Itävallan arkkiherttua Frans Ferdinandin ja hänen puolisonsa Sophien murhasta Sarajevossa tulee tänä lauantaina kuluneeksi tasan sata vuotta. Bosnia-Hertsegovinan pääkaupungissa tapahtunut serbiylioppilaiden toteuttama attentaatti kehkeytyi ensimmäisen maailmansodan alkulaukauksiksi, ja vuonna 1914 puhjenneen suursodan satavuotismuistolle on suotu asiaankuuluvasti huomiota kautta Euroopan. Arkkiherttuapariskunnan kuolema oli esimerkki siitä, miten poliittiset murhat harvemmin menevät ennakkosuunnitelmien mukaan. Operaatio oli alun alkaen tarkoitus toteuttaa pommi-iskuna, mutta ylioppilas Nedeljko Čabrinovićin autosaattueeseen viskaama käsikranaatti ei edes haavoittanut arkkiherttuaa. Surmatyö jäi Gavrilo Principin huoleksi, joka onnistui ampumaan Frans Ferdinandin tämän palatessa myöhemmin sairaalaan tapaamaan pommi-iskun uhreja.
Arkkiherttuan kuolema salamurhassa ei sellaisenaan ollut välttämätön edellytys ensimmäisen maailmansodan syttymiselle. Itävalta-Unkarin hallitus ja sodanjohto olivat vuoden 1912 Balkanin sodista asti etsiskelleet mahdollisuutta selvittää välit Serbian kanssa. Frans Ferdinandin vierailu Sarajevossa oli ilmeisesti ainakin osin harkittu voimannäyttö, jonka tarkoituksena oli osoittaa Serbian valtiolle ja Bosnian serbiyhteisölle Wienin hallitsijahuoneen mahti. Sattumaa ei ollut, että arkkiherttuan vierailu Bosnian alueella osui Pyhän Vituksen päivälle, joka on vielä omankin aikamme serbinationalismille merkittävän Kosovo Poljen taistelun muistojuhla. Valinta heijasti Frans Ferdinandin persoonallisuutta. Vaikka arkkiherttua olikin vastustanut suoranaista ennaltaehkäisevää sotaa Serbiaa vastaan, hän ei tehnyt kompromisseja auktoriteettinsa suhteen ja halusi osoittaa serbeille, kuka oli Bosnia-Hertsegovinan todellinen valtias.
On vaikea sanoa, miten arkkiherttua olisi toiminut, mikäli hän olisi selviytynyt hengissä murhayrityksestä. Pelkästään epäonninen kranaattihyökkäys oli jo selvästi saanut hänet raivoihinsa. Todennäköistä on, että salaliittolaisten ja Serbian sotilastiedustelun välisten yhteyksien paljastuttua olisi Frans Ferdinand kannattanut ultimaatumia Belgradille henkilökohtaisista syistä. Epäonnistunutkin attentaatti olisi täten riittänyt laukaisemaan sotaan johtaneen “heinäkuun kriisin”.
Frans Ferdinandin poliittiset suunnitelmat ovat puhuttaneet historioitsijoita aina hänen kuolemastaan asti. Arkkiherttua tunnettiin sukulaistensa keskuudessa valtiollisesti omapäisenä miehenä, jonka epäsovinnaisille poliittisille suunnitelmille oli osittain henkilökohtaiset syynsä. Epäsäädylliseksi katsottu avioliitto herttuattar Sophie Chotekin kanssa oli tehnyt kruununperilliseksi nimetystä Frans Ferdinandista mustan lampaan Habsburgien hovissa, minkä seurauksena hän oli koonnut ympärilleen kokonaan oman lähipiirinsä. Neuvonantajien joukkueeseen kuului romanialainen lakimies Aurel C. Popovic, jonka laatima suunnitelma “Itävallan yhdysvalloista” kiinnitti sittemmin jälkimaailman huomion. Liittovaltiohankkeen tarkoitus oli edistää Itävalta-Unkarin kaikkien kansallisuuksien tasaveroista itsemääräämisoikeutta, jota muun muassa brittihistorioitsija Robert William Seton-Watson piti jonkin aikaa kaksoismonarkian viimeisenä mahdollisuutena säilyttää eheytensä. Kiistatonta on, että arkkiherttua oli aidosti kiinnostunut tästä suunnitelmasta.
Ajatuksessa Habsburgien monarkian säilymisesta monikansallisena keskieurooppalaisena liittovaltiona oli romanttinen viehätyksensä, mutta epävarmaa on, missä määrin Frans Ferdinand oli vihkiytynyt näihin tarkoitusperiin. Toisin kuin muut hallitsijahuoneensa jäsenet, arkkiherttua ei ollut erityisen kielitaitoinen, mikä aiheutti hänelle hetkittäin noloja ongelmia monikansallisen imperiumin kruununperijänä. Unkarilaisia kohtaan Frans Ferdinand tunsi halveksuntaa, eikä ollut muutenkaan järin tunnettu suvaitsevaisuudestaan. Todennäköistä on, että Popovicin esittelemä suunnitelma liittovaltiosta olisi palvellut ensisijaisesti Unkarin kuningaskunnan erivapauksien alasajoa ja Frans Ferdinandin leimallisen saksalaiskansallisia dynastisia tavoitteita. Kroaattien, slovakkien ja Transylvanian romanialaisväestön asian edistämisellä olisi täten edesautettu kaksoismonarkian purkamista ja vallan keskittämistä Wieniin.
Arkkiherttuan todellisista tavoitteista huolimatta merkittävä osa esimerkiksi kroaattien itsemääräämisoikeutta ajaneen Stranka Prava -puolueen jäsenistä näki suunnitelman silti mahdollisuutena. Bosnian serbien silmissä tämä hallinnollinen ratkaisu olisi kuitenkin merkinnyt takaiskua eteläslaavien poliittisessa kamppailussa Itävaltaa vastaan, ja nimenomaan tämä vaikutti Čabrinovićin, Principin ja muiden “Musta käsi” -salaseuran aktivistien päätökseen murhata Frans Ferdinand.
Mikäli Frans Ferdinand olisi selviytynyt attentaatista hengissä, olisi hänen ollut vaikea toteuttaa suunnitelmiaan kaksoismonarkian hallinnollisesta uudistuksesta sodan oloissa. Sodan ensimmäisinä kuukausina Itävalta-Unkarin asevoimien toimintaa rajaseuduilla sävytti armoton terrori vihollisvaltioiden siviiliväestöä kohtaan. Wienin sodanjohto oli vanhastaan suhtautunut taisteluihin Balkanilla samalla julmalla otteella, jota muut eurooppalaiset suurvallat olivat soveltaneet etupäässä merentakaisissa siirtomaissaan. Sodan ensi kuukausina Habsburgien armeija ei suostunut suhtautumaan Serbian vastaisiin vihollisuuksiin niinkään edes sotana, vaan yksinomaan “rankaisuretkikuntana”. Kuvaavaa oli, että kaksoismonarkian joukkojen ohjesäännön mukaisiin perusvarusteisiin sisältyivät keveät ja nopeasti pystytettävät hirsipuut, joita käytettiin epäilyksenalaisten vihollisen siviilien teloituksissa.
Kuvitelma Serbian kukistamisesta nopealla sotaretkellä ja julmalla terrorilla osoittautui nopeasti vääräksi. Slaavimonarkian armeija oli hyvin varustettu, ja aiempien Balkanin sotien myötä serbit olivat itävaltalaisia harjaantuneempia uusien teknisten innovaatioiden hyödyntämisessä. Serbian ilmavoimat osoittautuivat erityisen tehokkaiksi, ja Serbian armeija oli myös askelen edellä eräissä maavoimien innovaatioissa. Vuonna 1914 oli Serbian armeijalla muun muassa käyttövarmimmat modernit käsikranaatit.
Serbialaisiin siviileihin kohdistuneet massamurhat saivat välittömästi eniten huomiota maailmalla, mutta Habsburgien armeija noudatti samoja käytäntöjä myös taisteluissaan Venäjää vastaan. Galitsiassa, nykyisen läntisen Ukrainan alueella vuosina 1914-1915 käytyjen taistelujen aikana sekä tsaarin armeija että kaksoismonarkian joukot turvautuivat avoimiin kauhumenetelmiin rutenialaista siviiliväestöä kohtaan. Galitsiasta tuli yksi suursodan helvetillisimmistä taistelukentistä, ja arviolta kolmekymmentätuhatta sikäläistä asukasta menetti henkensä itävaltalaisen ja venäläisen terrorin uhreina. Latvialainen taidehistorioitsija Imants Lancmanis on teoksessaan “Viides käsky” esitellyt valokuvia ensimmäisen maailmansodan aikaisesta “Galitsian Golgatasta” ja Ukrainan maaseutua tuolloin sävyttäneistä sotilaallisella täsmällisyydellä pystytetyistä hirsipuiden rivistöistä. Monikansallinen ja suvaitsevainen kaksoismonarkia jätti viimeiseksi muistokseen itäiseen Eurooppaan terrorin ja sodanaikaisen sortohallinnon.
Maailmansodan satavuotispäiviä ovat kommentoineet myös suomalaiset historioitsijat. Yleisradion haastateltavana vieraillut Teemu Keskisarja esitti Sarajevon salamurhasta keskustellessaan omintakeisen kärjistyksen mainitessaan, että Gavrilo Princip näytteli Suomen itsenäistymisesssä tärkeämpää roolia kuin Mannerheim tai Svinhufvud. Tapansa mukaan Keskisarja veteli ilmeisestikin mutkia suoraksi provosoivan huumorin hengessä. Vaikka Suomen tilanne oli riippuvainen kansainvälisistä tapahtumista, Sarajevon laukaukset ja suursota eivät vielä sellaisenaan tarkoittaneet, että Suomen itsenäisyys olisi ollut sodan vääjäämätön lopputulos. Vielä syksyllä 1914 varsin monet suomalaiset osoittivat voimakkaasti uskollisuuttaan keisarillista Venäjää kohtaan, maanalainen jääkäriliike oli vasta pienten aktivistipiirien hanke, ja suomalaisten vapaaehtoinen värväytyminen tsaarin armeijaan oli lähes yhtä voimakas ilmiö kuin yhteistyö Saksan kanssa. Suomen itsenäistyminen suursodan seurauksena oli seurausta paitsi Venäjän vallankumouksesta, myös kotimaisten poliitikkojen toimesta, ja nämä eivät olleet mitenkään ennaltamäärättyjä asioita siinä vaiheessa kun Princip ampui laukauksensa.
Suursodan satavuotismuisto tulee jatkumaan vielä koko vuoden ajan, mikä toivottavasti herättää Suomessa enemmänkin historiakeskustelua. Omalla tahollani olen puolalaisten ja saksalaisten kollegojeni pyynnön seurauksena osallistunut Freie Universität Berlinin johdolla toteutettuun eurooppalaiseen 1914-1918-tietosanakirjaprojektiin kirjoittamalla muutamia jääkäriliikettä ja Suomen sisällissotaa koskevia artikkeleita. Tietosanakirja on tarkoitus esitellä suurelle yleisölle lokakuussa Brysselissä.
Hienona esimerkkinä sodan muistamisesta on vielä lopuksi mainittava kansainvälisenä yhteistyönä syntynyt dokumenttisarja Tagebücher des ersten Weltkriegs, joka esitettiin hiljan Suomen televisiossa nimellä Suursodan päiväkirjat. Sarja tarjoili katsojalle monikansallisen, inhimillisen ja kattavan läpileikkauksen ensimmäisestä maailmansodasta. Henkilöhahmoihin lukeutuvat muiden muassa Kubanin kasakoiden riveissä taistellut naissoturi Marina Jurlova, brittien sotilastiedustelussa palvellut journalisti Charles Edward Montagu sekä Teräsmyrkyssä-teoksen kirjoittajana muistettu nuori saksalaisupseeri Ernst Jünger. Draamadokumentti on vielä Ylen Areenasta katsottavissa, ja pyörii myös iltapäivisin uusintoina. Sarjaa voi suositella aivan kaikille, muistutuksena maanosamme yhteisestä murheellisesta historiasta ja niistä ajoista jolloin, Sir Edward Greyn sanoja mukaillen, valot sammuivat kaikkialla Euroopassa.
Historiantutkijan näkötorni 