Malesialaisen matkustajakoneen ampuminen alas itäisen Ukrainan ilmatilassa on hallinnut otsikoita eilisillasta alkaen. Murhenäytelmän seurauksena Yleisradio on laatinut pikku koosteen aiemmista vastaavanlaisista tapahtumista. Listalle on valikoitunut kaksi tapausta; eteläkorealaisen 747:n ampuminen alas Neuvostoliiton ilmavoimien toimesta vuonna 1983 sekä Yhdysvaltain laivaston vuonna 1988 tuhoama iranilainen Airbus.
KAL:n lento 007:n tuho oli kuohuttava etenkin siksi, koska se tapahtui yllätyksellisesti ja rauhan oloissa. Siviilikone harhautui tuolloin Kamšatkan sotilasalueen suljettuun ilmatilaan, minkä seurauksena Neuvostoliton kaukoidän alueen ilmapuolustuksen komentaja kenraali Valeri Kamenski päätti antaa käskyn koneen takaa-ajosta ja tuhoamisesta tarpeen vaatiessa vaikka kansainvälisessä ilmatilassa. Kamenski edellytti, että kone olisi ensin varmistettava sotilas- tai vakoilukoneeksi, mutta Sahalinin tukikohtia komentanut kenraali Anatoli Kornukov ei pitänyt tätä tarpeellisena, vaan vaati koneen ampumista alas välittömästi, ilman tunnistamista. Hätiköidyn päätöksensä sittemmin ilmeisen raskaana kokenut Kornukov kohosi myöhemmin presidentti Putinin kaudella Venäjän ilmavoimien komentajaksi ja kuoli vain pari viikkoa sitten.
Viisi vuotta myöhemmin amerikkalaiset ampuivat puolestaan alas Iran Airin lento 655:n. USS Vincennes oli iranilaisten partioalusten kanssa Hormuzin salmessa nahistellessaan päätynyt vastoin omia voimankäytön sääntöjään Iranin aluevesille. Vincennes ei tunnistanut iranilaiskoneen viestityksessä käyttämiä siviilitaajuuksia, ja hyökkäyshaluinen kommodori William C. Rogers antoi hätiköidyn käskyn tuhota oman valtionsa ilmatilassa lentäneen matkustajakoneen ohjuksella. Merijalkaväen everstiluutnantti evp David Evans on omassa myöhemmässä yhteenvedossaan arvioinut ohjusiskusta vastanneen kommodori Rogersin menetelleen vähintäänkin vastuuttomasti. Välittömissä tutkimuksissa Rogers sai kuitenkin puhtaat paperit ja lisäksi Yhdysvaltain ansiolegioonan kunniamerkin. Amerikkalainen kommodori on ilmeisesti tuntenut jonkinlaista syyllisyyttä sattuneesta, minkä voi huomata hänen yrityksistään selitellä asioita jälkikäteen parhain päin. Rogers on muun muassa pyrkinyt kiistämään risteilijänsä ajautumisen Iranin aluevesille.
Hämärissä olosuhteissa tuhotut matkustajakoneet ovat tuttuja myös Suomen historiasta. Kaikki muistavat matkustajakone Kalevan, joka reittilennolla ollessaan joutui kahden neuvostopommittajan harjoitusmaaliksi. Tapaus kärjisti Suomen ja Neuvostoliiton välejä jo muutenkin kireän välirauhan aikana kesällä 1940. Afrikan selkkauksissa siviilikoneita on tuhottu jopa valtionpäämiesten murhayrityksissä. Huhtikuussa 1994 saivat Ruandan presidentti Juvénal Habyarimana ja hänen burundilainen kollegansa Cyprian Ntaryamira surmansa tuntemattoman MILAN-ohjuksen osuessa heidän koneeseensa Kigalin alueella. Presidenttien kuolema oli eräs ratkaiseva tekijä Ruandan kansanmurhaan johtaneessa ketjureaktiossa. Alun perin lennolle oli ollut tulossa samaan huippukokoukseen kutsuttu Zaïren diktaattori Mobutu Sese Seko, joka oli kuitenkin viime hetkellä päättänyt peruuttaa osallistumisensa.
Malesialaiskoneen kohtaloa on jo ehditty ennakoida Ukrainan kriisin vedenjakajaksi. Yhtä todennäköistä on, että ohjusisku matkustajakonetta vastaan jää vain yksittäiseksi tragediaksi, joka ei vaikuta kriisiin mitenkään olennaisesti. Mikäli separatistit paljastuvat syypäiksi, ei tällä ole järin suurta merkitystä. Itäisen Ukrainan kapinallishallinto ei muutenkaan nauti minkäänlaista kansainvälistä luottamusta, eikä yhden siviilikoneen tuhoaminen sikäli juuri pahenna heidän asemaansa. Venäjän kannalta tilanne voisi olla pulmallisempi, etenkin jos kävisi ilmi, että separatisteilla on ollut käytössään itänaapurista salakuljetettua kalustoa. Käytännön seuraukseksi tosin jäisi tällöinkin vain se, että länsivaltain aiemmin langettamia merkityksettömiä pakotteita saatettaisiin kiristää nimellisesti, koska eihän kukaan sentään halua taloudellisia suhteita vaarantaa.
Mahdollisuuksien rajoissa tietysti on, että kyse olisi Ukrainan asevoimien ampumasta ohjuksesta. Maallikon silmin tämä vaikuttaa epätodennäköiseltä, koska Ukrainalla ei ole ollut toistaiseksi mitään tarvetta pitää ilmatorjuntajoukkojaan kovin suuressa valmiudessa. Muutenkin jo lähes nurkkaan ahdistetuilla separatisteillahan ei ole ilmavoimia. Tilanne on kuitenkin viikon aikana saattanut muuttua, sillä Ukrainan mukaan eräs sen sotilaskoneista joutui toissapäivänä venäläisen hävittäjän alasampumaksi. Sikäli ei ole mahdotonta, että ukrainalaiset joukot ovat päättäneet varautua ilmaiskuihin, ja kyse voi olla myös heidän tekemästään kohtalokkaasta erehdyksestä. Tällä hetkellä tämä tosin näyttäisi olevan vähemmän uskottava selitys, etenkin kun Ukrainan julkaisemat tiedustelunauhoitteet vahvistavat olettamusta siitä, että vastuullisia ovat kapinallisten leivissä taistelevat venäläiset vapaaehtoiset sotilaat. Mustat laatikot on joka tapauksessa jo löydetty.
Itäisen naapurimaamme presidentti Vladimir Putin on särmikkääseen tapaansa ehtinyt tokaista, että vaikka syyllisiksi paljastuisivatkin separatistit, niin vastuu on joka tapauksessa Ukrainan. Perustelu on kuulemma se, että Ukraina on aloittanut vihollisuudet itäisessä Ukrainassa ja on täten vastuullinen jatkuvasta sotatilasta. Riippumatta siitä, kumpi osapuoli lopulta on syypää matkustajakoneen tuhoamiseen, olisi Venäjän korkea aika myöntää oma vastuunsa Ukrainan tilanteen eskaloitumisesta. Donetskin alueella tuskin olisi edes puhjennut kansannousua, ellei Putin itse olisi aiemmin tänä vuonna hyväksynyt Krimin nopeaa miehitystä ja alueliitosta, ja siten rohkaissut separatisteja myös Itä-Ukrainassa.
Suomalaiset päättäjät puolestaan voisivat vaihteeksi miettiä muitakin asioita kuin vain kauppatasetta, etenkin kun vienti Venäjälle alkoi joka tapauksessa vähentyä jo ennen nykyistä kriisiä. Suomi-Areenan turvallisuuspoliittisissa keskusteluissa oli hetkittäin hupaisaa kuulla, miten entiset ja nykyiset poliitikot toistelivat loputtomiin luutuneita talousmantrojaan. Oletetusti synkkänä suomettumisen aikanakin tämän maan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa johtivat sentään valtiomiehet eivätkä merkonomit.
Historiantutkijan näkötorni 
Venäjällä on vuosikymmenien mittainen ja päivittäin harjoitettu perinne syyttää kaikesta aina ulkopuolisia, mieluusti ulkomaalaisia. Tähän niin kovin tuttuun venäläisen rinnakkaistodellisuuden läpipääsemättömään kiviseinään tullaan törmäämään myös tässä tapauksessa. Tulemme lähipäivinä lukemaan venäläismediasta kuinka onnettomuuden järjesti CIA yhteistyössä ukrainalaisten fasistien kanssa vain liatakseen Venäjän puhtoista mainetta. Venäjä tai venäläiset eivät kykene ottamaan vastuuta koneen alasampumisesta olivat esitetyt todisteet miten kiistattomia hyvänsä. Tämä tarkoittaa myös sitä, että tapaus MH17 ei luultavasti vaikuta mitenkään Venäjän intoon rekrytoida, rahoittaa ja aseistaa terroristeja itäisessä Ukrainassa.
Toisaalta MH17 saattaa muodostua jonkinlaiseksi vedenjakajaksi EU:n osalta. EU on lepsuillut Venäjäsuhteissaan naurettavuuden rajamaille asti. Tähän tulee muutos. En tiedä tuleeko uusia taloudellisia pakotteita mutta uskon siihen, että ainakin nykyisten pakotteiden tulkinta tulee muuttumaan huomattavasti ankarammaksi. Eli toisin sanoen Venäjän taloudellinen eristäminen voimistuu entisestään. Valitettavasti taloudelliset pakotteet ovat aseina hidasvaikutteisia ja useimpien kärsivällisyys loppuu moneen kertaan ennen kuin tuloksia alkaa näkyä.