Venäjän ja länsivaltain viilentyvissä väleissä siirryttiin viikolla taas lähemmäs routaa, kun EU:n langettamat sinänsä vaatimattomat pakotteet sysäsivät Venäjän vastapakotteisiin, elintarviketuontikieltojen merkeissä. Yhdysvallat vastasi presidentti Putinin siirtoon korottamalla panoksia ja uhkaamalla oitis Venäjää vastapakotteiden vastapakotteilla. Suomalaiset poliitikot ja tutkijat ovat jo ehättäneet todeta tapahtuneen tosiasian; käynnissä on suuri kauppasota.
Sanktiokierteessä on tiettyä historian siipien havinaa. Pakotteilla on ennakkotapauksensa Neuvostoliiton vastaisessa vuosien 1980-1981 viljakauppakiellossa, jonka Yhdysvaltain presidentti Jimmy Carter määräsi rangaistukseksi Neuvostoliiton yllätyshyökkäyksestä Afganistaniin. Ero on siinä, että tällä kertaa tuontikiellot länsimaisille elintarvikkeille ovat Moskovan itsensä säätämiä. Kuten kolme vuosikymmentä sitten, lännen pakotetoimet ovat synnyttäneet myös nyt kyynistä taloudellista opportunismia kolmansissa maissa. Vuonna 1980 kiiruhti sotilasjuntan hallitsema Argentiina korjaamaan hyödyn Carterin pakotteista ja solmi tuottoisat viljakaupat Moskovan kanssa. Neuvostoliitolla ei ollut liiempiä ongelmia hyväksyä viljatoimituksia murhanhimoiselta sotilasdiktatuurilta, joka kävi likaista sotaa kotimaisia vasemmistolaisia vastaan; vastaavasti kommunistijohtajien maksama kova valuutta kelpasi mielihyvin argentiinalaisten upseerien oikeistojuntalle. Myös tällä kertaa kauppasodan parasiitiksi on ilmaantunut Etelä-Amerikan maa. Amerikkalaisen siipikarjan päädyttyä Kremlin mustalle listalle on vasemmistolaisen populistipresidentin johtama Brasilia tarjonnut veljellistä apuaan Venäjälle ja luvannut lisätä lihantoimituksiaan.
Vuosien 1980-1981 viljasaarron vaikutuksista Neuvostoliiton talouteen on kiistelty paljon. Aikalaisten silmissä yritys jäi epäonniseksi, koska saarto ei ollut riittävän kattava, ja Neuvostoliitto pystyi korvaamaan menettämänsä amerikkalaiset viljatoimitukset. Saartotoimien välillisenä seurauksena oli nähtävästi lihantuotannon vähentyminen, koska argentiinalaiset eivät kyenneet korvaamaan Yhdysvalloista rehuksi tuotettua soijaa ja aminohappopitoista hybridimaissia. Käytännössä olivat Neuvostoliiton valtiojohtoiset karjatilat jo aiemminkin tyytyneet kehnolaatuiseen rehuun, mutta vuosien 1980-1981 aikana liha- ja meijerituotteiden tuotanto joka tapauksessa laski entisestään. Olipa kyse sitten amerikkalaisten pakotteista tai keskusjohtoisen talouden omasta sisäisestä kriisistä — ja jälkimmäinen saattoi tosiaan olla merkityksellisempi tekijä — naudanlihan tuotanto laski 16%, sianlihan 10% ja valmiiksi muutenkin kehnossa tilanteessa ollut maidontuotanto 4%. Neuvostokansalaisten vanhastaan niukissa ruokapöydissä oli entistä vähemmän proteiinia. Mahdollista on, että Neuvostoliiton päätös jatkaa kaupallista valaanpyyntiä ja tuolloiset pyyntikiintiöiden laittomat ylitykset olivat kytköksissä elintarviketilanteen heikkouteen ja läntisiin pakotteisiin.
Pakotteet olivat tuolloinkin kaksiteräinen miekka. Tuoreet pakotteet ovat herättäneet EU-maissa huolta niiden vaikutuksista eurooppalaisiin kansantalouksiin, mikä oli ongelmana myös 1980-luvun alussa. Enin osa Yhdysvaltain eurooppalaisista liittolaisista jättäytyi jo alussa rajumpien pakotetoimien ulkopuolelle, ja viljasaarron jatkuttua vuoden päivät kävi selväksi, että vientikielto oli aiheuttanut taloudellisia vaikeuksia keskilännen farmareille. Koska Yhdysvaltain presidentinvaalit käynnistyvät Iowan viljantuottajavaltiossa, lupasi Carterin haastajaksi noussut republikaanien ehdokas Ronald Wilson Reagan sikäläisille maanviljelijöille harkitsevansa uudestaan Neuvostoliiton vastaisten viljapakotteiden tarkoituksenmukaisuutta. Presidentiksi suoriuduttuaan Reagan piti sanansa ja luopui viljasaarrosta liennytyksen hengessä. Samalla Yhdysvallat tosin asetti uusia pakotteita Puolaa vastaan, jossa kenraali Wojciech Jaruzelski oli julistanut sotatilan ja tukahduttanut Solidaarisuus-ammattiyhdistysliikkeen. Puolan-vastaiset pakotteet purettiin asteittain vuosien 1984-1987 aikana, paljolti siksi koska kotimaansa kurjasta tilanteesta huolestunut ay-johtaja Lech Wałęsa itse näin halusi.
Vaikka tämänhetkisten Venäjän vastaisten pakotteiden vaikutuksista on liian aikaista sanoa mitään, näyttäisi niillä olevan hieman paremmat mahdollisuudet 1980-luvun alun suureen kauppasotaan verrattuna. Reaganin hallinnon yritykset hankaloittaa Siperian-kaasuputken rakentamista pakotteilla kompastuivat tuolloin kiistoihin Saksan liittotasavallan ja muiden Euroopan maiden kanssa. Venäjän energiakortti ei kuitenkaan näyttäisi tällä kertaa purevan, sillä Saksa on jo perunut Moskovan kanssa myös pakotteiden ulkopuolelle jääviä kauppoja, ja EU on jo varautunut kaasukriisiin. Ensi ongelmiensa jälkeen Euroopan Unioni saattaa tällä kertaa siis kyetä osoittamaan parempaa yhtenäisyyttä pakotteissa kuin kolmenkymmenen vuoden takaiset länsimaat. Oma psykologinen ja länsivaltain rivejä tiivistävä vaikutuksensa on silläkin, että Venäjä on tällä kertaa ollut aktiivinen vastapakotteissa, vieläpä aavistuksen hyökkäävämpi.
Venäjän riippuvuus ulkomaisista elintarvikkeista ei sekään ole kadonnut mihinkään, ja on tavallaan jopa keskeisemmässä roolissa kuin kylmän sodan aikana. Toisin kuin 1980-luvun alun niukkuuteen ja elintarvikepulaan jo muutenkin tottuneet neuvostokansalaiset, ovat tämän päivän vauraat venäläiset kuluttajat varttuneet hyvinvoinnin keskellä. Kymmenen prosentin lisäys ruoan hinnassa tunnetusti vaikuttaa keskiluokkaan henkisesti samalla tavalla kuin pakkotyökomennus ryysyköyhälistöön. Mahdollista totta kai on, että Venäjän kansalaismielipide hitsautuu vain entistä lujemmin presidentti Putinin tueksi. Brasilian ja muiden vastaavien pakotteita kiertävien maiden asettuminen Venäjän tueksi voi myös aiheuttaa uutta kansainvälistä polarisaatiota ja blokkien syntymistä.
Yhdysvaltain ja Euroopan Unionin kannalta on tärkeintä tehdä alusta asti selväksi, mihin pakotteilla pyritään. Sanktioiden kierteessä saattaa helposti unohtua, onko toimenpiteiden varsinainen tarkoitus toimia vain yleisluontoisena rangaistuksena Venäjälle, vai pyritäänkö niillä painostamaan Venäjää luopumaan Krimin miehityksestä. Pakotteiden tarkoituksen julkituominen on tärkeä asia etenkin kansalaismielipiteen kannalta. Suomessa on Ukrainan kriisin myötä toistaiseksi saateltu suurella julkisuudella kansalaiskeskustelun parrasvaloihin sellaisia asioita kuin miinakielto tai NATO-jäsenyys, mutta tärkein ja monia suomalaisia välittömämmin koskettava asia, mahdolliset talouspakotteet, ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Asiasta on tehty yksi mielipidetiedustelu, jonka mukaan useampi suomalainen kannattaa kuin vastustaa Venäjään kohdistuvien pakotteiden kiristämistä. Yli viidesosa vastanneista ei kuitenkaan kysyttäessä osannut ratkaista kantaansa sanktioihin.
Nykytilanteessa johtavien poliitikkojen lausunnoilla on ratkaiseva vaikutus epävarmoihin kansalaisiin. Perussuomalainen puolue, jota voi tätä nykyä hyvällä omallatunnolla kutsua perussuomettuneeksi puolueeksi, on kriisin alusta asti esiintynyt pakotteiden vastustajana tai pyrkinyt muuten vähintäänkin vesittämään niihin osallistumista. Puolueen kenttäväen keskuudessa on vahva halu syyttää sanktiokierteestä Euroopan Unionia, vaikka ainoastaan Venäjä on rikkonut kansainvälisiä lakeja. Poliittisen kentän vasemmalla laidalla samanlaisiin tuntemuksiin yhdistyy hurmahenkinen raivo, jossa pääministeri Alexander Stubbia syytetään uutta jatkosotaa masinoivaksi vastuuttomaksi sotahaukaksi. Suomen Keskusta on tapansa mukaan ilmaisussaan radikaalimpia puolueita maltillisempi ja on tyytynyt vain julkituomaan sinänsä ymmärrettävän huolensa maataloustuottajien lompakon paksuudesta. Kaukana ovat silti ajat, jolloin Santeri Alkio paheksui talonpoikaisjohtajan moraalisella arvovallalla Kremlin hallituksen kanssa afäärisyistä askaroivia gulasheja.
Pakotteiden haittapuolista on totta kai hyvä keskustella ja on syytä pitää mielessä, ettei Suomen kanta ole sellaisenaan ratkaiseva. Yhdysvaltain ensi vuoden presidentinvaaleilla, joissa asetelmat ovat vielä epäselvät, voi olla tälläkin kertaa aivan samanlainen vaikutus sanktioiden kestoon ja intensiteettiin kuin vuonna 1981. Ainakin toistaiseksi demokraatit ja republikaanit tuntuvat enemmänkin kilpailevan kovempien taloudellisten pakotteiden ehdottamisen saralla. Yksittäisen presidenttiehdokkaan kanta voi kuitenkin ratkaista huomattavasti. Euroopan Unionin sisällä venettä huojuttaa eurovaaleissa kohtalaisesti menestynyt äärioikeisto, joka on jo pitkään jatkanut kuherruskuukauttaan Venäjän kanssa.
Se, mitä hallituksen tulee tässä tilanteessa tehdä, on selvittää Suomen kansalaisille Venäjän vastaisten pakotteiden vaikutukset, toimia yhdessä EU:n ja Yhdysvaltain kanssa niiden päämäärän selkeyttämiseksi ja vedota kansalliseen solidaarisuuteen. Toistaiseksi tässä on onnistuttu vähintäänkin kohtalaisesti. Viime kädessä pakotteet ovat moraalinen valinta. Ne ovat osoitus siitä, että vaatimukset kansainvälisen lain kunnioittamisesta merkitsevät enemmän kuin lyhytaikainen liikevoitto. Omasta puolestani olen sitä mieltä, että Suomen kaltaiselle pienelle valtiolle valinnan näiden kahden asian välillä pitäisi olla itsestään selvä.
Historiantutkijan näkötorni 
Persujen selkärangattomuus – vai pitäisikö puhua seteliselkärankaisuudesta – on todellakin huomiota herättävän niljakasta. Persujen harrastama pikkupolitikointi ja epä-älyllinen älämölö kun suuri naapurimaamme käy sotaa Ukrainaa vastaan tuntuu rehdin isänmaallisesti ajattelevasta suomalaisesta likaiselta peliltä. Toivotaan, että kansa tietää paremmin kun seuraavan kerran vedetään se punainen viiva äänestyskopissa.
Mitä tulee Venäjän vastaisiin pakotteisiin on varsin aiheellista tutustua USA:n kokonaan uudelleen mietittyyn pakotepolitiikkaan mm. Iranin tapauksessa. Tällöin oikeastaan ensimmäisen kerran taloudellisten pakotteiden avulla saatiin aikaan rohkaisevia ja oikean suuntaisia tuloksia. USA:n pakotepolitiikassa on viime vuosina ollut sisäänrakennettuna eräänlainen sisäänrakennettu ansa, jolla pyritään estämään pakotteiden kiertäminen. Ansa voi laueta kun jokin pakotteiden ulkopuolella oleva taloudellinen toimija ryhtyy liikesuhteisiin pakotteiden alla olevan tahon kanssa. Ulkopuolinen toimija uhkaa joutua myös USA:n taloudellisten pakotteiden uhriksi. Tällainen inkrementaalinen pakoteprosessi toimii erittäin tehokkaasti pankki- ja rahoitussektorilla. Se johtuu siitä, että rahoitussektori on globaalisti erittäin ristiinkytketty. Jokainen vähänkin suurempi pankki Venäjällä, Aasiassa, USA:ssa tai Euroopassa on tavalla tai toisella kytköksissä toisiinsa. Kun venäläinen kansainvälistä liiketoimintaa harjoittava pankki joutuu USA:n asettamien pakotteiden kohteeksi karttavat kaikki muut maailman pankit sitä kuin ruttotautista koska heillä on suuri riski joutua itse pakotteiden kohteeksi. Pakoteansa toimii tavallaan kärpäspaperin lailla. Jokainen venäläispankkien liikahdus uhkaa laajentaa pakotteita ja aiheuttaa niille vain lisää ongelmia. [kts. esim. http://www.bloomberg.com/news/2014-08-03/putin-sanctions-drive-away-banks-as-loans-dry-up-russia-credit.html%5D.
Minun on jo pitkään pitänyt kiittää sinua valaisevista kirjoituksistasi. Mutta koska “Kiitos hyvästä kirjoituksesta!” – tyyliset merkinnät jossain määrin tympäisevät minua (ilman mitään kunnollista syytä), jätän sen ainakin toistaiseksi tekemättä.
Olen kanssa ehdottoman samaa mieltä mitä tulee johtavien poliitikkojen lausuntojen vaikutukseen. Mutta etköhän ole hieman liian hellämielinen kuvaillessasi keskustalaisten poliitikkojen asian tiimoilta antamia lausuntoja? Suurin piirtein katsoen analyysisi osuu toki oikeaan, mutta edustavathan myös Väyrynen ja Lehtomäki keskustan ääntä omalla painollaan. Melkein selkäpiitä karmii, kun historian kotiläksyt tehneenä lukee ensinnä mainitun kannanottoja EU:n ja Suomen Venäjä-politiikkaan liittyen. Lisäksi Väyrynen näyttäisi sinnikkäästi toistelevan jo moneen kertaa perättömäksi osoitettua väitettä, jonka mukaan juuri Suomi kärsisi EU-maista eniten nykyisistä pakotteista.
Pikemminkin poliittikkojen pitäisi puhua enemmän siitä, millä tavoin me suomalaisina hyödymme pakotteista. Suomen tilanteesta – ja naapureista – johtuu, että omasta puolestani uskon juuri Suomen hyötyvän erityisesti nykyisestä ja sitä tiukemmastakin pakotepolitiikasta. Ja hyödyllä en tässä tietenkään viittaa taloudelliseen seikkoihin, vaan kaikkeen siihen, joka lankeaa turvallisuuspolitiikan ja kansainvälisen politiikan suuren sateenvarjon alle.
Itse asiassa suurin osa siitä puheesta, jonka mukaan pakotteiden sijaan pitäisi pyrkiä löytämään muita rauhanomaisia ja diplomaattisia keinoja kriisin ratkaisemiseksi, on moraalisesti täysin alamittaista. Miltei poikkeuksetta mainitsematta nimittäin jää, mitä nämä muut keinot sitten olisivat elleivät varsinaisia voimatoimia samoin kuin se, uskooko puhuja kaiken tapahtuneen jälkeen, että Venäjä todella olisi valmis neuvottelemaan esimerkiksi Krimin palauttamisesta. Senkin voisi reilusti sanoaa ääneen, jos katsoo diplomaattisen ratkaisun tarkoittavan sitä, että kriisi ratkaistaan antamalla Krim ja palanen Itä-Ukrainaa Venäjälle Ukrainan ylitse. Pääasia, että violat ja perunat kulkevat venäläisiin kauppoihin ja venäläinen kaasu suomalaisiin laitoksiin. Maassa rauha ja business as usual.
MIelenkiintoista – mutta samalla hämmentävää – on muuten ollut seurata Niinistön missiota. En oikein tiedä mitä siitä pitäisi ajatella, mutta pelkään, että muut tietävät – tai ovat tietävinään. Kansainvälinen läntinen media ei joka tapauksessa näyttäisi erityisemmin noteeranneen tapahtunutta.
Kiitoksia! Kiva kuulla jos blogini kelpaa muidenkin luettavaksi, vaikka itse taidan käyttää tätä enemmänkin vain pöytälaatikkona.
Keskustan piirissä on pakotteisiin suhtautuminen ollut mielestäni astetta rauhallisempaa kuin esimerkiksi perussuomalaisten keskuudessa. Väyrynen on henkilönä aika lailla sui generis ja on tässäkin tilanteessa palautumassa vanhaan muottiinsa. Puolueen muut vaikuttajat, kuten vaikkapa eduskuntaryhmän johtaja Tiilikainen, ovat enemmänkin puhuneet siitä miten pakotteiden vuoksi tulisi muuttaa talous- ja veropolitiikan suuntaa. Vähemmän yllättäen he tietysti ovat sitä mieltä, että sitä pitäisi muuttaa siihen suuntaan kuin Suomen Keskusta haluaa. Sen lisäksi puolueen piiristä on kaipailtu Suomelle aktiivisempaa ulkopolitiikkaa kriisin ratkaisussa ja huudeltu Jari Lepän suulla Ahtisaarta hätiin. Tämäkin on vielä aivan reilua oppositiopolitiikkaa.
Tänäänhän saatiin nyt mielipidetiedustelu, josta voi kiinnostavalla tavalla havaita miten maataloustuottajat ovat vankasti pakotteiden takana, vaikka heidän oletetaan pitkällä tähtäimellä kärsivän niistä eniten. Otaksun, että keskustan puoluejohto huomioi tämän uutisen. Kannattaa panna myös merkille, että puolueen kentällä 58% hyväksyy pakotteet, eikä pakotteiden selvä vastustaminen ole juuri sen korkeampaa kuin sosialidemokraattien piirissä.
Se ryhmä, joka tuostakin gallupista pistää taas kerran silmään, ovat perussuomalaiset. He ovat ainoa poliittinen puolue, jonka kenttäväen keskuudessa pakotteiden kannatus on alle 50% ja vastustajia on lähes yhtä paljon kuin kannattajia.