Sota ja rauha

            

Saksan ja Puolan katoliset piispat kokoontuivat eilen yhteisrukoukseen protestanttisten seurakuntien ja juutalaisyhteisön edustajien kanssa Gliwicen tuomiokirkossa. Ekumeenisen tilaisuuden tarkoituksena oli muistaa 75 vuotta sitten tapahtunutta Saksan hyökkäystä Puolaan — joka sai alkunsa samaisessa kaupungissa, silloisen Gleiwitzin radioasemalle suoritetun lavastetun hyökkäyksen myötä — sekä toisen maailmansodan uhreja. Samassa yhteydessä piispat esittivät vetoomuksen myös Venäjän ja Ukrainan välisen rauhan ja sovinnon puolesta.

Viikonloppuna tapahtunut uusi eskalaatio Itä-Ukrainan vihollisuuksissa on väistämättä palauttanut monien mieliin ensimmäisen ja toisen maailmansodan syttymiseen johtaneet tapahtumat sata vuotta ja seitsemänkymmentäviisi vuotta sitten. Omasta puolestani en jaksa uskoa, että edes Venäjän yhä vahvempi väliintulo Ukrainassa voisi paisua laajemmaksi yleiseurooppalaiseksi selkkaukseksi. Saatan olla väärässäkin, enkä oikein rohkene jättää mahdollisuutta suoralta kädeltä pois laskuista. Yhtä kaikki kyse on avoimesta sodasta keskellä maanosaamme, mikä vaikuttaa keskeisen alueellisen suurvallan väliintulon vuoksi vääjäämättä kaikkien eurooppalaisten maiden turvallisuuteen. Piti siitä eli ei, talouskriisin puristuksiin jäänyt Eurooppa elää sodan seurauksena jälleen uutta katastrofien aikakautta.

Uutisotsikot ovat tehneet surullisen tilanteen riittävän selväksi. Samaan aikaan kun tulitaukoneuvottelut ovat kariutuneet Venäjän joukkojen tunkeutuessa Ukrainan itäosiin, on itänaapurin diplomatia saavuttanut uuden hyökkäyksellisyyden asteen. Venäjän käydessä salaista sotaa Ukrainassa on maan YK-suurlähettiläs kiistänyt maansa vastuun tapahtumiin ja syyttänyt Yhdysvaltoja sekaantumisesta Ukrainan asioihin. Ulkoministeri Lavrov on puolestaan toivonut EU-maiden säätämien Venäjän vastaisten talouspakotteiden koituvan eurooppalaisten nöyryytykseksi. Presidentti Putin on kalistellut ydinsapeliaan ja ilmeisesti myös julistanut voivansa valloittaa Kiovan kahdessa viikossa. Sotaa vastustavat venäläiset kansalaisjärjestöt on leimattu “ulkomaisiksi agenteiksi”, samalla kun uuden Venäjän johtavat valtioideologit ovat hakeutuneet itse ulkomaiseen yhteistyöhön, vieläpä eurooppalaisten ja amerikkalaisten äärioikeistolaisten ja uusfasistien kanssa.

Länsivaltain ja Venäjän rajamaiden hallituksille ei näissä oloissa ole jäänyt järin paljoa ulkopoliittisia vaihtoehtoja. Neuvotteluja ja rauhantarjouksia ei ole missään vaiheessa haluttu sulkea pois ja diplomatian voimaan on haluttu uskoa, mutta suorien uhkauksien ja sotatilan Ukrainassa yhä vain jatkuessa on kansanvaltaistenkin maiden ollut pakko huolehtia turvallisuudestaan. Muutaman päivän aikana on NATO valmistautunut nopean toiminnan joukkojen varustamiseen itäisten liittolaistensa tueksi, Norja on lähettämässä puolet panssarivoimistaan suojaamaan Itämeren valtioita, Ruotsi ja Suomi ovat nostaneet ilmavoimiensa toimintavalmiutta ja Yhdysvalloissa ovat kongressiedustajat vaatineet aseavun toimittamista Ukrainalle.

Onko tilanne sitten niin toivoton kuin voisi äkkiseltään ajatella? Venäjän entistä laajempi interventio itäisessä Ukrainassa tapahtui jälkikäteen ajatellen hyvin erikoiseen aikaan. Vielä kesäkuussa näytti siltä, että Putin oli päättänyt pidättäytyä itäisen Ukrainan separatistien suorasta tukemisesta luopuessaan duumalta saamistaan oikeuksista voimankäyttöön Ukrainan alueella. Venäjän presidentin tuolloisia toimia voi totta kai pitää myös pelkkänä savuverhona, hieman samalla tavalla kuin hänen kuuluisia vakuutuksiaan siitä, miten Venäjällä ei ollut aikomustakaan liittää Krimin niemimaata alueisiinsa. Kömpelö ele oli kuitenkin kenties aito, sillä heinäkuussa Venäjä ainakin osoitti valmiutta neuvotteluihin Ukrainan tilanteesta. Venäjän politiikan uusi kova linja elokuussa selittynee sillä, että separatistit olivat häviämässä sotansa Ukrainan armeijaa vastaan nopeammin, kuin mitä Moskovassa oli osattu ennakoida. Venäjän interventioon näyttäisikin olleen kaksi erillistä syytä. Välittömin näistä oli Ukrainan hallituksen joukkojen elokuinen sotamenestys Luhanskin alueella ja separatistisissien surkea tilanne alati kutistuvassa enklaavissaan. Ulkoministeri Tuomioja todennäköisesti osui oikeaan otaksuessaan, että Venäjä pyrkii väliintulollaan pelaamaan aikaa kapinallisille. Toinen syy saattaa olla pyrkimys vallata Asovan meren pohjoisranta ja avata maayhteys Krimin niemimaalle, jonka huoltovarmuus on jälleen osoittautunut Venäjälle ongelmaksi.

Venäjän päätös lähteä itäisen Ukrainan taistelijoiden tueksi viime hetkellä voi siis olla lopulta Kremlin näkökulmasta vain käytännön syistä toteutettu rajoitettu operaatio. Se ei tee siitä hyväksyttävää. Kyse on edelleen täysin vastuuttomasta uhkapelistä ja jälleen kerran uudesta räikeästä kansainvälisen oikeuden loukkauksesta. Tulitaukoneuvottelujen aikana väliintulo on myös moraalisesti halveksuttava toimi. Ennen kaikkea Venäjän toimet pidentävät selkkausta, jonka seuraukset uhkaavat jo nyt myrkyttää Ukrainan tilanteen koko seuraavan sukupolven ajaksi. Taistelukentällä eivät tunnetusti kenenkään kädet ole puhtaat, ja vaikka Ukrainan hallitus onkin palauttanut normaalin siviilihallinnon takaisin valtaamillaan ja vapauttamillaan alueilla, on taistelujen leviäminen maan itäisiin asutuskeskuksiin merkinnyt siviiliväestön joutumista raketti- ja tykistötulen uhreiksi. Osa Ukrainan itäalueiden kansalaisista tuntee ymmärrettävästi katkeruutta Maidanin jälkeistä Ukrainan uutta hallitusta kohtaan, ja sodan jälkeen on Ukrainan melko varmasti pakko turvautua kansainvälisen yhteisön rauhanturvaajiin yrittäessään jälleenrakentaa alueitaan. Itäisen Ukrainan edusmiehinä ja jaloina itsenäisyystaistelijoina esiintyneet separatistit ovat näillä näkymin jättämässä itsestään kuitenkin vielä verrattomasti pahemman muiston. Puolisotilaalliset joukot ovat tiettävästi syyllistyneet ainakin kidutuksiin, omien miestensä teloituksiin sekä sotavankien kaltoinkohteluun.

Molemmilla puolilla on siis verta käsissään, mutta yksi asia on selvä; sodan aloittamisesta ja pitkittämisestä on ollut vastuussa vain toinen osapuoli. Kesäkuussa oli itäisen Ukrainan kapinallisilla reilu mahdollisuus suostua Kiovan tarjoamaan tulitaukoon samoilla ehdoilla, joita he nyt ovat pyytämässä tappionsa hetkellä. Tuolloin ei tarjous kelvannut, ja seurauksena oli kymmenen viikkoa turhaa verenvuodatusta. Nyt on Venäjä heittänyt oman miekkansa vaakakuppiin turvatakseen kapinallisille kompromissin, jonka he olisivat voineet saada jo aiemmin ilman enempää taistelua, ja johon Ukraina olisi muutenkin valmis suostumaan välttääkseen pitkiä kaupunkitaisteluja itäalueillaan. Tämän seurauksena ihmisiä kuolee yhä vain lisää, ja sodanjälkeinen jälleenrakennus ja rauhanteko alkavat näyttää entistä tuskallisemmilta.

Huolestuttavampi mahdollisuus on se, että Venäjä ei tyydy pelkästään itäisen Ukrainan itsehallinnollisen aseman turvaamiseen, vaan vaatii yhä edelleen vaikutusvaltaa ja veto-oikeutta koko Ukrainan poliittiseen asemaan. Omassa maassamme Boistön saarella viime viikolla käydyissä venäläis-amerikkalaisissa keskusteluissa esitelty 24-kohtainen ohjelma Ukrainan sodan päättämiseksi ei sellaisenaan ollut suinkaan mahdoton hyväksyä, olettaen että esimerkiksi itä-Ukrainaa koskeva rauhanturvaoperaatio ei olisi sisältänyt venäläisen vyöhykkeen perustamista alueelle. Muutamia suunnitelman kohtia, kuten Krimin aseman jättämistä avoimeksi myöhemmille keskusteluille, voi pitää peräti myönnytyksinä Moskovan suunnalta. Varsinainen kompastuskivi oli viimeinen kohta, joka edellytti Ukrainalle lainsäädännöllä taattua asemaa “valtaryhmien ulkopuolisena valtiona”. Boistön neuvottelijat toimivat yksityisesti, eivätkä he edustaneet maidensa hallituksia, mutta voi olettaa, että Venäjän valtiovalta on valmis jatkamaan selkkausta itäisessä Ukrainassa niin kauan, että he saavat takeet Ukrainan jättäytymisestä EU:n ja muiden läntisten liittoumien ulkopuolelle. Presidentti Putin käytännössä vihjaisi tästä suoraan Minskin neuvotteluissa, jossa hän varoitti Ukrainaa suuntautumisesta länteen ja ilmoitti olevansa valmis puolustamaan Venäjän “kaupallisia etuja”.

Nimenomaan tämä on sodan ahdistavin piirre. Vaikka Euroopan Unionia onkin kriisin alusta asti moitittu kehnosta menettelystä Ukrainan kanssa solmitun assosiaatiosopimuksen yhteydessä, niin viime kädessä tuhansia ihmisiä on kuollut ja satojatuhansia ihmisiä joutunut pakolaisiksi vain sen takia, että Vladimir Putin pelkäsi maansa kaupallisten intressien puolesta. “Reaalipolitiikan” nimissä esitetyt kyyniset vaatimukset siitä, että Ukraina tulisi rauhoittaa geopoliittiseksi puskurivyöhykkeeksi länsivaltain ja Venäjän välillä olisivat Maidanin uhrien jälkeen loukkaus Ukrainaa kohtaan ja rajoittaisivat maan oikeuksia suvereenina valtiona. Ukrainan hallitus on jo tehnyt mielipiteensä tästä aloitteesta selväksi sitoutumalla toistamiseen yhteistyöhön Euroopan Unionin kanssa ja esittämällä myös maan NATO-jäsenyyttä, joka edellyttää vielä lakimuutosta. Mutta mitä tapahtuu, jos Venäjä asettaa Ukrainan liittoutumattomuuden ratkaisevaksi ehdoksi vihollisuuksien lopettamiselle itäisessä Ukrainassa?

Ukrainan tilanteesta on hetkittäin ennusteltu uutta “jäätynyttä selkkausta“, mutta tällä hetkellä suurempi huoli on enemmänkin se, että selkkaus ei jäädy koskaan. Mikäli Venäjän tavoitteena on haastaa lännen oletettu vaikutusvalta Ukrainan alueella ja pitää maa pysyvän epävakauden tilassa, voi Euroopalla olla käsissään pitkäkestoinen sijaissota, joka muistuttaa kylmän sodan aikaisia kamppailuja. Tämä saattaisi kestää vuosia, kenties yhtä kauan kuin nelivuotiseksi venynyt Bosnian sota. Tällöin olisi selvää — ja kyseessä on siis synkin ennuste — että vaikka Venäjä tyytyisikin käymään sotaa epäsuorasti, se ei luovuttaisi ennen kuin se olisi joko sotilaallisesti voitettu tai maan hallitusvalta olisi vaihtunut.

Tämä taas merkitsisi uusia viikkoja ja kuukausia, joiden aikana ihmisiä kuolee ja lähtee pakolaisiksi itäisen Ukrainan alueella, venäläisten sotilaiden perheet järjestävät salaisia hautajaisia epäselvissä oloissa kaatuneille pojilleen, kansalaisyhteiskunta tukahdutetaan Venäjällä yhä lujemmin, Kiovassa tapahtuu jälleen uusia hallituksenvaihdoksia ja Ukrainan hauras kansanvalta kokee uusia kolhuja sotatilan myötä, Venäjä eristetään kaupallisesti ja taloudellisesti entistä tehokkaammin länsimaista, ja Moskova vastaa sanktioihin yhä uusilla suorilla uhkauksilla, joiden seurauksena sekä NATO että liittoutumattomat maat ovat pakotettuja ottamaan uusia askeleita turvallisuutensa takaamiseksi. Tässä kehityksessä on todennäköistä, että kansainvälisen kommunikaation tavanomaiset keinot katoaisivat ennemmin tai myöhemmin. Eräiltä henkilöiltä ne ovat kadonneet jo.

Tähän verrattuna rauhanehtojen neuvotteleminen separatistien kanssa ei ole varsinaisesti mahdoton asia. Pakolaiskriisistä ja tuhansista vainajista huolimatta itäisessä Ukrainassa ei ole sittenkään tapahtunut vielä mitään, minkä ratkaisemisessa ja parantamisessa eivät kansainväliset järjestöt ja liittoutumattomat maat voisi auttaa rauhanturvatoiminnalla ja humanitaarisella avulla. Mikäli Venäjän tarkoituksena on väliintulollaan vain turvata separatisteille kunniakas tappio, on tilanne vielä ratkaistavissa. Venäjän hallitus olisi tällöinkin toiminut edesvastuuttomasti ja murheellisin seurauksin, kansainvälistä lakia loukaten, mutta siitäkin huolimatta se olisi vähemmän huono vaihtoehto maanosan tulevaisuuden kannalta. Mutta mikäli Venäjän nopean iskun taustalla on edelleenkin halu vaatia ylivaltaa tai veto-oikeutta Ukrainan poliittisen tulevaisuuden suhteen, tai vaikkapa vain ylläpitää sotatilaa Ukrainan alueella, näyttää tilanne Euroopan kannalta synkemmältä.

Tämä mahdollisuus mielessä pitäen on myös Suomen kaltaisten liittoutumattomien reunavaltioiden tehtävä kaikkensa rauhan välittämiseksi. Oli se turhaa eli ei, kyse on edelleen pienen kansakunnan moraalisesta velvollisuudesta. Samalla on ikävä kyllä myös ylläpidettävä tarpeellista sotilaallista valmiutta pahimman varalta, etsittävä turvatakeita ja muistettava sekin, että samat moraaliset periaatteet velvoittavat itsenäistä kansakuntaa suojelemaan suvereniteettiaan. Tähän asti maamme valtiovallalle voi antaa tunnustuksen siitä, että se on tehnyt molemmissa asioissa voitavansa. Muuten sopii toivoa, että kahden maailmansodan muistovuotena esitetty Gliwicen esirukous saa suotuisan vastauksen.

Advertisement