Suomen kieleen on viime vuoden aikana vakiintunut uutena sanana “vierastaistelija”. Ilmaisua käytettiin tiedotusvälineissä ilmeisesti ensi kerran Syyrian sotanäyttämölle värväytyneistä uskonsotureista kerrottaessa. Kyseessä on kerrankin varsin kätevä uudissana, joka on yhtä selvä ja tyhjentävä kuin vanhastaan tuttu “vierastyöläinen”. Oman kotimaansa rajojen ulkopuolella käytäviin selkkauksiin osallistuvat vapaaehtoiset sotilaat ovat jo vanhastaan kiehtova aihealue, joka on viime vuosina saanut kansainvälisessä sotahistorian tutkimuksessa entistä enemmän huomiota. Aiheesta kiinnostuneille voi suositella etenkin Palgrave Macmillanin julkaisemia kokoomateoksia War Volunteering in Modern Times; From the French Revolution to the Second World War sekä Transnational Soldiers; Foreign Military Enlistment in the Modern Era.
Historiantutkijana olen ollut aina kiinnostunut vierastaistelijoista, vaikka kyseistä sanaa ei oltukaan vielä julkisuudessa lanseerattu kun vaatimattoman urani aloitin. Olen joka tapauksessa tullut julkaisseeksi kohtalaisen paljon ulkomailla taistelleista suomalaisista vapaaehtoisista. Aikoinani kirjoitin Historialliselle Aikakauskirjalle artikkelin vuosien 1899-1902 buurisodan suomalaisista vapaaehtoisista; lisensiaatintyöni oli jääkärielämänkerta; väitöskirjani ohessa kirjoitin myös Puolan ja Neuvosto-Venäjän sotaan vuosina 1919-1921 osallistuneista suomalaisista ja toisen maailmansodan aikaisista suomalaisista SS-miehistä; ja kuten blogiani seuranneet ovat huomanneet, väitökseni käsitteli Suomen kaartin sotaretkeä Puolaan vuonna 1831. Vierastaistelijoiden noustua alituiseksi julkiseksi puheenaiheeksi on kenties allekirjoittaneenkin aiheellista kommentoida asiaa ainakin lyhyesti.
Kuluvalla viikolla ulkomailla sotivat Suomen kansalaiset — tai paremminkin aihetta koskevat arvuuttelut — ovat ponnahtaneet julkisuuteen peräti kahdesti, molemmilla kerroilla ulkomaisten uutislähteiden toimesta. Ensimmäisenä pajatson tyhjensi amerikkalainen CNN, joka havaitsi Suomesta saapuvien vapaaehtoisten olevan yliedustettuina Syyriassa taistelevien islamilaisten uskonsoturien riveissä. Seuraavana yllätti brittien BBC, joka puolestaan mainitsi ohimennen saaneensa tietoja Ukrainassa hallituksen joukoissa taistelevista Suomen kansalaisista. Yleisradiomme raportoi molemmat uutiset nopeaan tahtiin, meikäläisten viranomais- ja asiantuntijalausuntojen saattelemina.
Kotimaiset tiedotusvälineet olivat toki jo aiemmin kertoneet Syyriaan ja Ukrainaan lähteneistä yksittäisistä vapaaehtoisista. Vapaaehtoisliikkeet ovat jo sellaisenaan lähtökohtaisesti ylikansallinen ilmiö, jota tällä kertaa alleviivaa vielä entisestään se, että Suomesta kaukomaille suunnanneet rekryytit näyttäisivät edustavan maamme vakiintuneita siirtolaistaustaisia vähemmistöyhteisöjä. Syyrian taistelijoista on Helsingin Sanomat esitellyt suurelle yleisölle Leppävaarasta uskonsoturiksi lähteneen Muhammad-nimisen nuoren miehen. “Islamilaisen kalifaatin” propagandavideossa olemme tutustuneet Sayid Hussein Feisal Ali -nimiseen nuoreen mieheen, joka tosin vaikuttaisi varsinaisiin sotatoimiin osallistumisen sijasta enemmänkin nautiskelevan kalifaatin hänelle tarjoamasta makeasta elämästä, tavallaan tyypillisen nuoren jengiläisen elkein. Itäisen Ukrainan osalta taas on Fontanka-verkkojulkaisu maininnut Suomessa asuneen venäläisen lääkärin, joka on pestautunut sikäläisiin separatistijoukkoihin. Ammatin perusteella voisi otaksua, että hänen tarkoitusperänsä ovat saattaneet olla pohjimmiltaan humanitaariset.
Syyriaan lähteneiden vierastaistelijoiden kohdalla on hämmästelty etenkin sitä, miten Suomi näyttäisi kaikista länsimaista tuottaneen suhteessa muslimiväestöönsä eniten vapaaehtoisia uskonsotureita. Absoluuttisissa lukemissa kyse on silti vielä pienestä määrästä, vain noin neljästäkymmenestä vapaaehtoisesta, joten yliedustus voi olla puhtaasti sattumaakin. On myös syytä muistaa, että suhteutettunakin puhe on vain prosentin sadasosista — arvion mukaan siis maamme muslimiväestöstä olisi 0,071% osallistunut Syyrian taisteluihin. Luku on silti suhteellisesti ottaen lähes kaksi kertaa suurempi kuin Tanskalla tai Belgialla, mikä on tavallaan jännittävää.
Taustalla tuskin ovat mitkään erityiset Suomen siirtolaisyhteisölle ominaiset sosiaaliset syyt tai mikään suurempi alttius ääri-islamilaiselle radikalismille, koska näiden seikkojen voisi olettaa vaikuttavan yhtä voimakkaasti tai voimakkaammin Ruotsin ja Tanskan islaminuskoisissa yhteisöissä. Uusiseelantilainen tutkija Michael Pratt on pohtinut “kanssaradikalisaation” ilmiötä (co-radicalization), jossa yhtäläisesti identiteettipolitiikkaan nojautuvat ääri-islamismi ja rasismi muuttuvat toisiaan ruokkiviksi ilmiöiksi. Tämäkin voi olla yksi tekijä eurooppalaisten muslimien yleisen vapaaehtoisliikkeen taustalla, mutta se ei edelleenkään selitä Suomen kaltaisen, kaikesta huolimatta yhä muihin Euroopan maihin verrattuna suhteellisen sopuisan yhteiskunnan yliedustusta.
Syiden on oltava siis muualla. Koska internet ja sosiaalinen media ovat keskeisessä roolissa värväyskanavina, eräs mahdollinen selitys on se, että suomalaiset nuoret muslimit ovat yksinkertaisesti pohjoismaisia ikätovereitaan paremmin verkottuneita, aivan kuten maamme nuoriso yleensäkin. Toinen syy voi olla se, että Suomessa on siirtolaistenkin taloudellinen syrjäytyminen vähäisempää. Vastoin yleistä otaksumaa vierastaistelijaksi lähteminen voi olla nimittäin enemmänkin keskiluokkainen ilmiö.
Eräs mahdollinen perustelu voi olla myös Suomen omaleimaisessa kulttuurisessa ympäristössä. Ulkomailla sotiminen on ollut sukupolvesta toiseen suomalaisille tavallaan kansallisurheilu. Maamme sotalaitoksen aihiona oli aikoinaan parhaillaan satavuotisjuhliaan viettävä jääkäriliike, ja vieraassa univormussa palvelleiden Kaarlo Kurkon, Kyösti Pietiläisen, Marco Casagranden ja Jani Anttolan kaltaisten onnensoturien muistelmat ovat tehneet kauppansa lukevan yleisön keskuudessa. Kokonaan oma ilmiönsä on Vietnamissa menehtyneen Lauri Törnin ympärille rakennettu kansalaiskultti. Sanalla sanoen, vapaaehtoiseksi lähteminen on ollut Suomessa yhteiskunnallisesti hyväksytty asia. Viime aikojen keskustelua seuratessa on tuntunut ironiselta, miten Saddam Husseinin verentahrimaa diktatuurihallintoa naiivina “ihmiskilpenä” puolustanut Teijo Virolainen kelpasi vielä kymmenen vuotta sitten kristillisdemokraattien Päivi Räsäselle peräti eurovaaliehdokkaaksi. Tänä päivänä sisäministeriksi noussut Räsänen joutuukin pohdiskelemaan kansalaisuuden peruuttamista harhaanjohdetuilta uskonsotureilta, jotka ovat lähteneet puolustamaan vastaavanlaista sunnalaista hirmuhallintoa.
Valmiudella taistella ja kuolla vieraiden aatteiden ja kansakuntain puolesta on ollut maassamme pitkät ja kunniakkaat perinteet. Sikäli ei tarvitse ihmetellä, jos maamme vähemmistötkin ovat oppineet talon tavoille. On silti syytä korostaa, että tämä ei välttämättä ole mikään syy suomalaisten uskonsoturien kenties sattumanvaraiseen yliedustukseen, eikä tätä arvuuttelua pidä ottaa liian vakavasti. On kuitenkin kiintoisaa huomata, miten CNN:n laskelmissa oli Suomen ohella yliedustettuna toinen yllättävä pikkuvaltio Irlanti, jolla on niin ikään vastaavanlaiset historialliset perinteet vierastaistelijoiden kansakuntana. Suomen kohdalla on myös olemassa ennakkotapaus erään toisen vähemmistöryhmän osalta. Syystä tai toisesta Suomen juutalaisista osallistui Israelin itsenäisyyssotaan enemmän vapaaehtoisia per capita kuin mistään toisesta diasporayhteisöstä.
Ukrainaan lähteneiden suomalaisten vapaaehtoisten kohdalla kysymys on vasta huhuista. Venäjän ulkoministeriö vaati aiemmin kesällä Suomelta selvitystä mahdollisista Ukrainan tueksi lähteneistä vapaaehtoisista, mutta mitään näyttöä ei asiasta ole saatu. Tähän asti nähdyn perusteella ei vaikuta todennäköiseltä, että syntyperäisiä suomalaisia olisi tässä sodassa kummallakaan puolella. Mikäli näin olisi, niin tietäisimme siitä jo, sillä meikäläisillä vierastaistelijoilla on ollut jo vanhastaan yksi yhteinen tekijä — nimittäin tavattoman suuri julkisuudenkipeys. Lähtö sotaan ulkomaille on ollut miehekkään rehvakas tempaus, ja hyvin monet suomalaiset vierastaistelijat ovat ulosmitanneet mahdollisuuden paistatella päivää mediajulkisuudessa. Kurkon, Pietiläisen ja Casagranden kaltaiset yllämainitut onnensoturit kirjoittivat oitis paikalla muistelmansa, ja vieläpä 1860-luvulla Slesvig-Holsteinin sotaan osallistunut Herman Liikanen kirjoitti tuoreita raportteja taistelukentiltä vapaamielisten kulttuurifennomaanien Päivätär-lehdelle. Poikkeuksena ovat olleet jääkärien kaltaiset lainsuojattomat ja maanalaiset vapaaehtoisliikkeet, joille anonymiteetti ja salassa pysyttely ovat olleet elinehto.
Ukrainan sodan yhteydessä mihinkään salailuun ei kuitenkaan ole tarvetta. Elantonsa ansaitsevilla ammattimaisilla palkkasotureilla voisi olla syynsä varjella yksityisyyttään, mutta todellisia alan miehiä ei kuitenkaan liene Suomessa järin paljon. Toistaiseksi ei muutenkin vararikkoinen Ukrainan hallitus edes näyttäisi venäläisen propagandan sitkeistä väitteistä huolimatta juurikaan pestanneen yksityisiä palkkasotureita. Mikäli sodassa siis olisi suomalaisia vapaaehtoisia, he todennäköisesti olisivat liikkeellä aatteellisesti, opportunistisesta seikkailunhalusta ja näin ollen myös julkisuutta hanakasti tavoitellen. Sosiaalisen median aikana olisimme melko varmasti jo nähneet vähintään yhden korskean youtube-videon ja parikin twiittausta tuhotuista itänaapurin panssariajoneuvoista. Täysin mahdollista tietysti on, että nämä performanssit odottavat meitä aivan kulman takana, vaikka oletetut vapaaehtoiset olisi sijoitettu vain keittämään kaalisoppaa Azov-pataljoonan huoltokomppaniaan.
Tapahtumia kannattaa joka tapauksessa tarkkailla ja on hyvä, että aihe herättää ajatustenvaihtoa! Elämme selvästi uutta vapaaehtoisliikkeiden ja vierastaistelijoiden aikakautta, joka palauttaa mieleen historioitsija Adam Zamoyskin kuvaileman 1800-luvulla vallinneen “pyhän hulluuden”. Koska omassa blogissaan saa myös mainostaa, niin voinen kai ohimennen mainita, että viime vuonna tulin kirjoittaneeksi Tietokirjailijat ry:n myöntämän apurahan turvin historiallisen esseekokoelman ulkomaisiin sotiin 1800- ja 1900-luvuilla osallistuneista suomalaisista vapaaehtoisista. Teoksen kuvittaminen etenee parhaillaan, ja ilmoitan aikanani sen ilmestymisestä tässä blogissa.
Lisäys: Mainittakoon vielä, että neljä päivää tämän bloggaukseni jälkeen Yle raportoi myös Suomessa asuvista ukrainalaisista, jotka haluaisivat lähteä kotimaansa hallituksen tueksi.
Historiantutkijan näkötorni 
Ihan vain aihetta jollain tapaa sivuavana anekdoottina myös Dublinin pääpostitoimistosta löytyi huhtikuussa 1916 yksi suomalainen merimies: http://www.thejournal.ie/readme/ordic-rebels-%E2%80%93-the-swede-and-finn-who-fought-in-the-gpo-1916-1230007-Dec2013/
Jo vain, muistan tämän uutisen ja olen pistänyt sen muistiin myöhempää selvittelyä varten!
Kun nyt saataisin edes yksi kuva tai video keneltä tahansa niistä tuhotuista tai toimivista “itänaapurin” panssariajoneuvoista Ukrainassa niin voisi sen jälkeen ottaa tämänkin blogistin viimeaikaiset kirjoitukset aiheesta hieman vakavammin.
Et taida osata lukea tekstejä kokonaisuutena? Tuossahan mainitsen aika selvästi, että julkisuudenkipeä vierastaistelija twiittaisi tuhoamistaan panssarivaunuista, vaikka hänen tehtävänsä olisi kaalisopan keittäminen. Ei tässä oteta mitään kantaa siihen, onko Venäjä toimittanut tällä hetkellä Ukrainaan panssarivaunuja vaiko ei. Kyse on siitä, millaisia juttuja huomionkipeä vapaaehtoinen kirjoittaisi; mahdollisimman paksuja tietysti.
Muuten on tiedustelutietojen valossa aika selvä, että Venäjällä on tällä hetkellä sotilaita Ukrainan itäalueilla. Raskaasta kalustosta on vaikeampi sanoa mitään, mutta ihmettelisin ellei sitä olisi ainakin valmiudessa. Mitä taas tulee “viimeaikaisiin kirjoituksiini”, niin niitä on tasan kaksi, joista ensimmäisessä olen vain peräänkuuluttanut tulitaukoa.
Juu, ymmärsin tosiaan kirjoituksen kohdan päin mäntyä. Tainnut tulla liikaa taas tapeltua ympäri internettiä. Pahoitteluni asiasta. Sen verran voisi kuitenkin kommentoida, että mielenkiintoinen huomio tuo suomalaisten vapaaehtoisten julkisuudenkipeys. Voisi vielä lisätä, että ns. vierastaistelijoita käsittelevät muistelmat ym. teokset ovat Suomessa yleensä osoittautuneet verrattain suosituiksi, joka osaltaan ehkä kuvastaa myös yhteiskunnan suhtautumista tuohon ilmiöön. Tämän toki olet kai huomannutkin, ainakin työn alla olevan teoksesi aiheen perusteella.
Pidän silti henkilökohtaisesti todennäköisenä, että Suomen kansalaisia on mennyt Ukrainaan sotimaan molemmille puolille. Kapinallisten kohdalla voin sanoa asian varmuudella, mutta kaksoiskansalaiset eivät tuossa suhteessa herätä tietysti samanlaista huomiota. Ukrainan joukkojen tapauksessa alan tosin nyt kirjoituksesi tarkemmin luettuani itsekin hieman ihmettelemään hiljaisuutta some-rintamalla.
Tervehdys tutkija
Ns keskiluokan ja alemman keskiluokan nuoremmat pojat ( = perheen perintöä luvassa hyvin vähän…) ovat suht aina olleet lähtöherkkiä muualle urakoimaan: “Troijan sota”, kreikkalaisia Persian sisällisotiin, herulit, hunnit viikingit Bysanttiin keisarikunnan palvelukseen, ranskalaisia sinne sun tänne ristiretkisotia harrastamaan, skotteja Ranskaan Englantia vastaan taistelemaan jne. jne´. On näitä – ikivanha kulttuuriantropologinen ilmiö. Emme ole yksin.
Näinhän se on, jopa sellainen asia kuin menolippu taistelukentille on sijoitus, jonka maksamiseen pitää olla pohjalla käteistä, vaikka kalifaatti aluksi hiukan auttaisikin. Tokkopa ISIS sitä luvattua viidentoista tuhannen euron palkkiota oitis paikalla könttäsummana maksaa; he haluavat olla varmoja rekryytin sitoutumisesta asiaansa.
YLEn uutisesta:
“Suomalaisten kiinnostusta taistella Syyriassa selittää osaltaan Suomen kulttuuri, jossa vapaaehtoista sotimista ulkomailla on pidetty hyväksyttävänä, kirjoittaa historiantutkija ja tietokirjailija Jussi Jalonen blogissaan.”
Miten “suomalaisten” kiinnostus taistella Syyriassa voisi olla edes osittain selitettävissä Suomen kulttuurihistorialla? Eiväthän mamut edes tunne Suomen kulttuurihistoriaa. Miten voi ottaa mallia jostakin sellaisesta, mistä ei tiedä mitään?
Suomessa elänyt ja kasvanut ja suomea osaava maahanmuuttajataustainenkin nuorimies elää suomalaisen kulttuurin keskellä. Vieraisiin sotiin osallistuneet suomalaiset ovat niin vakiintunut ilmiö omankin aikamme populaarikulttuurissa, että ei sitä varten tarvitse mitään historiaa erityisemmin opiskella.
Korostettakoon vielä toistamiseen, että tuossa ylempänä kyse oli arvuuttelusta.
“Sikäli ei tarvitse ihmetellä, jos maamme vähemmistötkin ovat oppineet talon tavoille.”
Jännää että ne vähemmistöt tuossa asiassa olisivat oppineet oppineet talon tavoille kun lähes missään muussa eivät ole moiseen kyenneet mistä on hyvin osoituksena tietyt tilastot… Aika valikoivaa oppimiskykyä omaavat, tai sitten blogisti vaan keksii keppihevosta heille että asian saisi näyttämään multikulttuurisesti iiiiihanammalta?
En nyt tiedä, mitä “tiettyjä tilastoja” tarkoitat, mutta jos viittaat vaikkapa juopotteluun tai rikollisuuteen, niin tokkopa niille muutamille kaidalta tieltä hairahtuneille kotimaamme nuorille muslimimiehille siellä moskeijassa on kossupulloa ja kännykänryöstön ohjekirjaa annettu.
Mutta vastineen sisällön huomioiden tähänkin pitää kaiketi vain vastata perinteiseen tapaan, että asioista on voitava keskustella!
Oliko siis tarkoitus kertoa Suomen kaikkineen olevan niin paha,sotahullu ja tottakai rasitinen,niin rasistinen ja rotuoppeja sekä syrjintää tihkuva että nuo julman erämaan villit kasvatit värväytyvät Isikseen ensimmäisen tilaisuuden tullen ja ovat kuin pakoitettuja sktaan vastoin tahtoaan ja siitä tulee syyttää suomea,suomalaisia ja suomen yhteiskuntaa?Syy täytyy olla Persussa.Persua on ammuttava korvaan!Minun suomenion jihadistinen.Rotu ja uskonto ovat vain sosiaalisia konstruktioita.
Päästin nyt tämänkin kommentin lävitse, ja poikkeuksellisesti jopa vastaan siihen hyvin yksityiskohtaisesti. Aloitetaan nyt vaikka siitä, että Suomessa syntyneet ja kasvaneet, yleensä hyvin toimeentulevien maahanmuuttajaperheiden lapset eivät ole “julman erämaan villejä kasvatteja”. He ovat hyvinvointiyhteiskunnassa kasvaneita keskiluokkaisia nuoria.
Mikäli haluamme olettaa, että Suomesta lähteneiden uskonsoturien suhteelliseen yliedustukseen on joku erityissyy, niin totta kai sen pitää olla silloin joku nimenomaan _Suomelle_ ominainen erityissyy. Kysehän ei voi olla yksinomaan ääri-islamista, siirtolaisyhteisöjen sosiaalisista ongelmista tai tuosta mainitsemastasi ympäröivän yhteiskunnan rasismista, koska nämä asiat vaikuttavat muissakin Euroopan maissa.
Siksi toisekseen nämä kaikki mainitut tekijät ovat Suomessa paljon _pienempiä_ ongelmia kuin muualla. Ääri-islamin vaikutus on Suomessa pienempää kuin muualla; maahanmuuttajilla on paremmat turvaverkot ja työllisyys; ja vaikka yhteiskunnassa onkin rasismia, niin sitä on taatusti vähemmän kuin muissa Euroopan maissa.
Mutta siitä huolimatta Suomi on yliedustettuna uskonsotureita tuottaneiden maiden joukossa. Miksi? Tarjoan kolme eri vaihtoehtoa. Ensimmäinen on se, että ympäröivän yhteiskunnan asenteet ja kulttuurinen ilmapiiri vaikuttavat aivan yhtä paljon tai enemmänkin kuin siirtolaisyhteisön keskuudessa sisäisesti vallitsevat asenteet. Tässä tapauksessa siis kyse on vierastaistelijaksi lähtemisen perinteisestä hyväksyttävyydestä maassamme. Toinen selitys on se, että suomalaiset maahanmuuttajataustaiset nuoret ovat paremmin verkostoituneita ja toimivat internetissä aktiivisemmin mutta samalla hyvin epäkriittisesti ja alttiina käännytystyölle. Kolmas selitys on se, että kyseessä on pelkkä sattuma. Bloggauksestakin kävi varmaan ilmi, että pidän viimeksimainittua todennäköisempänä, mutta asiaa koskeva arvuuttelu on silti hauskaa.
Toivottavasti tämä auttoi! Muut samasta asiasta samassa hengessä kommentoivat voivat lukaista tämän vastaukseni vielä kertaalleen rautalankaselostuksena.