Muisto kesältä 1944

Kirje1944

NARC1944

 

Jatkosodan päättymisestä tulee tänään kuluneeksi tasan seitsemänkymmentä vuotta. Sattumaa eli ei, vastikään onnistuin saamaan käsiini kappaleen äitini enon Arvo Antti Perälän vuoden 1944 sotapäiväkirjasta. Sukumme nuoremmilla jäsenillä ei ollut mitään tietoa päiväkirjan olemassaolosta, ja sen löytyminen oli suoranainen yllätys. Antti-eno — jolla nimellä äitini hänet tunsi — katosi kesän 1944 kiivaissa taisteluissa Kannaksella, ja hänet siunattiin kentälle jääneenä. Sikäli kun tiedossa oli, hän ei ollut jättänyt jälkeensä mitään tavaroita, mutta ilmeisesti päiväkirja oli kuitenkin jäänyt hänen asetoveriensa huostaan ja kulkeutunut sittemmin kotiimme Nokialle. Seitsemän vuosikymmenen takaiset muistiinpanot löytyivät hänen nuoremman veljensä jäämistöstä.

Antti Perälä, joka siis oli isoäitini veli, oli ammatiltaan sähkötyömies. Jatkosodan syttyessä hän oli työskennellyt harjoittelijana Tampereen sähkölaitoksella ja oli päässyt opiskelijaksi sikäläiseen teknilliseen oppilaitokseen. Antin tarkoituksena oli aloittaa sähköteknikon opinnot syksyllä 1944, jolloin hän olisi viettänyt myös 23-vuotispäiviään. Vanhemman sisarensa miehen — oman isoisäni — kaaduttua talvisodassa oli Antti mahdollisuuksien mukaan yrittänyt auttaa sotaleskeksi jäänyttä siskoaan ja pyrkinyt olemaan tavallaan mies perheessä. Antin viimeinen loma kotirintamalla kesällä 1944 jäi tuolloin kuusivuotiaan äitini mieleen muistorikkaana ja iloisena kohtaamisena. Toiselta sisareltaan polkupyörää lainannut Antti oli ajeluttanut äitiäni pitkin Koskenmäkeä. Sarvien väliin kiinnitetyssä lastenistuimessa olleen nuoren tytön muistoihin jäivät vauhdikas meno ja pyörän jännittävä tärinä kivisellä ajotiellä enon kyydissä.

Viimeisen päiväkirjamerkintänsä Antti kirjoitti lomansa päättyessä 9. kesäkuuta 1944. Päiväkirjamerkinnän “hän” viittaa Helena-nimiseen paikalliseen naiseen, jota Antti oli sodan aikana tapaillut. Rintamalle palannut Antti ilmeisesti katsoi mielessään suhteen jo menneisyyteen kuuluvaksi:

“Tavanmukainen viimeisen päivän tunnelma. Lähtö ei ole näin kesällä hauskaa, vaikka yritinkin vakuuttaa eräille niin. Nokian nuorisoa hyvän tavan mukaan sadoittain illalla asemalla. Hänkin oli mukana. Tähän kai se päättyikin, en aio kirjoittaa enkä luvannutkaan.

Tampereelta lähti sakemanneja junallinen samaan aikaan pohjoiseen kuin mekin etelään. Lauloivat “Du kleine Monika” and “Edelweiss”. Meidän junassa ei laulettu vaan yleinen hiljaisuus antoi leimansa lähdölle.

Kolmannentoista kerran Kannas kutsuu. Onneksi en ole taikauskoinen.”

Kolmastoista kerta oli kuitenkin tällä kertaa epäonninen, sillä Neuvostoliiton suurhyökkäys Karjalan kannaksella oli alkanut jo samana päivänä. Kaksi viikkoa myöhemmin ryhmänjohtajana palvellut alikersantti Perälä joutui jalkaväkirykmentti 48:n kahdeksannen komppanian mukana puolustamaan Leitimon kannasta Talin alueella. Aikaisin aamulla 25. kesäkuuta voittoisasti edenneiden neuvostojoukkojen tykit ja raketinheittimet aloittivat jo tutuksi tulleen rajun tulituksensa, ja Neuvostoliiton sankariksi ylennetyn kenraalimajuri Nikolai Pavlovitš Simonjakin komentama 30. kaartinarmeijakunta kävi hyökkäykseen Leitimojärven lounaisrannalla. Iltapäivään mennessä oli jääkärieversti Väinö Forsbergin komentama JR48 vetäytynyt perin pohjin runneltuna puolustusasemiin Konkkalan kalliolle ja joutunut käytännössä mottiin. Vihollisen tunkeutuessa Talijoen länsipuolelle onnistui konekiväärinsä menettänyt kahdeksas komppania hädin tuskin murtautumaan ulos saarroksista.

On epäselvää, mitä Antille tapahtui. Sittemmin muuan sotavankeudesta palannut nokialainen kertoi, että alikersantti Perälän ryhmä oli saanut niskaansa sellaisen tykistökeskityksen, josta ei kukaan ollut voinut jäädä henkiin. Kansallisarkistossa säilytettävässä sotapäiväkirjassa hänet on merkitty kaatuneeksi, ja ruumis on jäänyt kentälle. Komppanian päiväkirjassa surmansa saaneiksi ja kentälle jääneiksi merkityt sotamiehet — Autio, Pöysti ja Varmanen — ovat kaiketikin kuuluneet Antin ryhmään. Antin oman päiväkirjan selviytyminen on arvoitus. Viimeinen merkintä kesäkuun 9. päivältä on selvästikin kirjoitettu junassa matkalla rintamalle, ja taistelujen aikana ei hänellä ole ollut ilmeisesti aikaa tehdä muistiinpanoja. Voi olla, että hän ehti lähettää päiväkirjan kotiin kenttäpostissa, mutta on vaikea uskoa että hän olisi menetellyt tällä tavoin niinkin henkilökohtaisen esineen kanssa. Mahdollista on, että hieman ennen kaatumistaan hän oli jättänyt osan henkilökohtaisista tavaroistaan tilapäisesti jonnekin, mistä asetoverit olivat myöhemmin korjanneet ne talteen. Päiväkirja on ehkä palannut Nokialle mainitun sotavangin mukana.

Kuultuaan uutiset poikansa kaatumisesta Aleksandra-isomummoni määräsi, että Antti-nimen tulisi periytyä suvussa. Sittemmin nimi on annettu sekä enolleni että veljelleni. Sähkötekniikan opinnot jäivät haaveeksi, eikä maansa puolesta kaatunut Antti Perälä palannut takaisin Nokialle edes haudattavaksi. Mutta ainakin hänen päiväkirjansa jäi jäljelle muistoksi kesän 1944 tunnelmista ja nuoren miehen mietteistä ennen hänen viimeiseksi koitunutta matkaansa.

Advertisements
This entry was posted in Historia, Sota and tagged , , , , , . Bookmark the permalink.

One Response to Muisto kesältä 1944

  1. Otto N. says:

    Vähän off topic mutta jos tämän yhden kerran. Olen Koskenmäen poikia ja imenyt paperitehtaan sellun tuoksuja ja rengastehtaan paistetun kumin käryä koko lapsuuteni. Paiskin poikana kesätöikseni lautoja pinoon Viholassa yhtiön sahalla “Kauppaopiston naiset” Karin kanssa, joka silloin haaveili kansainvälisen rikollisen urasta. Pappi siitä kai tuli lopulta. Sodista ei silloin Nokialla paljon puhuttu. Jos sanon suoraan niin ei puhuttu mitään, ei edes koulussa. Isäni, yhdellä vuodella Lapin sodan välttänyt vänrikki, piti kunnia-asianaan seistä jokaisena jouluaattona kunniavartiossa lumipukuun puettuna talvisodassa kaatuneiden kunniaksi kirkon sankarihaudalla. Siitä kiellettiin puhumasta kavereille ja koulussa ettei isälle tulisi vaikeuksia lakkoherkässä puunjalostusyhtiössä. Jatkosodan osalta pieni sukumme säästyi rintamalla kaatuneilta mutta eräs suvun jäsen riisti hengen itseltään Moskovan rauhaan pettyneenä. Ruskealaan jäi tehdas. Antti nimi periytyy myös meillä Viipurilaisten sukulaisten ja myös Viipurin muistoksi.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s