Kumpujen yöstä

      

Euroopan kansoille oli koittanut uusi aika, joka sarasti myös Ruotsin valtakunnassa. Länsimaiden asukkaiden hämmästellessä tutkimusmatkailijoiden saavuttamia uusia mantereita pyyhkäisivät uskonpuhdistuksen aallot yli vanhan maanosan. Pohjolan kansoja hallinnut vanha Kalmarin unioni oli murtumassa, ja Ruotsissa herrat ja talonpojat vaativat maalle omaa kuningasta. Kistan käräjillä Tukhoman tuntumassa istui laamannina muuan Anders Carlsson Boije, jota houkutti valtakunnan itäinen puolisko, Suomi.

Pohjolan reuna-alueisiin kuulunut Suomi oli linnoitusten ja aateliskartanoiden maa, jossa ylhäisten ratsusotilaiden ja miekkamiesten sana oli usein vahvempi laki kuin kruunun virkamiesten säädökset. Maakuntakatselmusmiehenä Suomeen saapunut Anders Boije otti paikkansa rajamaan eliitin keskuudessa avioliiton kautta. Boijen vaimo Brita oli lähtöisin Djäkn-suvusta, joka tunnettiin vaakunakuvionsa myötä “käärmesuvun”, ormsläkten, nimellä. Asemiesaateliin kuulunut Rötger Djäkn oli isännöinyt Pohjan pitäjässä rälssitiloja, jotka tulivat nyt hänen vävynsä Boijen haltuun. Kistan käräjiä istuneesta Anders Carlsson Boijesta tuli Suomessa uuden aatelisen suvun kantaisä. Vapaaherralliseen säätyyn korotettu Boije af Gennäs nousi aikanaan Suomen ritarihuoneen ensimmäiseksi suvuksi.

Anders Boijen poikien elämänkaari jätti jälkensä Suomen ja Ruotsin historiaan. Nils Boije af Gennäs palveli kuningas Kustaa Vaasaa kunnialla sodassa ja rauhassa, siinä missä Pohjan tilukset siirtyivät hänen veljensä Erik Boijen, Hämeenlinnan päällikön huostaan. Veljeksillä oli myös sisar, Margareta, joka avioitui Tyyskylän kartanon herran Greger Silfverpatronin kanssa. Margareta oli isänsä veroinen tytär ja hoiti leskeksi jäätyään puolisonsa tehtäviä Siuntion nimismiehenä. Hänen vanhemmat poikansa päätyivät aatelin ratsupalvelukseen ja Juhana-herttuan hoviin, kun taas nuorin tytär, Anna, avioitui sotilaan kanssa. Margareta sai vävykseen Giösin sukuun kuuluneen ankaran ratsumestari Erik Bertilssonin. Erik Giös puolusti kruunun asiaa verellä ja raudalla Tanskan ja Moskovan uhkaa vastaan, kunnes sai surmansa taistelussa Iivana Julman sotajoukkoja vastaan Liivinmaalla vuonna 1567.

Erik Giös oli puolustanut maataan miekalla, mutta hänen poikansa Bertil puolusti sitä uskolla. Bertil Giös, Erikin ja Annan poika, valitsi pappiskutsumuksen ja asettui Liedon kirkkoherraksi. Vaikka uskonpuhdistuksella olikin luja asema Ruotsin valtakunnassa, oli Juhana-herttua omaksunut vaimoltaan ruhtinatar Katarzyna Jagiellonkalta mieltymyksen katolilaisuuteen, mikä oli jättänyt jälkensä myös kirkkojärjestykseen. Valtakunnalla ei ollut yhteistä protestanttista uskontunnustusta. Vuonna 1593 Södermanlandin herttua Kaarle päätti viimeinkin tehdä välit selväksi Rooman kanssa ja kutsui koolle Uppsalan suuren kirkolliskokouksen. Kokoukseen osallistuneiden kolmensadan pastorin joukossa myös kirkkoherra Bertil Giös oli mukana säädöksessä, jonka myötä Ruotsin valtakunta tunnusti uskonsa yhteiseen Herraan ja Jumalaan evankelisen opin ja Raamatun sanan mukaisesti.

Bertilin poika Simon Giös seurasi aikanaan isäänsä pappissäädyssä ja palveli Kokemäen seurakunnan esipaimenena. Hänen tyttärensä Elisabet avioitui kruunun verovirkamiehenä toimineen Erik Penselstjernan kanssa, ja heidän tyttärensä Katariina puolestaan nimismies Sven Fonteliuksen kanssa. Ruotsin keskusjohtoisen valtakunnan yhteydessä oli Suomessa versomassa uudenlainen isänmaanrakkaus kruunua ja kotiseutua kohtaan. Vuonna 1703 laati muuan Daniel Juslenius, Katariina Fonteliuksen serkku ja kirkkoherra Simon Giösin tyttärenpoika, patrioottisen ylistyskirjoituksen Vindiciae Fennorum, “Suomalaisten puolustus”. Katariinan tytär, Kaisa Fontelius, peri äitinsä nimen ja valitsi aikanaan miehekseen maanviljelijä Heikki Koskelon.

Kaisan ja Heikin solmiessa avioliittonsa olivat suurvaltakauttaan eläneen Ruotsin kunnian päivät lopullisesti ohitse. Moskovan mahtava tsaari Pietari Suuri oli murskannut Ruotsin aseet Pultavan taistelukentällä, soturikuningas Kaarle XII oli kohdannut kohtalonsa Norjan lumisilla tuntureilla ja Suomi oli jäänyt venäläisen miehitysvallan alaiseksi. Samana vuonna kun Suuri Pohjan Sota sai päätöksensä Uudenkaupungin rauhansopimuksessa asettui nuori pariskunta Tyrvään seudulle Satakuntaan. Heikki oli perinyt äitinsä suvulta Turrin tilan Vihattulan kylästä. Pariskunta sai kaksi lasta; esikoispoika Juhani peri tilan, ja hänen sisarensa Maria Turri naitiin emännäksi Korkin taloon.

Satakunta oli hyvä maa, ja Tyrvään seutu oli hyvää seutua. Seuraavien sukupolvien ajan Heikin ja Kaisan sekä heidän tyttärensä Marian jälkeläiset pysyttelivät Kokemäenjoen laaksossa, hoitivat pikku maatilojaan, jättivät omistuksensa perinnöksi pojilleen tai vävyilleen ja saattelivat kauniit länsisuomalaiset tyttärensä avioon seudun tilallisten, ruotusotilaiden ja torpparien kanssa. Kahden vuosisadan ajan ei muuta tarvittu, kunnes eräänä päivänä Maria Turrin pojantyttären pojantyttären tyttärentytär Saima Helena Rintala rakastui Martti Jaloseen, nuoreen kivityömiehen poikaan. Vuosisatojen saatossa maailma oli muuttunut toiseksi; Kokemäenjoen laaksoon oli rakennettu rautatie Porin ja Tampereen kaupunkien välille, ja Martti työskenteli höyryveturin kuljettajana.

Itsenäistyneessä ja verisen sisällissodan kokeneessa Suomessa rautatiet kuljettivat uutta elämää etsineitä ihmisiä uusille kotiseuduille. Myös onnellinen nuoripari matkusti Nokialle vastasyntyneen poikansa kanssa, joka oli oma isäni. Viisitoista katkeamatonta sukupolvea oli tuolloin kulunut kruunun, miekan ja ristin jaloista päivistä.

Näissä merkeissä, hyvää joulua blogin lukijoille!

Advertisement