Kilpapurjehdus Ahvenanmaalle


Spetsnaz

 

Vuosi ei ehtinyt vaihtua uudeksi, kun ulkopoliittisen instituutin tutkija Charly Salonius-Pasternak onnistui käynnistämään taas uuden turvallisuuspoliittisen kiistan Helsingin Sanomien Vieraskynä-kirjoituksellaan. Suorasukaisista kannanotoistaan tunnettu tutkija visioi kirjoituksessaan tilanteen, jossa Venäjä saattaisi pyrkiä miehittämään Ahvenanmaan lähisaaria, tarkoituksenaan harjoittaa poliittista painostusta Suomea kohtaan.

Salonius-Pasternakin kirjoituksen varsinaisesta sisällöstä käyty keskustelu jäi varsin lyhyeksi. Ulkoministeri Erkki Tuomioja tyytyi kuittaamaan tutkijan arvion provosoivaksi mielipidekirjoitukseksi. Tämä puolestaan kirvoitti reaktion, missä voi havaita omanlaisiaan tuohtumuksen merkkejä. Kyse ei enää ollutkaan pelkästä turvallisuuspoliittisen ennusteen relevanssista, vaan tutkijan sananvapaudesta. Kärkkäimmin Salonius-Pasternakin pyhän sananvapauden tueksi ryhmittyivät kokoomuslaiset kommentoijat, joten kiista muotoutui väkisinkin puoluepoliittiseksi jatkonäytökseksi joulun alla vallinneelle “suomettuneisuutta” koskeneelle piirileikille. Yleisradio ei sekään pettänyt odotuksia, vaan päätti esittää alati tärkeän kysymyksen siitä, saako Suomessa oikeastaan ollenkaan keskustella.

Toistaiseksi kukaan ei ole kertonut omaa näkemystään Salonius-Pasternakin pohdiskelun mielekkyydestä, johdonmukaisuudesta tai perusteluista. Tähän eivät ole vaivautuneet edes ne sananvapauden puolustajiksi rientäneet poliitikot, jotka niin hanakasti peräävät “avointa argumentointia turvallisuuspoliittisen muutoksen vaikutuksista”. Omasta puolestani suhtauduin näin kouluja käyneenä maallikkona Salonius-Pasternakin kirjoitukseen lähinnä kummastellen. Vieraskynäilyn tarkoituksena oli selvästi kyseenalaistaa valtioneuvoston arvio Suomen joutumisesta voimankäytön kohteeksi yleiseurooppalaisen kriisin aikana ja selostaa, että Suomi voisi joutua painostuksen tai sotilaallisen iskun kohteeksi muutenkin. Salonius-Pasternak ei nähdäkseni kuitenkaan perustellut tätä vastaväitettään tyydyttävästi.

Salonius-Pasternak mainitsi kolme eri syytä, joiden vuoksi Suomi voisi joutua Venäjän voimankäytön kohteeksi; poliittiseen päätöksentekoon vaikuttaminen, liikkumavapauden rajoittaminen Itämerellä tai “harhautus, jolla pyritään ohjaamaan huomiota pois muualle suuntautuneesta, merkittävämmästä sotilaallisesta toiminnasta”. Näistä viimeksimainittu viittaa jo lähtökohtaisesti siihen, että Suomeen kohdistuvan painostuksen taustalla olisi yleiseurooppalainen kriisi. Liikkumavapauden rajoittaminen Itämerellä koskisi myös vääjäämättä muitakin valtioita kuin Suomea; Salonius-Pasternak toki mainitseekin Helsingin ja Tukholman välisen ilmaliikenteen valvomisen sekä Viron eristämisen NATO-liittolaisistaan eräinä seurannaisvaikutuksina. Etenkin jälkimmäinen merkitsisi Venäjän heittämää suoraa haastetta Atlantin liitolle. Sikäli kun Moskovan tarkoituksena tosiaan olisi uhmata suoraan länsivaltoja, on hieman vaikea selittää miksi ihmeessä ensi-iskun kohteeksi valikoituisi kaikista mahdollisista vaihtoehdoista nimenomaan Suomi. Vieraskynän tätä osuutta voi itse asiassa tulkita siten, että Viron puolustuksen vuoksi myös Suomen alue on Atlantin liitolle jo nyt keskeisessä asemassa, olimmepa sitten NATO-jäseniä tai emme.

Ainoa varsinainen syy miehittää Suomen valtioaluetta muuten kuin laajemman kriisin tai selkkauksen yhteydessä olisi siis Salonius-Pasternakin ensin mainitsema vaihtoehto, eli halu vaikuttaa Suomen poliittiseen päätöksentekoon. Salonius-Pasternak ei kuitenkaan kerro tai vihjaa, mihin suuntaan Venäjä haluaisi Suomen päätöksentekoa ohjata, ja mikä asia olisi niin vahva kiihoke, että Venäjä haluaisi käyttää sotilaallista voimaa saadakseen Suomessa tahtonsa läpi. Olisivatko kyseessä kaupalliset edut, vai kukaties halu estää Suomen jäsenyys Atlantin liitossa? Tätä on vaikea sanoa, koska kirjoituksessaan Salonius-Pasternak ei vaivaudu nimeämään mitään erityisiä motiiveja, jotka voisivat sysätä Venäjän menettelemään hänen kuvailemallaan tavalla. Helsingin ja Tukholman ilmaliikenteen katkaiseminen Ahvenanmaan saaret miehittämällä ei vielä riitä sellaisenaan syyksi, sillä mitä Venäjä erityisesti toivoisi tällä saavuttavansa?

Tähän asti Venäjän voimapolitiikalla on ollut selvät syyt. Suurvallatkaan harvemmin loukkaavat kansainvälistä oikeutta vain huvikseen. Kuluneena vuonna Venäjä miehitti Krimin niemimaan paljolti Sevastopolin tukikohdan, sikäläisen venäläisväestön sekä mahdollisesti öljyesiintymien takia. Yleisemmin taustalla oli Venäjän näkemys siitä, että Ukraina kuuluu yhä edelleen Moskovan etupiiriin. Mutta mitkä olisivat vastaavat motiivit Ahvenanmaan saarten miehitykseen? Suomi ei ole entinen neuvostotasavalta, maallamme ei ole rajakiistoja Venäjän kanssa, alueellamme ei ole Venäjälle tärkeitä sotilastukikohtia, meijeriteollisuutemme tuskin on yhtä houkutteleva valloituksen kohde kuin Mustan meren öljykentät, eikä Sottungalla ole suojelusta kaipaavaa venäläisvähemmistöä.

Suurpoliittisten motiivien ohella ihmettelyä aiheuttaa myös se, miten Venäjä ylipäätään toteuttaisi Salonius-Pasternakin kuvaileman Ahvenanmaan saariryhmän miehittämisen. Toisin kuin Krimin niemimaa, niin Ahvenanmaa ei ole aivan Venäjän lähinaapurissa. Tilanteessa, jossa pienimmätkään ilmatilaloukkaukset eivät jää Suomelta huomiotta ja ruotsalaiset ovat valmiita upottamaan aikaa ja rahaa sukellusveneiden jahtaamiseen, on vaikea kuvitella miten Venäjä voisi suorittaa maihinnousu- tai maahanlaskuoperaation Ahvenanmaalle Leningradista tai Kaliningradista käsin. Vieraskynä-kirjoituksessa visioitu “Itämeren ilmatilan kontrollointi” vain pari Ahvenanmaan saarta valloittamalla vaikuttaa vähemmän todennäköiseltä kuin se, että venäläinen miehitysosasto huomaisi jääneensä lopulta eristetyksi merimiinoitusten keskelle. Puhumattakaan nyt siitä, että saariston demilitarisoinnista on määrätty kansainvälisessä sopimuksessa, jonka allekirjoittajina on kahdeksan NATO-maata. Budapestin muistio ei tosin estänyt Venäjää hyökkäämästä Ukrainaan, mutta voisi olettaa, että jos Venäjä tosiaan haluaisi painostaa Suomea ja miehittää osan valtioalueestamme, niin Ahvenanmaa olisi viimeisenä listalla.

Häkellyttävin osuus Vieraskynä-kirjoituksesta on kuitenkin kohta, jossa Salonius-Pasternak pohdiskelee Suomen diplomaattista vastausta sotilaalliseen painostukseen.  Kirjoitus tuumiskelee pessimistisesti, miten “Venäjä voisi jopa saavuttaa päämääränsä ilman laukaustenvaihtoa, koska Suomi ei ehkä uskaltaisi eskaloida tilannetta vahvan kansainvälisen sotilaallisen tuen puutteen takia”. Tutkijan on ilman muuta huomioitava kaikki mahdollisuudet ja tässä kohtaa Salonius-Pasternak on selvästikin tuumiskellut asiaa lähinnä abstraktilla tasolla. Siitä huolimatta herää myös väkisinkin kysymys siitä, onko hänen luottamuksensa maan hallitukseen ja sen haluun puolustaa Suomen valtioalueen loukkamattomuutta näin heikoissa kantimissa? Mikäli näin on, voisi kenties myös kertoa mitkä valtiojohtomme viimeaikaiset toimet ovat antaneet aihetta moiseen pessimismiin. Samalla voisi kertoa senkin, mitä ovat ne kirjoituksessa mainitut “välikädet”, jotka voisivat myötävaikuttaa Venäjän valloitusoperaation toteutumiseen Suomessa.

Mitä Salonius-Pasternakin kirjoituksesta siis jää käteen? Tutkijan muut huomiot Lissabonin sopimuksen avunantolausekkeesta ja Euroopan Unionin mahdollisuuksista tarjota sotilaallista apua antavat paljon ajattelemisen aihetta. Kun pitää mielessä, missä määrin Vladimir Putinin hallintoa myötäilevät äärioikeistopuolueet ovat saaneet valtaa Euroopan Unionissa, on tosiaan aiheellista mietiskellä kuinka tinkimätöntä tukea Suomi voisi Euroopan Unionilta saada mahdollisissa kiistoissaan Venäjän kanssa. Mutta kirjoituksen varsinainen tavoite, joka on Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan perusolettamusten kriittinen uudelleenarviointi, jää saavuttamatta. Mikä vielä pahempaa, kirjoituksen tarkoitus on hetkittäin vähällä kadota hieman hassusti luonnostellun pikku valloitusskenarion alle.

Vaikka ottaisikin Salonius-Pasternakin hahmotteleman kriisitilanteen sellaisenaan, niin siitä voi vetää yhden selvän johtopäätöksen. Suomen on kaikissa oloissa omattava riittävä itsenäinen puolustusvalmius ja kyettävä torjumaan valtioaluettamme vastaan kohdistuva sotilaallinen uhka, tarvittaessa vaikka yksin. Tästä tuskin kukaan on eri mieltä. Vaikka ulkoministerimme ounastelikin Salonius-Pasternakin kantavan “NATO-ketunhäntää kainalossaan”, niin näiltä osin Vieraskynä-kirjoitusta voisi itse asiassa pitää myös puheenvuorona itsenäisen maanpuolustuksen puolesta.

Advertisements
This entry was posted in Politiikka, Sota and tagged , , , , , , , , , . Bookmark the permalink.

11 Responses to Kilpapurjehdus Ahvenanmaalle

  1. Marko says:

    Minä ymmärsin Salonius-Pasternakin kirjoituksen johtoajatuksena olevan, että siinä missä valtioneuvoston selonteon näkemyksen mukaan Suomi joutuu yhdessä samaan aikaan muiden maiden mukana sotilaalliseen konfliktiin Venäjän kanssa, niin tämän lisäksi on olemassa mahdollisuus, että Suomi joutuu sotilaallisen erillisuhan kohteeksi ikään kuin “avaussiirtona” geopoliittsessa shakissa. (Ruotsissa on muuten käyty turvallisuuspoliittista keskustelua samantyylisellä skenaariolla, jossa Ahvenanmaan tilalla on Gotlanti – tästä kenties S-P:n inspiraatio vieraskynäänsä.) Tällaisessa tilanteessa olisi miltei väistämättä vallalla yleismaailmallinen geopoliittinen jännitystila sekä Venäjällä jokin Suomea laajempi tavoite (NATO:n uskottavuuden tuhoaminen tai/ja Venäjän imperiumin “suuruuden palauttaminen”), ja avaussiirtona pelkästään Suomeen kohdistuva painostus olisi strategisesti mielekäs temppu, jos esim. halutaan myöhemmin valloittaa Baltia. Suomi on geopoliittisesti haavoittuvaisessa asemassa ja Venäjä voi sitä röyhkeästi hyödyntää.

    Ehkä S-P ei kirjoittanut kovin selkeästi auki näitä oletuksia tai muutenkaan valaissut konkretian avulla skenaarioitaan lyhyessä lehtikirjoituksessan, mutta ilman muuta häneltä tärkeä ja reaktiosta päätellen YYA-tabuja haastava tarpeellinen puheenvuoro.

    Toki S-P:n kirjoitus on varmasti pientä siihen verrattuna, jos ja kun joku “vakava taho” keksii näkyvällä julkisella areenalla ottaa turvallisuuspoliittiseksi puheenaiheeksi Suomen kyvyn vastata Venäjän ydinaseuhkaan. Suomellahan ei käytännössä ole uskottavaa puolustuskykyä vaikka armeija olisi kuinka hyvin varusteltu ja koulutettu, mikäli meillä ei ole edistyttä ilmavalvontaa ohjuskilpijärjestelmineen tai/ja Venäjällä kostoiskun pelkoa.

    • Jussi Jalonen says:

      Minä ajattelisin niin, että tekemällä “geopoliittisen shakin avaussiirron” nimenomaan liittoutumattoman Suomen suuntaan Venäjä paremminkin haaskaisi mahdollisuutensa yllättää NATO.

      Se taas olisi aika typerä veto, etenkin kun yllätys olisi kutakuinkin ainoa etu, joka Venäjällä voisi olla Atlantin liittoon nähden mahdollista selkkausta valmisteltaessa.

      Totta kai Suomen pitää kaikissa oloissa valmistautua torjumaan alueeseensa kohdistuva uhka tai yllätyshyökkäys. Mutta en kyllä näe, miten Salonius-Pasternak olisi onnistunut osoittamaan sen, että Suomen turvallisuuspolitiikka olisi jotenkin vanhentunutta tätä tavoitetta ajatellen.

      • Marko says:

        Minä ajattelisin niin, että tekemällä “geopoliittisen shakin avaussiirron” nimenomaan liittoutumattoman Suomen suuntaan Venäjä paremminkin haaskaisi mahdollisuutensa yllättää NATO.

        Olen eri mieltä – Suomen (ja Ruotsin) liittoutumattomuus on oiva valtti Venäjän manöövereille. Jos Venäjä saisi S-400/S-300 ohjusjärjestelmät pystytettyä Ahvenanmaan/Turun saaristoon, Baltia olisi ilmapuolustuksellisesti lukossa, sillä Pietarin aluelle, Kaliningradiin ja Valko-Venäjälle sijoitetut vastaavat järjestelmät tekisivät melkoisen ilmapuolustuksellisen muurin Baltian ympärille joka ilmansuunnasta. NATO on sangen avuton ilman kunnon kykyä suorittaa ilmaoperaatiota eikä Baltian maiden omista armeijoista ole juuri apua. Vielä kun Gotlannissakin tehtäisiin sama temppu, niin se olisi kirsikka kakun päälle.

        Siis tilanteessa, jossa NATO-maahan ei ole vielä hyökätty. NATO:ssa syntyisi paniikki ja alettaisiin pohtimaan, että mitä tässä vaikeassa tilanteessa tulisi toimia, 5. artiklan mukaisia toimia tuskin voisi millään verukkeella käynnistää. Venäjän ja NATO:n välillä on 1997 solmittu sopimus, jonka perusteella NATO on sitoutunut olemaan sijoittamatta merkittäviä pysyviä joukkoja Baltiaan (sopimusta on etenkin Baltiassa nyt haluttu kovasti tulkita uudelleen, mutta siitä päätettiin syyskuisessa NATO:n huippukokouksessa pitää yhä kiinni). Kuten Ukrainan tapahtumista voi arvata, Venäjä järjestäisi yllättäen suuret määrittämättömän kauan aikaa kestävät sotaharjoitukset Kaliningradissa, Valko-Venäjällä ja Pietarin seudulla. Samalla kuuluisi, että he eivät haluat sotaa, mutta katsoisivat NATO-joukkojen keskittämisen ikään kuin “varmuuden vuoksi” Baltiaan provokaatioksi, joka rikkoo olemassa olevia sopimuksia ja johon heidän täytyisi vastata sotilaallisesti itseään suojellen. NATO olisi todella pahassa tilanteessa Baltian suhteen, ja koko NATO:n uskottavuus olisi tuhoutunut, koska he miltei varman häviön edessä eivät pystyisi tekemään mitään. NATO:lle tulisi nöyryytys ja tuho.

      • Jussi Jalonen says:

        Tässäkin unohtuu se, että ohjusjärjestelmien pystyttäminen Ahvenanmaan ja Turun saaristoon veisi aikaa. Eiväthän ne ohjusrekat sinne saaristoon itsestään ilmesty, ellei niitä sinne laivata.

        Se, että venäläiset haaskaisivat aikaa ja resursseja Suomen ja Ruotsin saariston miehittämiseen olisi totta kai välitön varoitussignaali NATOlle. Eivät länsiliittoutuneet tuon luokan operaatiota tumput suorana tyytyisi katselemaan; se olisi melkoinen voimatasapainon huojahdus Itämeren piirissä, ja he tekisivät siitä aivan tasan samat johtopäätökset, mitä tuossa itse esittelit.

        Todennäköisempää on, että jos Suomeen kohdistuisi kuvatunlaisia toimia, ne siis tapahtuisivat koordinoidusti ja samanaikaisesti NATO-maiden vastaisten sotatoimien kanssa, eivät ensimmäisenä pelinavauksena. Muistutetaan nyt taas, että Salonius-Pasternak yritti esitellä tilannetta, jossa Suomi joutuisi Venäjän toimien kohteeksi yksin. Sotatoimet Suomen rannikkoa tai saaristoalueita vastaan laajemman konfliktin yhteydessä ovat se lähtökohta, jonka ottamista aksiomaattisesti ainoana mahdollisuutena hän pyrki kritisoimaan.

  2. adam7 says:

    En nyt ole kovin yllättynyt Charlyn avauksesta.

    Ahvenanmaa ja Gotlanti ovat sotilaallisesti avoimia alueita, jotka kaikeen lisäksi eivät kuulu Natoon.

    Jos luullaan että näiden haltuunottoon EI OLE suunnitelmia, voidaan mennä iltasatuja kuuntelemaan.

    Eri yleisesikuntien tehtäviin kuuluu tehdä eri suunnitelmia. Mitenkä Natoon kuulumattomien maiden puolustamattomien saarien haltuunotto olisi poissuljettua? Komoon, kasvakaa aikuisiksi.

  3. Otto Normal says:

    Hiljattain edesmennyt Eversti Erkki Nordberg kirjoitti kymmenisen vuotta sitten teoksen [https://fi.wikipedia.org/wiki/Arvio_ja_ennuste_Ven%C3%A4j%C3%A4n_sotilaspolitiikasta_Suomen_suunnalla], jossa hän muun muassa omaan kokemukseensa perustuen päivitti Venäjän hyökkäyssuunnitelmat Suomea kohti. Kirjasta voi hieman rivien välejä tulkitsemalla lukea, että Venäjän ehkä optimaalisin hyökkäysura Suomea vastaan kulkisi Pihkovan suunnalta läpi Eestin, kohti Eestin saaria ja sieltä Ahvenanmaalle, jonne toki lähetettäisiin aivan sattumalta juuri Pihkovassa sijaitsevat maahanlaskujoukot jo etukäteen. Tällaiseen skenaarioon on Suomessa varauduttu käsittääkseni aina. En keksi muutakaan syytä pitää Turussa yhtä prikaatia käytännössä jatkuvassa lähtövalmiudessa kilpapurjehtimaan kohti Ahvenanmaata. Samainen lähtövalmius kertoo mielestäni myös siitä, että ei Suomessakaan aivan sinisilmäisesti luoteta Ahvenanmaan demilitarisointisopimuksiin. Eikä pidäkään luottaa.

    Itämeren sotilaspoliittinen tilanne on toki muuttunut Nordbergin kirjan tekohetkistä ratkaisevasti vaikka hyökkäyksen ja puolustuksen perusprinsiipit säilyvät vuosisatoja kuten Nordberg kirjassaan toteaa. Ukrainan tilanne on aktivoinut Venäjän puolustamaan elintärkeitä kaasuputkiaan aivan eri tavalla kuin aikaisemmin. Nyt kun South Stream putken rakentaminen on lopetettu nousee Itämeren pohjassa kulkevan Nord Stream putken strateginen arvo voimakkaasti. Se on nyt ainoa merkittävä kaasuputki tärkeille kaasun vientialueille Eurooppaan, joka ei kulje Venäjän nykyisen vihollismaan Ukrainan kautta. Valko-Venäjän kautta menee joitakin ohuempia putkia mutta osa niistäkin koukkaa Ukrainan kautta. Lisäksi tulee ottaa huomioon, että Venäjän kaikkein tärkein vientituote öljy kulkee merkittävältä osin Suomenlahden pohjukan satamien kautta. Voidaankin arvioida, että kolmannes Venäjän Federaation vuotuisista verotuloista kulkee joko Itämeren pinnalla tai sen pohjassa. Käytännössä siis sen koko puolustusbudjetti. Näin asiaa katsoen ei ole mikään ihme, että Venäjän sotilaallinen aktiivisuus Itämerellä on voimakkaasti lisääntynyt. Ei myöskään ole ihme, että Suomessa ja Ruotsissa on ryhdytty ankarasti miettimään Itämeren saarien uutta strategista tilannetta.

    Energian lisäksi kannattaa kokonaiskuvaa arvioitaessa huomioida myös Venäjän juuri hyväksytty sotilasdoktriini, joka itse asiassa vaatii, että Venäjä puolustaa myös sotilaallisesti omia kansalaisiaan rajojensa ulkopuolella. Toinen huomionarvoinen seikka liittyy siihen, että uusi sotilasdoktriini eksplisiittisesti määrittelee Venäjän suurimmaksi sotilaalliseksi uhkakuvaksi Naton.

    Jos itse olisin venäläinen sotilasstrategi niin tällaisessa kokonaistilanteessa saattaisin hyvinkin ehdottaa rajoitettua hyökkäystä johonkin Baltian maista vain testatakseni Naton viidennen artiklan käytännön pitävyyttä. Mikäli vastaiskua ei tulisi tai se olisi heikko, olisi Naton uskottavuus pohjoisen Euroopan maiden puolustusliittona mennyttä ja hyökkäys olisi erinomaisesti perusteltu toimenpide Venäjän kannalta. Jos taas – ja nimenomaan jos – Nato päättäisi tehdä vastaiskun Baltiaan (huom. ei siis Venäjälle!) tulisi se hyvin todennäköisesti pyytämään siihen Ruotsin ja Suomen satamien ja lentokenttien käyttöoikeutta. Muussa tapauksessa Naton vastaiskun tekeminen olisi logistisesti varsin hankalaa ja riskialtista. Tällaista tilannetta varten on jo olemassa Suomen ja Ruotsin ja Naton väliset sopimukset. Vaikka käyttöoikeutta ei jostain syystä edes annettaisi jo pelkästään sen pyytäminen legitimoisi Venäjän näkökannan, että Suomi ja Ruotsi kuuluvat Venäjän itselleen määrittelemän vihollisen, eli Naton, intressipiiriin. Käsittääkseni jokainen venäläinen sotilasstrategi ottaa tämän seikan huomioon annettuna tekijänä ja huomioi Suomen (ja Ruotsin) maa-alueet ja infrastruktuurin oman hyökkäyssuunnitelmansa ennaltaehkäiseviä hyökkäystoimia laatiessaan.

    Näin Suomi on kuin onkin jo tänään ajautunut uhkakuvaan, jossa Venäjä voi tosiasiallisesti hyökätä Suomen alueelle ilman, että tilanteeseen vielä välttämättä liittyy mitään muita sotatoimia. Salonius-Pasternakin Ahvenanmaan saarien miehitysskenaario ennaltaehkäisevänä- tai painostustoimenpiteenä ei siis ole tuulesta temmattu. Toisaalta Tuomiojakaan ei ole aivan väärässä siinä, että asiaan todellakin liittyy Nato, jonka läheinen kumppani Suomi on.

    Sille emme voi mitään, että Ukrainan sotatilanne heijastuu yhä voimakkaammin Itämerelle ja samanaikaisesti Venäjän tuntema Natovihamielisyys on voimakkaasti kasvamassa. Nämä ovat ne perustekijät jotka ajavat Suomea puun ja kuoren väliin. Tai sanotaanko vaikka ajopuuksi koskeen.

    • Jussi Jalonen says:

      Tämä totta kai on kuviteltavissa oleva tilanne, mutta Salonius-Pasternakin tarkoituksena oli kritisoida olettamuksia Suomen joutumisesta painostuksen kohteeksi vain osana laajempaa kriisiä ja esittää tilanne, jossa sotilaallinen uhka kohdistuisi ainakin kriisin alkuvaiheissa yksinomaan Suomeen.

      Hyökkäys Viron läpi ja Ahvenanmaan valtaaminen tämän operaation yhteydessä nimenomaan olisi tilanne, jossa Suomi ei suinkaan olisi enää yksin.

      Mitä tulee rajoitettuun hyökkäykseen johonkin Baltian maista Naton valmiuden testaamiseksi, niin voisi kai sanoa Venäjän toteuttaneen tämän jo Viron-vastaisilla kyberhyökkäyksillä ja Pronssisoturi-mellakoiden tukemisella. Uhkailu, koepallojen heittely, epäsuora poliittisen epävakauden lietsonta ja brinkmanship-politiikka ovat selvästi tämän päivän Venäjän menetelmiä, mutta enpä oikein jaksa uskoa, että täysimittainen aseellinen hyökkäys NATO-maata vastaan olisi itänaapurin asialistalla. Etenkin, kun se merkitsisi Kaliningradin alueen uhraamista siinä samalla.

  4. Jussi Jalonen says:

    Lukijoille tiedoksi: älkää hätkähtäkö, jos kommenttinne eivät ilmesty heti luettaviksi. Blogini asetukset ovat perinteisesti sellaiset, että ensimmäinen kommentti edellyttää hyväksyntää ja sen jälkkeen kaikkien pitäisi tulla vapaasti lävitse. WordPressin uuden käyttäjäliittymän myötä tämä ei näemmä olekaan enää niin yksinkertaista, ja esimerkiksi nimimerkki Markon viimeisimmän viestin jouduin pelastamaan erikseen suodattimista.

    Yritän tässä uudenvuodenaaton kiireiden lomassa parhaani mukaan tarkkailla saapuvia kommentteja ja katsoa, millaista säätöä kommenttiasetukset kaipaavat.

  5. Small Citizen says:

    Hienoa että taannoinen suomenruotsalainen puolustusministerimme Stefan Wallin (RKP) piti päänsä (Etupäässä) venäjämielisten Persujen painostuksen alla Dragsvikin suhteen!

  6. Masadona says:

    Vaatimaton korjaus: Leningradhan on nykyään Pietari.

    • Jussi Jalonen says:

      Hah, katsos helvettiä. Kaliningradin nimeähän ei ole muutettu, joten taisin sen siivittämänä sitten kirjoittaa sen toisen kaupunginkin Leningradiksi. Varmaankin 1930-luvusta muistuttava tarina vaikutti sekin asiaan.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s