En ryhdy erikseen kertaamaan tämänpäiväisiä Pariisin joukkomurhan tapahtumia. Uutisia seuraavat ihmiset ovat jo muutenkin tietoisia Charlie Hebdo -satiirijulkaisun vastaisesta terrori-iskusta. Silminnäkijöiden antamien todistajalausuntojen seurauksena epäilykset kohdistuvat islamilaisiin uskonsotureihin, ja viranomaisten tehtyä työnsä selvinnee, keitä murhamiehet ovat ja mihin järjestöön he mahdollisesti ovat kytköksissä. Ensimmäiset tiedot epäiltyjen tunnistamisesta ovat saapuneet jo tätä kirjoittaessani.
Verilöylyn uutisia lukiessani huomasin itse uhrien joukossa Georges Wolinskin nimen. Sarjakuvapiirtäjänä melkoisia laakereita niittänyt Wolinski oli suomalaisillekin tuttu hahmo, ja ranskalais-belgialaisten sarjakuvien parissa varttunut oma sukupolveni muistaa hänet Odysseus– ja Paulette-sarjakuvien luojana. Etenkin viimemainittu jatkosarja, joka ilmestyi suomeksi Tapiiri-lehdessä, oli mitä repäisevintä satiiria ja tarjosi riemukkaan kuvauksen 1960- ja 1970-lukujen Ranskasta. Wolinskin itsensä käsikirjoittama ja Georges Pichardin piirtämä sarjakuva irvaili leppoisan purevasti ja vailla turhaa paatosta ranskalaisen yhteiskunnan luokkaeroille, eliitin asenteille, poliittiselle radikalismille, poliisiväkivallalle ja vieläpä Vietnamin sodalle. Piirrostyössä oli itsetarkoituksellisen eroottinen lataus, joka sekin ylitti tavan takaa parodian rajat.
Vuoden verran omaa isääni nuorempana Georges Wolinski edusti Ranskan vuoden 1968 toukokuun vallankumouksellista sukupolvea. Wolinski ansaitsi kannuksensa piirtäjänä jo vuosikymmenen alussa perustetussa Hara-Kiri-julkaisussa, joka murskasi tabuja samalla voimalla, millä kapinoivat opiskelijat viskoivat katukiviä. Wolinskin ja kumppanien sarjat eivät olleet pelkkää joutavanpäiväistä vinoilua, vaan suora haaste valtiovallalle. Vuoden 1949 lainsäädäntö, jonka olivat hyväksyneet sekä kommunistit että katolilaiset, antoi tasavallan pystyttämälle erityiselle valvontakomissiolle melkoiset oikeudet nuorison suojelemiseksi “haitallisilta julkaisuilta”. Käytännössä kyse oli sarjakuvien sensuroinnista, joka sai loppunsa vasta Wolinskin ja hänen aikalaistensa edustaman vastakulttuurin ja protestin ansiosta. Wolinski oli eräs niistä kansalaisista, jotka nujersivat valtiovallan sensuurin omassa maassaan.
Toisin kuin monet muut aikansa aktivistit, Wolinski osasi aina nauraa myös itselleen. Vuoden 1968 perintöä ja toisen maailmansodan jälkeistä vastakulttuuria edustaneen Wolinskin elämänuraa miettiessä voi todeta kiistatta ainakin yhden asian. Mikäli terroristien tarkoituksena oli hyökätä vapautta vastaan, he tekivät kohteensa valitessaan hyvin selväksi sen, mikä heidän mielestään Euroopassa todella edustaa vapautta.
Kahdeksankymmentä vuotta täyttäneen miehen olisi suonut poistuvan tästä maailmasta rauhallisemmissa merkeissä, mutta ase kädessä kaatumisessa on siinäkin oma kunniansa. Sarjakuvan maailmallakin on sankarivainajansa.
Faisons sous sa rosée, reverdir le laurier des martyrs.
Historiantutkijan näkötorni 
Kiitos hienosta blogikirjoituksesta. Wolinski oli todella tabujenkaataja ja uskalias vapauden puolustaja. Olet oikeassa siinäkin, että hän ehkä kohtasi itselleen sopivan kuoleman, sankarina ja saappaat jalassa!