Jääkäriliikkeen muistolle

Sata vuotta ensimmäisen maailmansodan syttymisen jälkeen on Suomessa vietetty jääkäriliikkeen merkkivuosia. Jääkärien myytokseen kuuluneen Ostrobotnian kassahuonekokouksen satavuotispäiviä ehdittiin viettää jo syksyllä, ja tänä viikonloppuna sai vuoronsa Lockstedtin harjoitusleirin aloittanut pfadfinder-kurssi, jota juhlistettiin myös Saksassa. Yleisradio on myös julkaissut Elävässä Arkistossaan koko joukon historiallisia jääkärihaastatteluja, joten sadan vuoden takaista vierastaistelija-ilmiötä, joka aikanaan synnytti itsenäisen Suomen puolustusvoimat, on muisteltu varsin kiitettävästi.

Saksassa järjestettyjen muistojuhlien valmistelu aiheutti tammikuussa pienen poliittisen myrskyn vesilasissa, kun vasenryhmän Jyrki Yrttiaho vastusti puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Niinistön matkaa muistotilaisuuteen. Episodia voi pitää tavallaan osoituksena siitä, miten jääkäriliikkeen monitahoinen luonne, jota Matti Lackman on käsitellyt teoksissaan, on päässyt monelta unohtumaan. Alun alkaen myös työväenliikkeen edustajia oli jääkärivärväyksessä mukana, ja eräs jääkärietapeista sijaitsi vielä nykyisinkin ilmestyvän Kansan tahto -sanomalehden toimituksessa Oulussa. Saksan itärintaman joukoissa maailmansodan aikana esiintynyt radikalismi ilmeni myös suomalaisessa jääkäripataljoonassa, jossa se yhdistyi vapaaehtoisten epäluottamukseen keisarillisia isäntiään kohtaan. Suomalaisessa pataljoonassa oli “työläisjääkärien toimeenpaneva komitea” ja eräässä vaiheessa vieläpä oma sotilasneuvostonsa, jossa  jäsenenä oli muun muassa tuolloinen hilfsgruppenführer Bror Erik Hannula, sittemmin aikanaan Viron ja Aunuksen heimosotaretkien sankari.

Satavuotisjuhlien yhteydessä on ylipäätään korostettu varsin vähän jääkärien luonnetta poliittisina vallankumouksellisina, mutta sitä he kuitenkin olivat. Vielä vuosina 1914-1915 ajatus siitä, että Suomi voisi irtautua Venäjän keisarikunnasta, joko omin voimin tai imperiumin oman romahtamisen myötä, oli nimenomaan vallankumouksellinen ajatus. Suomalaiset jääkärit vertautuivat täten muihin Euroopan kansallisiin vapausliikkeisiin, jotka maailmansodan seurauksena pyrkivät etsimään ponnistuksilleen tukea keskusvaltain sodanjohdolta. Itsenäisyyttä tavoitelleisiin Venäjän hallitsemiin kansakuntiin lukeutuivat myös puolalaiset, jotka varustivat oman vapaaehtoisosastonsa. Sosialistipuolueessa aloittaneen Józef Piłsudskin komentamat puolalaiset legioonat osallistuivat Venäjän vastaisiin taisteluihin Itävalta-Unkarin armeijassa, ja legioonien marssi sai Puolan sotavoimissa saman symbolisen merkityksen kuin Sibeliuksen Jääkärinmarssi oman maamme armeijassa. Saksasta etsivät tukea myös brittiläistä imperiumia vastaan taistelleet irlantilaiset tasavaltalaiset, joiden aktivismi tosin kanavoitui Saksaan lähetetyn vapaaehtoisosaston sijasta aseelliseen toimintaan oman kotimaan kamaralla. Tämä ei ollut tuntematonta suomalaisille jääkäreillekään. Vuoden 1916 aikana jääkärit räjäyttivät venäläisen ammusvarikon Kilpisjärvellä ja ottivat yhteen suomalaisten poliisien ja venäläisten santarmien kanssa Simon kahakassa. Konstaapeli Matti Palomäen murha muistutti monin tavoin IRA:n toteuttamia poliisimurhia ja oli erikoinen esimerkki jääkäriliikkeen turvautumisesta terroristijärjestöille ominaisiin menetelmiin.

Vallankumouksellisuus ei jäänyt vain sodanajan ilmiöksi. Puolassa, Irlannissa ja Suomessa nousi maailmansodan jälkeen kysymykseksi se, miten radikaalissa poliittisessa liikkeessä toimineet vapaustaistelijat sopeutuisivat rauhan oloihin. Kaikissa maissa tämä merkitsi vanhojen vapaussoturien jakautumista. Osa hyväksyi uuden status quon ja tunnusti uuden kansanvaltaisen hallinnon sellaisena laillisena esivaltana, jonka puolesta he olivat taistelleet. Osa puolestaan säilytti vanhan radikalisminsa ja halusi jatkaa taistelua vieläkin pitemmälle, joko ulkomaista tai kotimaista vihollista vastaan. Irlannissa brittien kanssa solmittu sopimus merkitsi itsenäisyyssodan veteraanien jakautumista, ja sopimusta vastustanut IRA jatkoi eri muodoissaan toimintaansa terroristijärjestönä aina meidän päiviimme asti. Puolassa sikäläiset legioonalaiset jakautuivat toisaalta kenraali Władysław Sikorskin kaltaisiin parlamentaarisen demokratian kannattajiin ja toisaalta niihin, jotka tukivat marsalkka Piłsudskin vuoden 1926 sotilasvallankaappausta. Suomessa vastaava jakautuminen nähtiin Lapuan liikkeen aikana, jolloin äärioikeiston voimahahmo, jääkärikenraalimajuri Kurt Martti Wallenius toimi Mäntsälän kapinan päälietsojana, kun taas jääkärikenraali Aarne Sihvo pysyi lojaalina demokratialle.

Suomen kannalta ratkaiseva merkitys jääkäriliikkeen maltillistumisessa oli kenties sillä, että vuoden 1899 jälkeinen reaktio venäläistämistoimia vastaan, samoin kuin vuonna 1918 syntyneen valkoisen Suomen identiteetti, olivat alusta asti rakentuneet ajatukselle laillisen järjestyksen ylläpitämisestä. Itsenäisyyden toteuduttua myös jääkärien enemmistön oli hylättävä vanha vallankumouksellisuutensa ja hyväksyttävä uusi vastuunsa esivallan ja laillisuuden ylläpitäjinä, maan uutena esikuvallisena sotilaseliittinä. Tässä mielessä jääkäriliikkeen historia tarjoaa esimerkin siitä, miten itsenäisen Suomen poliittinen järjestelmä on kyennyt sopeuttamaan myös radikaalit ainekset lopulta demokratian palvelijoiksi. Oma vaatimaton vaikutuksensa saattoi olla myös sillä, että jääkäreillä ei ollut omaa Piłsudskin kaltaista karismaattista johtajaa, joka olisi voinut olla sotilaskaappauksen keulakuva. Sisällissodassa hallituksen joukkoja komentaneen C. G. E. Mannerheimin tausta oli ollut tsaarin sotaväessä, mikä oli ollut nimenomaan kovan linjan jääkäreille aluksi vaikea pala nieltäväksi, ja sodan päätyttyä Mannerheim oli vetäytynyt suosiolla päivänpolitiikasta.

Suomalaisten jääkärien sopeutumisessa yhteiskuntaan oma roolinsa oli myös sosiaalisella työllä. Ville Kivimäen taannoisen Tieto-Finlandian arvoisen teoksen kuvailemat henkiset haasteet ja niiden murheelliset seuraukset olivat tuttuja myös jääkäriliikkeen veteraaneille. Käsittelin itse jääkäriupseerien keskuudessa ilmenneitä sotatraumatapauksia takavuosina kirjoittamassani Eino Polónin elämänkerrassa ja sittemmin myös Lähde-aikakauskirjalle laatimassani artikkelissa. Jääkärien sotakokemukseen lukeutuivat maanalaisen liikkeen vainoharhainen ilmapiiri, maanpakolaisen elämä vailla varmuutta kotiinpaluusta, henkisesti haastava palvelus vieraan vallan armeijassa, kaltoinkohtelu vierasmaalaisten esimiesten taholta, ja lopulta antikliimaksin omainen paluu kotimaahan, puukoniskuksi ja petokseksi koettu punaisten vallankumous ja katkera taistelu omia maanmiehiä vastaan. Stressi ja tuska purkautuivat osiin valkoiseen terroriin, osin sodanjälkeiseen alkoholismiin ja itsemurhiin, joita jääkäriliikkeen aktivistit käsittelivät itse avoimesti Jääkäri-Invalidi– ja Parole-julkaisuissa. Eräät tapauksista saivat murheellista julkisuutta. Tammikuussa 1926 autopataljoonan komentaja, jääkärimajuri Leonard Knaapi ampui “hetkellisen mielenhäiriön vallassa” kaksi lastaan, vaimonsa ja itsensä, eräässä oman aikansa perhesurma-tapauksessa. Jääkärieläkekomitean vuonna 1935 laatiman selonteon perusteella viisitoista jääkäriä oli “pysyvästi mielisairaita”, neljä oli “kuollut mielisairauden vuoksi” ja yksitoista oli tehnyt itsemurhan. Mäntsälän kapinan jälkeisinä vuosina saivat sosiaalinen työ kovia kokeneiden jääkärien parissa sekä veteraanien keskinäinen vertaistuki korostetun merkityksen Jääkäriliiton toiminnassa.

Jääkäriliikkeen satavuotisjuhlien yhteydessä on tärkeää muistaa jääkäriliike kaikessa vivahteikkuudessaan. Vastikään laadin Latvian historiallisen instituutin aikakauskirjalle vertailevan artikkelin jääkäreistä ja puolalaisista legioonalaisista, johon voi tutustua kokonaisuudessaan myös verkkoversiona. Jääkärien sadan vuoden takainen sotaretki sai päätöksensä Kuurinmaalla, joten suomalaisia sotilaita on muisteltu myös Latviassa. Kuten olen artikkelin viimeisessä kappaleessa todennut, jääkärien tarina kaikessa rikkaudessaan on osa ensimmäisen maailmansodan värikästä panoraamaa. Muiden vapaaehtoisten tavoin myös jääkärit olivat kirjava ja kiehtova joukko poliittisia radikaaleja, vapaustaistelijoita, yhteistoimintamiehiä, terroristeja, opportunisteja, runoilijoita, paremman yhteiskunnan puolesta toimineita aktivisteja, demokratian puolustajia, valtiomiehiä ja tavallisia ihmisiä. Heidän taustansa olivat moninaiset, ja niin olivat myös heidän kohtalonsa.

Advertisements
This entry was posted in Historia, Sota and tagged , , , , , , , , , , , , . Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s