Naistenpäivänä on sopiva hetki omistaa muutama ajatus myös naishistorialle. Historia on humanistisena tieteenä tunnetusti runottaren ohjauksessa. Tieteenalalle omistautuneena naimattomana miehenä olen havainnut, että Kleio voi olla vaativa rakastajatar. Noin kuukausi sitten Helsingin Sanomissa pohdiskeltiin, miksi historian oppikirjoissa esiintyy vielä nykyisin niinkin vähän naisia.
Päivälehden artikkeli esitti hyvän kysymyksen, mutta vastaukset siihen olivat erikoisia. Oppikirjailija Eenariina Hämäläisen haastattelusta jäi se kenties tahaton vaikutelma, että sotahistoria olisi lähtökohtaisesti jollain tavoin miehinen aihe, mutta sosiaalihistoria tarjoaisi “laajemman sukupuolinäkökulman”. Viimeiset kymmenisen vuotta suomalaisessa sotahistorian tutkimuksessa on kuitenkin ollut vallalla kulttuuri- ja sosiaalihistoriallinen painotus, johon kuuluu olennaisesti myös sukupuoli. Kotirintama, sotaleskien kokemukset, sodan erottamien avioparien kirjeenvaihto, tai vaikkapa Lotta Svärd -järjestö ovat olleet jo pitkään vakiintuneita tutkimuksen kohteita.
Helsingin Sanomat mainitsi myös Lapuan liikkeen kukistumisen “miehisenä asiana” ja antoi ymmärtää miesvaltaisen poliittisen historian korostumisen osaltaan aiheuttavan naishahmojen heikomman edustuksen historian oppikirjoissa. Itse ihmettelin, miten Lapuan liikkeestä edes voisi kertoa mainitsematta Minna Craucherin tai Hilja Riipisen hahmoja. On vahingollista tehdä otaksuma, että tietyt historianalueet, kuten sotahistoria tai poliittinen historia, olisivat jotenkin oletusarvoisesti “miehisiä”, siinä missä perhehistoria tai sosiaalihistoria puolestaan olisivat ainoita tutkimusalueita, joissa nainen voi nousta esille. Sekä sota että politiikka ovat kokonaisvaltaisia tapahtumia, jotka vetävät piiriinsä molemmat sukupuolet, myös silloin kun vallankäyttäjät ja päätöksentekijät ovat olleet perinteiseen tapaan miehiä.
Sitäkin häkellyttävämpää oli lukea tämänpäiväinen Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsinin pääkirjoitus, jossa hän ohimennen viittaa myös Helsingin Sanomissa käytyyn keskusteluun naisten edustuksesta historian oppikirjoissa. Appelsin näkee keskustelun vain “tuohtuneena ja naurettavana tasa-arvon mätäpaiseiden etsimisenä” ja kuittaa oppikirjojen heikon naisedustuksen sillä, että “valta on vuosituhansia ollut miesten käsissä”, ja “kuninkaita, tsaareja ja ruhtinaita on riittänyt, ja näiden herrojen päätöksillä on ollut merkittäviä vaikutuksia”.
Ammatikseen historiaa tutkivassa ihmisessä Appelsinin kirjoitus aiheuttaa lähinnä kummeksuvaa silmien pyörähtelyä. Ilta-Sanomien päätoimittaja tuntuu vakavissaan esittävän, että historiallisessa prosessissa on kyse vain ja ainoastaan valtionpäämiesten tekemistä ratkaisuista. Itse asiassa historia tuntuu olevan Appelsinille yksinomaan vain valtaapitävien historiaa; narratiivi niiden ihmisten päätöksistä, jotka vuosituhansien ajan ovat säätäneet muiden kohtalot. Tässä näkemyksessä paitsioon eivät jää ainoastaan naiset, vaan myös ylivoimainen enemmistö miehistä. Suurmieshistoriaan nojaava näkemys jättää huomiotta kokonaisia historian osa-alueita. Appelsinin lausahdus on pohjattoman naiivi, ja on pääkirjoitustasolla omiaan aiheuttamaan säälittelevää päänpudistelua kotimaamme journalistista eliittiä kohtaan.
Mikäli historia tosiaan pelkistyisi vain poliittista valtaa käyttäneiden “herrojen” historiaksi, siitä olisi mielenkiintoiset seuraukset myös kansalliselle historiallemme. Esimerkiksi vaikkapa Venäjän vallan ajan perustuslakitaistelua kuvailtaessa ainoat henkilöt, jotka suomalaisille koululaisille mainittaisiin nimeltä, olisivat tsaari Nikolai II ja kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov. Sen sijaan vaikkapa perustuslaillisessa vastarintaliikkeessä omaa osaansa näytellyt Tekla Hultin tai jääkäriliikkeessä toiminut vapaaherratar Ruth Munck jäisivät kokonaan mainitsematta. Tarpeettomista kiintiönaisista puhuminenhan olisi silkkaa naurettavaa vääristelyä.
Ylipäätään on hyvä, että uusimman historiantutkimuksen, myös naishistorian, kanavoitumisesta koulujen oppikirjallisuuteen käydään laaja-alaista keskustelua. Suomalaisessa historiantutkimuksessa naishistorialla on muutenkin kaikin puolin hyvä asema, ja tulee epäilemättä olemaan jatkossakin. Kaikeksi onneksi, sillä kuten päätoimittaja Appelsinin kirjoituksesta voi havaita, historia on liian tärkeä asia jätettäväksi journalisteille.
Historiantutkijan näkötorni 