Pääministeri Juha Sipilän keskustaoikeistolaisen hallituksen yritys puuttua työehtoihin lainsäädännöllä on odotettavasti sysännyt suomalaiset palkansaajat vastatoimiin. Ärtymys on kanavoitumassa laajamittaiseksi mielenosoitukseksi, jota siivittävät työnseisaukset. Mukana ovat kaikki kolme työntekijäjärjestöä, jotka ovat tehneet selväksi perusteensa hallituksen toimien vastustamiselle. Olen itse Akavaan kuuluvan tieteentekijöiden liiton jäsen, ja itse asiassa olen toiminut jopa liiton luottamustehtävissä, joten perjantainen mielenilmaus on myös omalta kannaltani merkityksellinen.
Oma suhtautumiseni työtaisteluihin on varsin käytännöllinen; niihin ryhdytään silloin, kun on aiheellista, harkittuna voimatoimena tai yleisesti protestina. Isoäitini isä Kaarlo Perälä ehätti aikoinaan Tottijärvellä osallistua peräti vuoden 1906 Laukon torpparilakkoon ja sai siitä hyvästä haasteen Lempäälän käräjäoikeuteen, joten suvussani on tiettyjä perinteitä tälläkin saralla. Lakolla oli myönteiset seurauksensa maanvuokrausta koskevien lakien oikeudenmukaistamisessa ja lopulta myös torpparivapautuksessa. Omalle kohdalleni lähimmäksi on osunut viisi vuotta sitten yliopistoissa annettu lakkovaroitus, joka oli niin ikään käypä painostuskeino. Pelkästään uhkaamalla työtaistelulla liitto sai ratkaistua akateemisessa maailmassa uuden yliopistolain jälkeen vallinneen omintakeisen olotilan, jossa työehtosopimusta ei vain yksinkertaisesti ollut olemassa.
Perjantainen mielenosoitus ja työtaistelut eivät kuitenkaan suuntaudu työnantajia vastaan, vaan yksiselitteisesti maan hallitusta vastaan. Tähän on syynsä. Muutamat entiset liberaalit, jotka tavallisesti paheksuvat valtion puuttumista talouselämään, ovat ylistäneet hallituksen kaavailemia lakeja korporatismin nujertamisena. Työehtosopimusten yleissitovuudessa voi olla omat ongelmansa, mutta selvää on, että hallituksen puuttumista työehtoihin ei voi pitää järin hyvänä osoituksena sitoutumisesta vapaaseen markkinatalouteen. Konservatiiviselta suunnalta on muistutettu siitä, että maan asiat kuuluvat eduskunnan eivätkä etujärjestöjen päätösvaltaan, vaikka pitäisi olla itsestään selvää että ehdotettu lainsäädäntö on harvinaisen yksipuolinen ja muuttaa valtion roolin sovittelijasta pakottajaksi. Yksittäisissä kolumneissa on annettu ymmärtää, että hallituksen toimenpiteillä olisi eduskuntavaalien myötä “kansan tuki”, vaikka jopa perussuomalainen työministeri Lindström on myöntänyt, että ennen vaaleja äänestäjille välitettiin kokonaan toisenlaista viestiä tulevasta. Erityisen heikolla tolalla on luottamus pääministeripuolueeseen. Aikoinani jäsenkirjan omistaneena muistan varsin hyvin varapuheenjohtaja Annika Saarikon moitteet siitä, miten “sairaanhoitaja ei löydä turvaa oikeisto-kokoomuksesta”. Kun tänään vilkaisee, miten hallituksen esitykset leikkaisivat hoitoalan palkkoja, voi arvioida miten paljon paremmaksi vaihtoehdoksi Sipilän johtama Suomen Keskusta on osoittautunut.
Työmarkkinoiden vakiintuneilla käytännöillä, sopimusvapaudella tai edes vaalilupauksilla ei tietenkään välttämättä tarvitse olla mitään merkitystä. Hallituksen toimia voisi viime kädessä perustella akuutin kriisin ja kansallisen hätätilan vaatimina välttämättöminä ratkaisuina, jossa kaikki edellämainittu on pakko sysätä sivuun. Valitettavasti vain vaikuttaa todennäköiseltä, että pääministeri Sipilän ohjelma sysäisi toteutuessaan asiat vielä entistä huonommalle tolalle. Pääministerin aiempi tavoite “yhteiskuntasopimuksesta” työajan pidennyksineen olisi melko varmasti pahentanut työttömyyttä, ja tällä hetkellä kaavaillut de facto palkanalennukset puolestaan ovat käytännössä deflaatiota edistävää talouspolitiikkaa. Kummassakaan ei ole mitään mieltä, ja molemmat ovat kansantalouden näkökulmasta turmiollisia kehityssuuntia. Eurojäsenyys tietysti luo paineita talouskurille ja sitä myöten lisääntyvälle työttömyydelle ja ankarammalle taantumalle, mutta loppujen lopuksi kyseessä on kehitys, johon Suomen ei pitäisi alistua, vaan jota paremminkin pitäisi ehkäistä. Odotetut työtaistelut ovat kirvoittaneet arvioita lakkojen hinnasta kansantaloudelle. Kukaan ei ole toistaiseksi viitsinyt esittää arviota Juha Sipilän kaavailemien toimien hinnasta kansantaloudelle.
Mitä tulee pääministerin esittämiin näkemyksiin uhkaavasta valtionvelan kasvusta, kylmä tosiasia on, että diplomi-insinööri Sipilän puheet ovat ristiriidassa jopa kansainvälisen valuuttarahaston arvioiden kanssa. Suomi lukeutuu niihin maihin, joiden ei tarvitse olla liiaksi huolissaan velkataakasta. Itsensä kuristamisessa hengiltä ei koskaan ole ylipäätään mitään järkeä. Yhden oikean ratkaisun hallitus sentään on tehnyt, ja tämä on päätös olla korottamatta veroja. Sikäli ei tarvitse ihmetellä, että pääministerin toimet ovat herättäneet myös kansainvälistä häkeltyneisyyttä. Koko prosessin merkillisin piirre on tietysti se, että Sipilä on muutamassa kuukaudessa onnistunut vieraannuttamaan ay-liikkeen, joka vielä viime vaalikaudella oli käytännössä sitoutunut nollakorotussopimuksiin ja oli osaltaan mukana toteuttamassa sisäistä devalvaatiota. Tässäkin mielessä ay-liikkeeseen vaalien jälkeen kohdistetut moitteet ovat täydellisen surkuhupaisia.
Tilannekuva on joka tapauksessa riittävän selvä. Valtio on puuttumassa työmarkkinoihin kyseenalaisella tavalla; keskeiset hallituspuolueet toimivat vastoin sitä, mitä äänestäjälle on luvattu; ja lisäksi hallituksen talouspoliittiset linjaukset saattavat koitua kohtalokkaiksi Suomen kansantaloudelle. Vähintäänkin viimeisellä asialla pitäisi olla merkitystä aivan jokaiselle. Palkansaajan ja kenen tahansa kansalaisen edun mukaista on katkaista tämä kehitys alkuunsa, ja tällä haavaa ainoita varsinaisia käytännön keinoja ovat työtaistelu tai mielenosoitukset. Perjantaina molemmat toimenpiteet näyttäisivät toteutuvan, ja niiden oikeutusta ei yllämainitun valossa tarvitse epäillä. Mielenilmauksella on harvinaisen laaja kannatuspohja, ja liikehdinnän kattaessa opettajat, poliisit, virkamiehet, sairaanhoitajat, kuljetusalan ammattilaiset, metalli– ja paperimiehet sekä monet muut alat on perusteltua puhua todellisesta kansanliikkeestä. Liioin ei tarvitse epäillä mielenilmauksen aiheellisuutta ja tarpeellisuutta. Kyseessä on harkittu, rauhallinen ja oikein mitoitettu toimenpide. Pelissä eivät ole ryhmäedut. Sekä lakkolaiset että mielenilmaukseen kokoontuvat toimivat kaikki maamme parhaaksi.
Historiantutkijan näkötorni 
Mitä tekemistä vientiteollisuuden kilpailukyvyllä on poliisien tai sairaanhoitajien sunnuntailisien kanssa? Jotenkin vaan taas päädyttiin julkisen sektorin kustannusten leikkaamiseen vaikka näiden “uudistusten” nettovaikutus on kansantalouden kannalta negatiivinen yksityisen kulutuksen laskun kautta. Lama pitkittyy ja verotulot vähenevät jolloin taas pitää leikata julkiselta puolelta jne. jne. Luultavasti EK:n suunnitelmien perimmäisenä tarkoituksena on tappaa julkinen sektori kokonaan ja siirtyä äärikapitalistiseen yövartijayhteiskuntaan.
Mitäpä jos korjataan ehdotuksia niin, että nostetaan veroprogressiota kunnolla yläpäästä ja korotetaan pääomatulojen verotusta yhtä suurella prosenttiosuudella mitä nyt matalapalkoista leikataan. Jos kerran leikata pitää niin sitten sekä rikkailta että köyhiltä. Persuilta olisi ehkä voinut odottaa jotakin tämäntapaista ehdotusta. Vaan eipä uskaltanut Soini. Persut on nyt menettänyt loputkin uskottavuudestaan sataprosenttisesti. Se lieneekin tämän koko surullisen teatterin ainoa hyvä asia.
On sillä merkitystä siten, että työoloja ja ostovoimaan heikentämällä ei vienti eikä kilpailykyky kohene vaan huononevat entisestään.