Huputettu veljeskunta

   

Päivän uutisissa on hämmästelty Ku Klux Klanin tamineisiin sonnustautunutta nuorukaista, joka vilahti eilisessä, hieman rajuksi äityneessä turvapaikanhakijoiden vastaisessa mielenilmauksessa Lahdessa. Tutkijatohtori Tommi Kotonen on todennut klaanilaisvaatteiden olevan ainutlaatuinen näky Suomen repaleisella äärioikeistokentällä. Amerikkalainen valkoisen ylivallan järjestö on saanut suomalaisissakin alan piireissä ajoittain kiinnostunutta huomiota. Yksi, ilmeisesti niin ikään ainutlaatuinen esimerkki oli takavuosien Näköpiiri-aikakauslehdessä vuonna 1999 ilmestynyt käännösartikkeli, jossa äänessä oli Floridan Ku Klux Klanin suurlohikäärme John Baumgardner. Näköpiiri-lehti vastasi sisällöltään paljolti tämän päivän kulttuurifasistista Sarastus-julkaisua, jonka toimituskunnan kaksi edustajaa ehättivät viime suvena niin ikään poseerata liekehtivän ristin äärellä. Ylipäätään Klaanilta lainattu estetiikka on suomalaisissa oloissa kuitenkin ollut nähtävästi hyvin harvinaista.

Yleisradio on julkaissut Ku Klux Klanista lyhyen historiallisen katsauksen, jossa on keskitytty Klaanin historiaan terroristijärjestönä. Murhat, lynkkaukset ja pommi-iskut olivat kiistatta osa Klaanin syvintä olemusta. Eräänlainen poikkeus Klaanin historiassa oli samassa artikkelissa mainittu ensimmäisen maailmansodan jälkeinen aika 1920-luvulla, jolloin huputetun veljeskunnan jäsenmäärä saavutti neljän miljoonan, eräiden arvioiden mukaan jopa kahdeksan miljoonan lukeman. Kun pitää mielessä, että Klaanin jäsenyys oli rajattu vain valkoisille anglosaksisille protestanttimiehille, voi todeta järjestön saaneen tämän kohderyhmänsä keskuudessa osapuilleen 15% kannatuksen. Sotienvälinen aika oli erityinen vaihe Klaanin historiassa myös sikäli, että kyseessä oli ainoa kerta, jolloin veljeskunta onnistui saamaan huomattavassa määrin kannatusta myös etelävaltioiden ulkopuolella. Vetonaulana pohjoisessa oli maahanmuuttovastaisuus.

Nimenomaan 1920-luvun Klaani oli myös häkellyttävän moderni luomus. Kyseessä oli luultavasti ensimmäinen poliittinen liike, joka syntyi populaarikulttuurin innoittamana. Veljeskunnan tuolloin tapahtuneen jälleensyntymän taustalla oli aikansa menestyselokuva, David W. Griffithin Kansakunnan synty, joka perustui Thomas Dixonin romaaniin ja kertoi myötäsukaiseen sävyyn Ku Klux Klanin toiminnasta sisällissodan jälkeisinä vuosina. Elokuva lukeutui etelävaltioissa syntyneen ja varttuneen presidentti Woodrow Wilsonin suosikkeihin. Griffithin ohjaustyö innoitti metodistipastori ja sotaveteraani William J. Simmonsin perustamaan Ku Klux Klanin uudelleen, ja vuodesta 1920 alkaen järjestöä markkinoitiin amerikkalaisille modernin iskumyynnin keinoin. Klaanin menestyksen taustalla olivat atlantalaiset PR-ekspertit Edward Young Clarke ja Elizabeth Tyler, jotka vaistosivat ajan hengen ja rakensivat pätevinä ammattilaisina näppärän myyntikoneiston. Klaanin värvärit, kleaglet, myivät jäsenyyksiä kymmenellä dollarilla kappale ja saivat pitää itse neljä dollaria provisiona jokaisesta uudesta rekryytistä. Myyntistrategia osoittautui menestykseksi, ja parissa vuodessa Clarke ja Tyler, joiden henkilökohtainen provisio oli kaksi ja puoli dollaria jokaisesta jäsenestä, nettosivat 200 000 dollarin voitot. Klaani oli rekisteröitynyt hyväntekeväisyysjärjestöksi, joten tulo oli kaiken lisäksi verotonta.

Sotienvälisen ajan Ku Klux Klan oli monin tavoin amerikkalaisen kapitalismin ja vapaan markkinatalouden tuote; menestyselokuvan nosteessa suurelle yleisölle modernein PR-keinoin tehomarkkinoitu tavaramerkki. Osaavasti toteutettu moderni iskumyynti vetosi sitäkin tehokkaammin hyvin vanhakantaisiin ennakkoluuloihin ja pelkoihin. Siirtolaisten täyttämissä pohjoisvaltioiden asutuskeskuksissa Klaanin värvärit julistivat järjestön ajavan maahanmuuton rajoittamista; ammattiyhdistysten vastaisessa ilmapiirissä Klaani mainosti kykyjään lakonmurtajana; moraalisen rappion säikäyttämille yhteisöille veljeskunta muistutti tukevansa kieltolakia; ja maailmansodasta palanneiden mustien veteraanien säikäyttämillä etelävaltioiden paikkakunnilla Klaani vihjaisi tavan takaa vanhaan ansioluetteloonsa jälleenrakennusvuosilta. Suosittuja rekryyttejä olivat pienten protestanttikirkkojen pastorit, jotka mainostivat järjestöä myös seurakuntalaisilleen. Erityisen menestyksekäs Klaani oli metodistien ja baptistien keskuudessa, kun taas luterilaiset ja episkopaalit suhtautuivat järjestöön kielteisemmin. Nouseva uskonnollinen fundamentalismi, joka Yhdysvalloissa kanavoitui darwinismin vastustamiseen ja Scopes-oikeudenkäyntiin, osoittautui joka tapauksessa erääksi Klaanin parhaista liittolaisista 1920-luvun aikana. Klaanin toiminnassa kiteytyivät rasismi, antisemitismi, muukalaisviha ja uskonnollinen kiihkoilu, jotka kaikki heijastivat aikansa valkoisen amerikkalaisen keskiluokan turvattomuuden tunnetta ja synkimpiä asenteita.

Siinä, missä 1870-luvun ja 1960-luvun Klaani oli ennen kaikkea Yhdysvaltain kotoperäistä mustaa väestöä ahdistellut terroristijärjestö, suuntasi sotienvälisen ajan Klaani voimavaransa maahanmuuton järjestelmälliseen vastustamiseen. Vuosina 1900-1920 Yhdysvallat oli vastaanottanut lähes viisitoista miljoonaa siirtolaista, enimmäkseen Etelä- ja Itä-Euroopasta, ja lisääntynyt maahanmuutto oli noussut poliittiseksi kysymykseksi. Vuonna 1916 Madison Grant oli julkaissut bestsellerinsä The Passing of the Great Race ja varoitellut massasiirtolaisuuden vaarasta Amerikan ainutlaatuiselle anglosaksiselle perinnölle. Klaanin suurvelhoksi vuonna 1922 kohonnut dallasilainen hammaslääkäri Hiram Evans täydensi Grantin huomioita omalla pamfletillaan The Menace of Modern Immigration, joka pyrki luomaan selvemmin ohjelmallista pohjaa maahanmuuton vastustamiselle. Teoksessa esiteltiin siirtolaisryhmien suhteellista yliedustusta rikostilastoissa, nuorten miesten enemmistöä siirtolaisyhteisöissä, assimilaation ongelmia, ghettoutumista ja myös suurteollisuuden pyrkimystä käyttää maahanmuuttajia halpatyövoimana. Monet Evansin esittämistä huomioista, kuten hänen tapansa nojata eugeniikkaan, olivat ennen muuta 1920-luvulle ominaisia. On kuitenkin huomionarvoista, että hyvin monet näistä samoista näkemyksistä esiintyvät lähes sellaisenaan tämänkin päivän “maahanmuuttokriittisissä” kirjoituksissa. Omat johtopäätöksensä voi vetää siitä, että useimmat suurvelho Evansin tähtäimessä olleet Yhdysvaltain tulevaisuutta uhanneet siirtolaisryhmät — italialaiset, irlantilaiset, kreikkalaiset, puolalaiset ja suomalaiset — ovat sittemmin sulautuneet saumattomaksi osaksi amerikkalaista kansakuntaa.

Klaanin mediasuhteet olivat 1920-luvun aikana yleisesti ottaen huonot, mikä ei kuitenkaan estänyt järjestön menestystä. Ensi vaiheessa veljeskunta suorastaan hyötyi sitä vastaan käynnistetystä tiedotusvälineiden kohukampanjasta. Syyskuussa 1921 Pulitzer-yhtymän omistama New York World alkoi käsitellä julkaisuissaan Klaanin PR-toimintaa, järjestön johdon mahtavia ansioita ja rivijäsenten väkivallantekoja, vaatien liittovaltion viranomaisia puuttumaan salaseuran toimintaan. World sai mitä halusi, ja Yhdysvaltain kongressi käynnisti tutkimuksensa välittömästi. Samana vuonna valiokunnan kuultavaksi saapunut Simmons onnistui kuitenkin kääntämään tilanteen edukseen retorisesti taidokkaalla esiintymisellään, ja selkävoiton kongressista ottaneen järjestön jäsenmäärä kohosi vuoden aikana entistä dramaattisemmin. Vuoden 1924 kongressivaaleissa järjestöllä oli jo poliittista vaikutusvaltaa, ja kaikkiaan kuusitoista Klaanin tukemaa ehdokasta suoriutui Yhdysvaltain senaattiin; näistä viiden tapauksessa veljeskunnan tuki oli ollut ratkaiseva. Veljeskunnan ongelma oli kontrollin puute, mutta senaattorit äänestivät joka tapauksessa Klaanin linjan mukaisesti vuoden 1924 maahanmuuttoasetuksen käsittelyssä.

Klaanin romahdus tapahtui 1920-luvulla lähes yhtä nopeasti kuin sen nousu. Pääsyy oli järjestön jäsenten syyllistyminen lukuisiin väkivaltaisuuksiin ja järjestyshäiriöihin, mikä ajan mittaan vieroitti lopulta myös enimmän osan järjestön kenttäväestä. Historiantutkijat ovat arvioineet 1920-luvun Klaanin harjoittamaa terroria ja päätyneet eriäviin näkemyksiin sen taustasta. Leonard Moore on pitänyt Klaanin 1920-luvun terroria ilmiönä, jota järjestö ei varsinaisesti ohjannut erinäisiä poikkeuksia lukuunottamatta. Nancy MacLean sen sijaan on nähnyt terrorin korostetusti ylhäältä toimeenpantuna, salaseuran tavoitteita palvelleena taktisena toimintana. Molemmille näkemyksille on perusteensa. Vuosien 1921-1922 Texasin väkivaltaisuuksien aikana Hiram Evans oli vielä pyrkinyt hillitsemään rettelöitä, jotka olivat haitaksi järjestön maineelle. Texasin “verisen kevään” aikana Klaani oli muun muassa tervannut ja höyhentänyt laittomien aborttien tekemisestä epäillyn lääkärin ja kuohinut valkoisten naisten viettelemisestä syytetyn mustan miehen. Vuonna 1923 järjestön johtoon kohonnut Evans kuitenkin antoi siunauksensa Carnegien mellakalle Pennsylvaniassa, arvioiden että reipas yhteenotto siirtolaisten kanssa saattaisi tuoda järjestölle runsain mitoin uusia jäseniä. Oklahomassa veljeskunnan toiminta Tulsan rotumellakan jälkimainingeissa johti lopulta sotatilan julistamiseen.

Klaanilaisten harjoittama terrori, night riding, sai lopulta hallitsevan roolin ulkopuolisten mielikuvissa järjestöstä. Ratkaiseva vaikutus oli kahdella tapauksella, jotka tapahtuivat Mason-Dixon-linjan molemmin puolin. Elokuussa 1922 Louisianan Klaani murhasi järjestöä julkisesti arvostelleet Filmore Watt Danielsin ja Tom Richardsin, joiden ruumiit upotettiin Lafourche-järveen Mer Rougen metsämailla. Murhat jäivät selvittämättä, mutta Klaanin kilpi tahrautui pysyvästi ja vuonna 1924 järjestön tukemat ehdokkaat kärsivät selvän tappion Louisianan vaaleissa. Huhtikuussa 1925 Klaani koki vielä tätäkin suurimman takaiskunsa vahvimmalla tukialueellaan Indianassa, jossa osavaltion Klaanin jumaloitu ja karismaattinen johtaja David C. Stephenson raiskasi, pahoinpiteli ja murhasi 28-vuotiaan opettajattaren Madge Oberholtzerin. Stephensonin oikeudenkäynti hallitsi otsikoita yli kuukauden ja käsittelyn aikana ilmennyt klaanijohtajan juoppohulluus vahingoitti kieltolakia kannattaneen järjestön uskottavuutta entisestään. Odotettuaan turhaan kuvernööri Ed Jacksonin armahdusta päätti elinkautisen tuomion saanut Stephenson paljastaa sanomalehdille yhteytensä kuvernööriin ja Indianan lainsäädäntöelimissä rehottavan korruption. Tapausta on pidetty suurimpana yksittäisenä syynä Klaanin vuosina 1925-1926 kokemaan jäsenkatoon.

Seuraavien vuosien aikana yksittäiset osavaltiot alkoivat säätää naamioiden julkista käyttöä rajoittaneita lakeja (anti-mask laws). Kiinnostavaa kyllä, siinä missä vuonna 1929 alkanut maailman talouskriisi kohensi äärioikeistoliikkeiden kannatusta Euroopassa, se merkitsi Yhdysvalloissa vain uutta naulaa Klaanin arkkuun. Poliittisissa seikkailuissa pääomansa haaskannut Klaani oli käyttänyt 1920-luvun aikana varallisuuttaan yhtä holtittomasti kuin kaikki muutkin, ja laman kourissa kamppaileville amerikkalaisille ei kymmenen dollarin jäsenmaksu muutenkin luottonsa syöneelle järjestölle vaikuttanut houkuttelevalta sijoituskohteelta. Vuoteen 1930 mennessä enää vajaa viisikymmentätuhatta aktiivia tunnusti Klaanin värejä, ja toinen maailmansota koitui järjestön kohtaloksi. Klaanin sotkeuduttua yhteistoimintaan saksalais-amerikkalaisen Bundin kanssa alkoi veljeskunnan toiminta näyttää ikävällä tavalla maanpetolliselta, ja presidentti Franklin D. Roosevelt lähetti liittovaltion veroviranomaiset Ku Klux Klanin juttusille. Liittovaltion vaatimus 25 vuoden jälkiverojen taannehtivasta suorittamisesta osoittautui Klaanille ylivoimaiseksi, ja järjestön viimeinen johtaja James A. Colescott joutui hajottamaan konkurssiin ajautuneen salaseuran. The Knights of the Ku Klux Klan Incorporated siirtyi historian lehdille, joskin Klaanin perintö jäi elämään ja mahdollisti järjestön uudestisyntymän 1950-luvun lopulla.

Nykyperspektiivistä katsottuna 1920-luvun Klaani ei naurettavista kaavuistaan ja arkaaisuutta tavoitelleista rituaaleistaan huolimatta vaikuta niinkään taantumukselliselta tai vanhoilliselta ilmiöltä, vaan enemmänkin modernilta populistiselta ääriliikkeeltä. Järjestön menestys perustui lyhytaikaisuudestaan huolimatta taidokkaaseen PR-toimintaan, kykyyn ruokkia ja hyödyntää ihmisten pelkotiloja sekä onnistuneeseen valtamedian haastamiseen. Veljeskunta ilmensi aikansa tuntoja, ja onnistui myös välittämään tavoitteensa osaksi valtavirran politiikkaa. Oman aikamme populistisen äärioikeiston menestyksen huomioiden voi todeta Klaanin olleen suunnannäyttäjän asemassa. Vaikka valkoinen kaapu suomalaisessa mielenosoituksessa voi tuntua anakronistiselta kaiulta menneisyydestä ja toiselta mantereelta, se on loppujen lopuksi sittenkin ehkä täysin oikeassa paikassa. Ku Klux Klan, sellaisena kuin se 1900-luvun alussa perustettiin, oli monin tavoin osa sitä oikeistoradikalismin ja populismin jatkumoa, jolla on perillisensä myös meidän päivinämme.

 

Kirjallisuutta:

David Chalmers, Hooded Americanism. The History of the Ku Klux Klan. Quadrangle Books, Chicago, 1968.

Nancy MacLean, Beyond the Mask of Chivalry. The Making of the Second Ku Klux Klan. Oxford University Press, New York, 1994.

Leonard J. Moore, Citizen Klansmen. The Ku Klux Klan in Indiana 1921-1928. Chapel Hill, North Carolina, 1991.

Wyn Craig Wade, The Fiery Cross. The Ku Klux Klan in America. Simon and Schuster, New York, 1987.