Viikonvaihteen polttava puheenaihe on ollut valtiovarainministeri Alexander Stubbin sokaistuminen ja lankeaminen hallintarekisteri-projektissaan. Tapausta itseään on käsitelty jo varsin paljon, joten sen yksityiskohtia ei tarvinne erikseen kerrata. Aamulehden hiljan julkistama muistio valtiovarainministeriön medianhallinnasta antaa vaikutelman muustakin kuin tavanomaisesta strategisesta viestinnästä, etenkin kun pitää mielessä tiedotustilaisuudessa yksittäiselle kriittiselle toimittajalle langetetun porttikiellon. Tässä valossa valtiovarainministerin nyttemmin surullisenkuuluisaksi tullut erhe 90% ja 10% kannatuksen välillä ei näytä enää niinkään harmittomalta kömmähdykseltä kuin orwellilaiselta yritykseltä selittää todellisuus peilikuvakseen.
Miksi valtiovarainministeri Stubb sitten on toiminut kuvatulla tavalla? Tampereella vaikuttava vasemmistoliiton aktiivi Tatu Ahponen on huomauttanut, että kyse on pitemmästä kehityskulusta, jossa hallinto ei enää niinkään nojaa käytettävissä olevaan tietoon, vaan päinvastoin tosiasiat muokataan tarpeen vaatiessa omaan poliittiseen narratiiviin sopivaksi. Tässä on paljon perää, ja tämä menettelytapa muuttuu sitäkin ymmärrettävämmäksi kun pitää mielessä kokoomuksen erityisen aseman suomalaisessa politiikassa. Puolueella on ollut Jyrki Kataisen päivistä alkaen enemmän tai vähemmän katkeamaton hegemonia Suomen valtiollisessa elämässä, mutta samalla puolueessa on tiedostettu, että kokomus nauttii tästä asemastaan lainatulla ajalla.
Kokoomuksen etuoikeutettu asema ja sen myötä hankittu hegemonia ei ole 2000-luvulla perustunut enemmistöasemaan, vaan kyvykkääseen valtapeliin. Vaalimenestyksen ei tarvitse kokoomukselle koskaan olla mitenkään ehdoton, sillä kokoomuksen kannalta kyse on enemmänkin eräänlaisesta nurkanvaltauksesta. Puolue on itse asiassa menettänyt äänestäjiä jo kaksissa vaaleissa, mutta onnistunut molemmilla kerroilla selviytymään kärkisijalle tai kärjen tuntumaan, varmistaen täten paikkansa hallituskoalitiossa. Kahdeksan vuoden ajan on kuitenkin ollut itsestään selvää, että onni ei ole myötä ikuisesti. Tämän vuoksi jokainen mahdollisuus valtaan on käytetty perinpohjaisesti hyväksi.
Vaalien nurkanvaltauksen jälkeen kysymys on ollut ennen muuta hallitusneuvotteluista, ja sen pelin kokoomus on osannut. Taidokkaat kompromissit, näppärästi hankitut ministerinsalkut ja varsinkin taustatukea tarjoava kohtuullinen suosio joukkotiedotusvälineissä ovat aina olleet avainasemassa. Sen jälkeen, kun valta on saatu, sitä on myös käytetty, määrätietoisesti ja tiukassa aikataulussa. Puolueen tavoite on aina ollut toteuttaa niin paljon ideologiansa mukaista politiikkaa kuin neljässä vuodessa on vain mahdollista. Kohteena ovat olleet suomalaisen hyvinvointi- ja konsensusyhteiskunnan keskeisimmät instituutiot; koululaitos, yliopistot, aluehallinto, ay-liike ja viimeisenä nähtävästi myös terveydenhoito. Kuten taannoinen hallituskriisi osoitti, kokoomus on ainutlaatuisella tavalla kyennyt saamaan tahtonsa läpi ehdottomissa kärkitavoitteissaan silloinkin kun puolue on näennäisesti joutunut luopumaan jostain.
Suorasukaisimmissa uudistuksissa kokoomuksen modus operandi on ajaa suunnitellut muutokset läpi pikaisesti, siten että ne esitellään julkisuudessa ainoina oikeina ja ainoina pragmaattisina vaihtoehtoina. Muutokset pyritään toteuttamaan myös mielellään mahdollisimman peruuttamattomina. Tavoite on itsestäänselvä: suomalaisen yhteiskunnan rakenteiden purkaminen ja muovaaminen uudestaan kokoomuksen ideologiaa vastaavaan suuntaan. Tässä ei voi liiaksi korostaa sitä, että kokoomus ei ollut aikoinaan osallinen siinä konsensuksessa, josta suomalainen sopimusyhteiskunta sai alkunsa, joten sen purkaminen on puolueelle historiallinen tehtävä. Askeleet otetaan yksi kerrallaan keskeisillä sektoreilla, mutta koska aikaa on aina vain neljä vuotta kerrallaan ja puolueen hegemonia on lunastettu pelin politiikalla, ne ovat nopeita harppauksia.
Toisinaan näissä askeleissa kompastellaan, ja näin on käynyt myös nyt. Valtiovarainministeri Stubbin toiminnassa ei ole kyse vain “debatin tuoksinassa” tapahtuneista yksittäisen ministerin pikku erehdyksistä, saati sitten ministeriön normaalista toimintatavasta. Kyse on valtansa lakipisteen saavuttaneen puolueen kiireestä toteuttaa suurta aatteellista suunnitelmaansa hinnalla millä hyvänsä ennen tämän hegemonian vääjäämätöntä iltaruskoa. Hallintarekisteri puolestaan on kokoomukselle mitä suurimmassa määrin keskeinen aatteellinen tavoite, koska sen uskotaan liittyvän kansantalouden kulmakiveksi katsotun yksityisen pääoman vapauteen. Nykyinenkään käytäntö ei tätä vapautta oikeastaan millään tavoin kahlehdi, mutta kuten todettu, kyse onkin ideologiasta.
Mitään seuraamuksia tapahtuneesta ei tietenkään ole, sillä pääministeri Sipilä on jo lojaalisti antanut tukensa valtiovarainministerilleen. Kolmas hallituspuolue perussuomalaiset on aikoinaan oppositiokautenaan ollut hyvinkin aktiivinen edellyttäessään ministereiltä ehdotonta rehellisyyttä, ja puolue haistoi aikoinaan kärkkäästi veren Stefan Wallinin tapauksessa. Tällä erää hallitusvastuuseen nousseen puolueen tärkein tehtävä lienee kuitenkin Timo Soinin ministerieläkkeen varmistaminen, joten mitään vastaavaa draamaa tuskin on siltä suunnalta tiedossa. Hallitus siis jatkaa kuten ennenkin, kolhittuna ja huojuen, mutta edelleenkin tiiviisti yhteen hitsattuna ja suosiotaan suurempaa valtaa käyttäen.
Historiantutkijan näkötorni 