Lokakuussa ilmestynyt sotatieteiden tohtori Saara Jantusen Infosota on kirvoittanut keskustelua tasaisesti koko syksyn ja kohahduttanut vielä joulun allakin. Eilisessä kolumnissaan julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Elina Grundström säpsähti tavasta, jolla Jantunen oli käsitellyt hänen hieman omintakeista kesällä julkaistua Helsingin Sanomien pääkirjoitustaan. Grundströmin mukaan hänen kolumniaan oli käytetty esimerkkinä puolustelevasta asenteesta Venäjän toimia kohtaan, mitä hän piti epäreiluna. Sikäli kun itse olen lukemani ymmärtänyt, teos viittasi Grundströmin kolumniin puhtaasti maanpuolustusta käsittelevässä osiossa; Jantunen tyytyi arvostelemaan JSN:n puheenjohtajan tapaa tulkita hävittäjähankinnat ja reserviläiskirjeet oireiksi Suomea uhkaavasta huolestuttavasta poikkeustilasta. Alkuperäisen pääkirjoituksen tyylin huomioiden tämä oli uskoakseni kohtuullisen aiheellinen sivustahuomautus.
Tulin itse lukaisseeksi Infosodan aiemmin syksyllä ostettuani sen Vanhan Rauman kirjakaupasta. Olen samaa mieltä kriitikkojen kanssa yhdestä asiasta; kirja on paikka paikoin hieman raskaslukuinen, tosin ei niinkään tyylillisesti vaan enemmänkin aiheen vuoksi. Kirjassa on silti enemmän vauhdikkaita hetkiä, ja teoksena se on kiinnostava sekoitus kansantajuista tietokirjaa, pamflettia ja julkisuudessa paljon esiintymään joutuneen tutkijan henkilökohtaisia kertomuksia saamastaan huomiosta. Yliopistoissa työskenteleville henkilöille viimemainittu osuus on tervetullutta luettavaa, sillä tutkijat puhuvat loppujen lopuksi liian harvoin näistä kokemuksistaan ja siitä, millaista palautetta he ovat saaneet. Grundströmin kolumnin arvostelu liittyy teoksen pamflettimaiseen osioon, jossa Jantunen pyrkii osallistumaan tutkijana päivänpoliittiseen keskusteluun. Tämä osa kirjasta on herättänyt luultavasti eniten huomiota, ja käytännössä jokainen Infosodasta nimensä bongannut on syksyn aikana sännännyt päivittelemään sitä, millaisessa sävyssä heidät on opuksessa mainittu.
Infosota on silti kiinnostavimmillaan tietokirjana. Kirjoittaessaan puhtaasti omasta tutkimusalastaan Jantunen on toisinaan suorastaan kadehdittavan lahjakas popularisoija. Teoksen kuvaus sotatieteellisen teoriakentän paradigmaeroista, Jantusen omasta suhteesta tieteenalansa koulukuntien näkemyseroihin ja “hybridisota”-käsitteen läpimurrosta sekä sen kohtaamasta kritiikistä on mukaansatempaavasti kirjoitettu. Vielä tätäkin vetävämmin laadittu on teoksen loppupuolella esitetty katsaus viestinnän historiaan, joka ulottuu behaviorismista aina “kielelliseen käänteeseen” ja sitä kautta omiin päiviimme. Jantunen käyttää tutkijan puheenvuoronsa tehokkaasti ja taidokkaasti, luonnostellen vakuuttavasti humanistisista tutkimusaloista tutun paradigman mahdollisuuksia strategisen viestinnän kehittämisessä. Kirjan kritiikki suuntautuu tässä osassa korostetusti perinteistä “hierarkkista” valtion ja sotilasorganisaatioiden viestintää vastaan.
Yleisen mediakritiikin peräänkuuluttamisen ohella teoksen varsinainen kulmakivi onkin nimenomaan toive strategisen viestinnän kehittämisestä ja usko siihen, että Suomella voisi olla mahdollisuudet toimia tässä edelläkävijänä. Molemmissa tapauksissa Jantusen lähtökohta on hyvin vahvasti yhteiskunnallinen, tavalla jota voinee kutsua korostetun demokraattiseksi. Mediakritiikki näyttäytyy teoksessa vapaan kansalaisyhteiskunnan elinehtona, ja strateginen viestintä puolestaan valtion velvollisuutena kansalaisiaan kohtaan. Populaarina tietokirjana teos ajaa asiansa paremmin kuin hyvin, ja samassa yhteydessä julkituotu sanoma valtiovallalle ja kansalaisille on tarpeellinen.
Nimensä mukaisesti kirjassa on viljalti esimerkkejä informaatiosodankäynnistä. Julkisuudessa on huomioitu lähinnä kirjan havainnot Venäjän toimista ja Krimin miehityksestä, jotka ovatkin pääteema, mutta teoksessa on myös kohtuullisen mittava Israelin ja Palestiinan välistä konfliktia käsittelevä osuus. Tämän lisäksi narratiivissa käsitellään amerikkalaista strategista viestintää ja muutamia kiintoisia epämääräisiksi jääneiden tahojen suorittamia operaatioita, kuten Columbian Chemicals -tehtaan kuuluisaa räjähdyshuijausta. Keskiöön tarkastelussa nousee Venäjä. Jantunen ei varsinaisesti ole Venäjän tai Itä-Euroopan tutkija, mutta käsittelee itänaapurin mediakenttää ja Venäjän valtion harjoittamaa informaationhallintaa tyydyttävästi. Samassa yhteydessä hän tekee myös tavallaan kiintoisaa, hetkittäin enemmän sosiologian suuntaan liippaavaa analyysia suomalaisen verkkomaailman Kremlille myötämielisistä tahoista.
Venäjä-myönteistä alakulttuuria kuvatessaan Jantunen on onnistunut kohtalaisesti, joskin lukeminen tuottaa väistämättä Nietzschen mainitseman elämyksen siitä, miten syvyyteen katsellessa näkee sen tuijottavan takaisin. Muutamat kriitikot ovat moittineet Jantusta siitä, ettei hän ole suoranaisesti osoittanut mitään selvää kytköstä, joka todistaisi meikäläisen sosiaalisen median kyberdesantit itänaapurin suoriksi käskyläisiksi. Arvostelu on nähdäkseni mennyt ohi maalin, koska Jantunen ei kirjassa moista juuri vihjaa, vaan tarkastelee tätä alakulttuuria rinnakkaisilmiönä kansainvälisessä infotaistelussa. Tässä mielessä on jotakuinkin samantekevää, kokevatko vaikkapa Vastavalkean kirjoittajat käyvänsä erillissotaa ilman muodollista sopimuksella vahvistettua liittosuhdetta Venäjän kanssa, mahdollisesti vieläpä ajopuina Kremlin vanaveteen päätyneinä. Heidän aatteellinen ja poliittinen viitekehyksensä on muutenkin riittävän selvä. Selvää toki on, että yltiöymmärtävä asenne Venäjän politiikkaan ei useimmille Jantusen kuvaamille verkkovaikuttajille ole mikään primääri määrittävä tekijä. Enemmänkin kyse lienee vain siitä, että erilaisiin salaliittoteorioihin ja muunlaiseen hurahtaneisuuteen haksahtaneet internetin suurkuluttajat ovat myös Venäjän kysymyksessä ottaneet luontevasti sen näkökannan, joka heidän omassa usvaisessa mielessään edustaa “tervettä kriittisyyttä”. Myös Jantunen nostaa esille Bilderberg-klikkiä ja “uutta maailmanjärjestystä” koskevat salaliittoteoriat ilmiöinä, jotka ovat ennakoineet ja edistäneet tätä kehitystä.
Suomalainen itänaapurin politiikkaa myötäilevä scene on sinänsä kiehtova aihe, josta voisi tekaista kokonaan oman tietokirjansa. Mikäli itse käsittelisin aihetta, erottaisin luultavasti neljä tätä suuntausta edustavaa kategoriaa. Ensimmäistä ryhmää edustavat vanhan koulun konservatiivit, jotka paheksuvat länsimaista massakulttuuria ja oletettavasti rappeutunutta länsimaista yhteiskuntaa, ja suhtautuvat Venäjään joko inhorealistisista syistä varoen tai sitten muuten myötämielisesti. Esimerkkejä tästä on kaksi, professori Timo Vihavainen ja eversti Sampo Ahto. Toiseen ryhmään kuuluvat EU-vastaiset populistit, jotka tapaavat Venäjän ja Euroopan Unionin välisissä kiistakysymyksissä ottaa vähintäänkin häilyvän tai sitten Kremlille myötämielisen asenteen. Tämä ryhmä on suurin ja vaikuttaa tällä hetkellä etupäässä perussuomalaisen puolueen keskuudessa. Kolmantena voi erottaa yksittäiset Venäjän politiikalle ymmärrystä osoittavat vasemmistolaiset toimijat, joihin kuuluvat lähinnä Antero Eerola ja muutamat kommunistien pienpuolueiden vaikuttajat. Näissä kolmessa ryhmässä ei ole niinkään kyse suoranaisesta sitoutumisesta itänaapuriin, vaan enemmänkin vihasta joko länsimaista vapaamielisyyttä, Euroopan Unionia tai kapitalismia kohtaan, jolloin Venäjä määrittyy pienemmäksi pahaksi. Neljänteen ryhmään, joka on asenteessaan kaikkein vannoutunein ja yksiselitteisesti Kremlin asialla, kuuluvat sekalaiset opportunistit ja eksentrikot dosentti Johan Bäckmanista ja Janus Putkosesta aina itäisen Ukrainan separatistien joukoissa taistelevaan Petri Viljakaiseen.
Jantunen on käsitellyt Venäjä-myönteistä kenttää etupäässä sosiaalisen median kautta ja on saanut nyreää palautetta etenkin valiokuntasihteeri Peter Saramolta. En puutu tähän parin kuukauden takaiseen väittelyyn sen yksityiskohtaisemmin; totean vain Saramon tulkintojen Ukrainan kriisistä osuneen liian usein harhaan tavalla, joka hänen myöhemmän käytöksensä valossa ei anna aihetta luottaa siihen, että erheet olisi tehty hyvässä uskossa. Ukrainan sotaa koskevissa kirjoituksissaan Saramo teki itseään tykö tyynen mietteliäänä ja puolueettomuuteen pyrkivänä kommentaattorina ja onnistui nähtävästi myös saamaan varsin paljon lukijoita. Kirjoitusten yksityiskohdat olivat kuitenkin häkellyttäviä; Saramo muun muassa tarinoi siitä, miten itäisen Ukrainan separatistien toiminta kohdistui “vain sotilaskohteisiin” samalla kun ETYJ:n ja Punaisen ristin työntekijöitä oli otettu panttivangeiksi ja ensimmäisissä ihmisoikeusjärjestöjen raporteissa oli jo kerrottu paikallisten siviilien pidätyskeskuksista Donetsin alueella. Venäjän poliittisia toimia Saramo kuvaili varhaisissa kirjoituksissaan tavan takaa laatusanalla “rationaalinen”, ja aihetodisteet Venäjän interventiosta Ukrainassa hän kuittasi olemattomiksi vielä silloinkin, kun asia alkoi olla päivänselvä. Lopputulokseksi jää, että kärkevyydestään huolimatta Jantunen on ollut kirjassaan Saramolle aivan liian kiltti.
Jantusen lanseeraama käsite “resonaattori”, jolla kuvataan valmiiksi laadittua disinformaatiota tiedostamattaan toistavaa henkilöä, on vakiintunut nopeasti. Verkkoviestintään liittyvänä käsitteenä se on erinomainen, ja sitä voi vaivatta soveltaa myös kansainväliseen islamofobiseen alakulttuuriin, jonka merkittävimmät kotimaiset resonaattorit ovat suoriutuneet eduskuntaan ja europarlamenttiin. Toisaalta kaikkiin Infosodassa käsiteltyihin hahmoihin termi ei välttämättä sovellu. Ennen muuta dosentti Johan Bäckman on siinä määrin itseoikeutettu yhden miehen disinformaatiotehdas, että hänen kohdallaan kuvio kääntyy ylösalaisin ja häntä alkaa heiluttaa koiraa; Bäckmanin näkemyksiä kritiikittä toistava venäläinen media on itse asiassa yhden miehen resonaattori. Nimenomaan kohudosentin kyky manipuloida mediakenttää koko Euraasian mantereella tekee hänestä vastenmielisyydestään huolimatta demonisen kiehtovan hahmon. Dosentti esiintyy tiuhaan myös Infosotaan jäljennetyissä Twitter-keskusteluissa, jotka saavat lukijan hetkellisesti naurahtamaan. Jantunen on kirjoittajana ja tutkijana sparrannut siinä määrin itse kyseisen eriskummallisen alakulttuurin edustajien kanssa, että paikoin Infosota tuo mieleen gonzojournalismin.
Kirjassa on tietysti puutteensa ja sudenkuoppansa. Jantusen ajatusleikki siitä, miten Säteilyturvakeskuksen sivut voitaisiin kaapata ja niiden kautta levittää suomalaisille erheellistä tietoa Leningradin ydinvoimalassa tapahtuneesta onnettomuudesta on sinänsä kiintoisa ja asiantuntevasti kuvattu, mutta herättää väistämättä kysymyksen mikä taho moisen infosotaiskun tekisi, ja miksi? Ydinvoimaloidensa mainetta varjeleva Venäjä, joka kaiken lisäksi parhaillaan on rakentamassa reaktoria Suomeen, tuskin moiseen ryhtyisi. Vaikka dosentti Arto Luukkanen onkin saanut kirjassa ansaittuja pyyhkeitä, niin dosentin kesäistä kolumnia hybridisodasta on Jantunen pitänyt hyvinkin lukemisen arvoisena ja ilmaissut olevansa “samoilla linjoilla”. Oma luentani kolumnista oli enemmänkin se, että perussuomalaisissa vaikuttava Luukkanen pyrki jo etukäteen vihjaamaan istuvan hallituksen leikkauspolitiikkaa vastustavien syksyisten mielenosoitusten ajavan Venäjän asiaa. Dosentti siis kävi kolumnilla omaa infosotaansa. Kansalaisaloitetta Suomen euroerosta on Jantunen pitänyt “Venäjän narratiiviin sopivana”, mikä olisi vähintäänkin perusteluja kaipaava kommentti. Infosota on tosin mennyt painoon ennen Kreikan kriisiä, jolloin kävi selväksi, että edes Kreikan euroero ei ollut Venäjän etujen mukaista.
Jantunen on nähnyt myös “sisällissota”-ilmaisun käyttämisen Ukrainan selkkauksen yhteydessä harhaanjohtavana. Kyseessä kuitenkin on myös sisällissota, johon toki liittyy olennaisena Venäjän interventio, ja jota todennäköisesti ei olisi syttynyt ilman Venäjän toimia. Kirjassa kuvailtu länsimaisten tiedotusvälineiden tapa viitata Ukrainan puolustusvoimiin ilmaisulla pro-Kiev forces ei välttämättä sekään kerro mistään haksahtamisesta Kremlin masinoimaan propagandaan, vaan enemmänkin vain tyypillisestä länsimedian ylimielisyydestä, jossa hierarkian alemmalla askelmalla olevien maiden sisäisiä oloja kuvaillaan stereotyyppisesti. Amerikkalaisissa verkkojulkaisuissa ajatusleikit siitä, miten länsimaiden sisäiset tapahtumat voitaisiin esittää samalla tavalla, ovat vakiintuneet jo vitsailun aiheeksi. Infosodan yleisestä pamflettiosuudesta voi mainita vielä julkista keskustelua kirvoittaneen provosoivan toteamuksen Paasikiven ja Kekkosen kuolemasta. Edesmenneen presidentti Paasikiven perspektiivissä maailma oli paikka, jossa kansainvälinen oikeus toimi lopulta vain protokolla-asioissa ja suurvallan hyökkäyksen kohteeksi joutunut valtio harvemmin sai oikeutta. Kun katsoo kansainvälisen yhteisön hampaatonta suhtautumista Krimin miehitykseen, niin voisi kaiketi kitkerästi todeta, että Jantusen tiedot Paasikiven kuolemasta ovat vähintäänkin ennenaikaisia.
Infosodan pääaiheen, eli Venäjän ja länsimaiden välisen vastakkainasettelun osalta tilanne on tällä hetkellä sikäli kiintoisa, että Pariisin taannoiset terrori-iskut ovat muuttaneet hyvin sukkelaan kansainvälistä tilannetta. Ranska on lähentynyt nopeasti Venäjää, Yhdysvallat ja Venäjä ovat viritelleet tiedusteluyhteistyötä Daeshin vastaisessa taistelussa, ja myös paine Euroopan Unionin Venäjän-vastaisten pakotteiden purkamiseen on lisääntynyt. Venäjän mahdollinen infosota ja pakkaa hämmentävät resonaattorit ovat jääneet hetkittäin taka-alalle samalla kun läntisessä mediassa on muovautunut täysin omaehtoinen uusi narratiivi yhteisrintamasta Venäjän kanssa. Toisinaan ilmassa on voinut aistia Orwellin romaania muistuttavan tunnelman, jossa Euraasian sijasta viholliseksi nousee käden käänteessä Itäaasia. Syyrian konflikti voi kaikessa mutkikkuudessaan vielä sekoittaa tilannetta, mutta jo tässä vaiheessa vaikuttaa siltä, että Ukrainan kysymys on vuonna 2016 jäämässä taka-alalle. Donetsin sota on muuttunut matalan intensiteetin konfliktiksi, ja jäljellä on sekavassa ja lohduttomassa tilassa oleva rajamaa. Vielä tämän vuoden alussa muutamat kotimaisetkin kommentaattorit, kuten Charly Salonius-Pasternak, odottivat Venäjän vääjäämätöntä “keväthyökkäystä” Ukrainassa. Keväthyökkäystä odotellaan vielä jouluaattonakin, mutta sen sijaan Venäjä on nyt pahemman kerran kietoutunut Syyrian sisällissotaan. Tämä tietysti on lisännyt infosotaan kokonaan uuden ulottuvuden, jossa ukrainalaiset skribentit ovat vihjailleet Venäjän masinoineen Pariisin terrori-iskun.
Saara Jantusen Infosota on tietokirjana tehnyt hyvin tehtävänsä sikäli, että se on osaltaan selvästi edesauttanut laajemman keskustelun avaamista erilaisista “vastamedioista” ja sosiaalisen median alakulttuureista. Samalla aiemmin “vihapuheen” ympärille jumiutunut julkinen keskustelu on siirtynyt käsittelemään enemmän sitä, miten propaganda syntyy, miten se leviää, ja millaisia ovat informaatiovaikuttamisen mekanismit. Vaikkei jakaisi kirjoittajan mielipiteitä kaikissa asioissa, valtamedian havahduttaminen tässä asiassa on hyvinkin hatunnoston arvoinen saavutus. Samaten myös Jantusen kirjan keskeisimmät toiveet kansalaisten mediakritiikin kohentamisesta, disinformaation kyseenalaistamisesta kansalaiskeskustelun kautta ja strategisen viestinnän demokraattisesta kehittämisestä ovat arvoltaan pysyviä.
Saara Jantunen: “Infosota. Iskut kohdistuvat kansalaisten tajuntaan.” Otava, Helsinki 2015, 318 s.
Historiantutkijan näkötorni 
Entinen tieteentekijä, nykyinen disinformaatikko ja infosoturi Jussi Jalonen tunnustautuu tässä kirja-arvostelussaan sotatieteen tohtori Saara Jantusen vahvaksi sielunkumppaniksi.
Lähtemättä sen yksityiskohtaisemmin ruotimaan arvion “ansioita” otan esille yhden lauseen:
“Myös Jantunen nostaa esille Bilderberg-klikkiä ja “uutta maailmanjärjestystä” koskevat salaliittoteoriat ilmiöinä, jotka ovat ennakoineet ja edistäneet tätä kehitystä.”
Olen kommentoinut tätä Jantusen Bilderberg-lausumaa Vastavalkeassa osoitteessa
http://vastavalkea.fi/2015/11/17/saara-jantunen-ja-bilderberg-myytti/.
Sekä Jantunen että tässä nyt Jussi Jalonen turvautuvat epä-älyllisyydessään lähinnä pöyristyttävään länsimedian nollatason narratiiviin, jossa “salaliittoteoreetikkojen” esiinnostamat ilmiöt (kuten Bilderberg ja NWO) leimataan silkaksi hörhöilyksi. Jopa länsimedia on näissä kysymyksissä nyttemmin onnistunut nostamaan tasoaan, lähinnä kriittisten journalistien ansiosta.
Eli kummatkin nähdään reaalimaailman ilmiöinä, joista olemme vain vajaasti informoituja (kiitos samaisen länsimedian).
Voin sieluni silmillä nähdä Jussi Jalosen Joseph McCarthyn innokkaana kaaderina (tai vähintään vahvana resonaattorina) 50-luvun Yhdysvalloissa, nyt vain aikamatkalle Suomeen poikenneena.
Minähän olen ay-mies, joten todennäköisemmin olisin joutunut vaikeuksiin McCarthyn aikana. Mutta vanha Joe oli silti psykologisesti kiinnostava hahmo, sillä tavoin kuin juopot konservatiiviset avioerolakimiehet Wolf Riverin laaksosta ovat.
Mutta tämä vissiin tarkoittaa, että menetin mahdollisuuteni päästä vierailevaksi kolumnistiksi Vastavalkeaan?
Jos saan jo valmiiksi ehdottaa vierailijakynäilyn aiheeksi psykologista tutkielmaa J. McCarthysta tai miksei samalla useammistakin juopoista konservatiivisista avioerolakimiehistä Wolf Riverin laaksosta (en itse tiedä montako heitä on). Tällainen “demagogin ihmiskuva” olisi varmasti hyvinkin antoisaa luettavaa.
No, itse asiassa meillä ei ole sellaisia testejä kirjoittajillemme, kuten pidätkö Bilderbergiä salaliittoteoreetikkojen hörhöilynä vai todellisena globaalin vallankäytön ilmentymänä. Jos olisi, saattaisit toki pompata testissä.
Arvostamme siis faktapohjaista kirjoittamista. Siltä pohjalta lähtevät tekstit ovat tervetulleita Vastavalkeaan. Joten kannattaa tarjota => toimitus@vastavalkea.fi.
Selvennetään nyt tässä, että totta kai Bilderberg-ryhmä on olemassa. Mutta se ei tarkoita sitä, että kaikki siihen yhdistetyt salaliittoteoriat olisivat vakavasti otettavia.
Sama pätee esimerkiksi vapaamuurareihin ja katoliseen kirkkoon. Todellisia ja olemassaolevia toimijoita, mutta kaikki näistä tahoista kerrotut tarinat eivät tietenkään pidä paikkaansa ja menevät salaliittoteorioiden puolelle.
Mitä tarkoittaa “mennä salaliittoteorioiden puolelle”? Jos oletetaan että salaliittoteorioissa on jotain kielteistä, onko tuntemattomasta asiasta mielestäsi mahdollista puhua ilman teorianmuodostusta? Tai tulisiko tällaisesta asiasta olla puhumatta?–Tuskin tätä tarkoitat koska kriittinen kansakunta jne, minkä puolesta Jantunenkin puheissaan liputtaa. Tässä varmaan lähtökohtana sinulla on välttää leimautumista eli tulemista liitetyksi epäuskottaviin henkilöihin, mutta kannattaa huomata että esim. tutkivan journalismi on toimintaa joka on nykyään lipsunut kokonaan varteenotettavilta mediataloilta vapaaehtoistoiminnan piiriin, mutta se ei kerro mitään tällaisen journalismin tarpeesta vaan vain mediatalojen halusta välttää vaikeita poliittisia aiheita ja toisaalta kovasta kilpailusta ja halusta tässä ympäristössä pelata varman päälle ja karsia kustannuksia. Merkittävät amerikkalaiset mediatalot ovat jopa luopuneet käytännöistä missä poliittisesti kiistanalaisista artikkeleista julkaistaan myös vastakkainen poliittinen mielipide.
Voin kertoa että hämmästyt jos selvität sanan “salaliittoteoria” etymologian; miten käsite alunperin ilmestyi mediaan ja populäärikulttuuriin. Pelkästään tästä aiheesta on viime vuonna tullut kirja Conspiracy Theory in America, Lance deHaven-Smith, University of Texas Press, 2014. Ajankohta liittyy siihen kun on kulunut 50 vuotta JFK:n salamurhasta ja salattuja dokumentteja aina julkistellaan tällaisilla sykleillä.
Saariston pitkähkön viestin kolme ensimmäistä virkettä edustivat tyypillistä verkkoretoriikkaa, jossa aloitetaan typerällä kysymyksellä, jatketaan hiustenhalkomisella ja sen jälkeen vihjataan välillisesti hankalista asioista vaikenemiseen. Turha muuten luulla, ettenkö olisi nähnyt ennenkin tätä auktoriteetinomaista vetoamista deHaven-Smithiin. Tyydyn nyt vain mainitsemaan, että “salaliittoteoria” on omannut nykyisenlaisen semanttisen sisältönsä amerikanenglantilaisessa puhekielessä jo 1800-luvulla, joten otaksumasi on väärä.
(Mikäli nyt heittäydyt typeräksi ja kysyt, “mikä tämä mainitsemasi semanttinen sisältö on?” niin ei, en taida jaksaa nähdä vaivaa sen selostamiseen.)
Olen ollut aktiivinen internetissä kahdeksantoista vuotta ja oppinut sinä aikana tunnistamaan tämän keskustelutyylin. Valitan, se ei sanottavammin lisää intoa haastella aiheesta. Etenkin, kun on muutamaa tuntia vaille aatto, ja olen varannut rautalankani jouluaskarteluun. Joten tyytykääpä nyt ottamaan kirja-arvostelu sellaisenaan ja menkää takaisin vaikkapa sinne Vastavalkeaan, tai missä nyt sitten vapaa-aikanne vietättekin.
Loistavaa, Jussi Jalonen! Leimataan vastapuoli typeräksi; sivuutetaan keskeiset väitteet, dissataan tarkka lähdeviite “auktoriteetinomaisena vetoamisena” vastaväitteellä josta jätetään sopivasti oma lähde mainitsematta. Mainitaan että “tottakai olen törmännyt lukuisiin jotka vetoavat kirjaan” (itse en ole itseni lisäksi törmännyt muihin), mutta jostain syystä ei kuitenkaan viitsitä viitata alkeelliseenkaan lähteeseen. Esimerkiksi Wikipedia kirjoittaa käsitteen pejoratiivisesta konnotaatiosta.
Ihmiset jotka ovat tietämyksensä puolesta vahvoilla keskustelussa eivät toimi tällä tavalla siksi koska se ei ole uskottavaa. Pahoittelen myös että tuhlaan jouluaskarteluaikaasi; ymmärsin että et toivonut tähän kaiken kansan luettavissa olevaan tekstiisi kommentteja vaan nyt pitäisi mennä pois. Menen pois. Minä se tässä vain.
Sorry nyt vain, Saaristo, mutta olen kyllä nähnyt kommentointiasi muissakin blogeissa aivan tarpeeksi. Verkkomaailmassa maine seuraa perässä, enkä jaksa kuluttaa aikaani tavanomaisiin hardcore-nettisaivartelijoihin.
Sen verran sinulle jaksoin kertoa, että “salaliittoteoria” on omannut nykyisenlaisen semanttisen sisältönsä amerikanenglannissa jo 1800-luvulla. Sittemmin tietysti Karl Popper teki sanan tunnetummaksi. Voit halutessasi miettiä, kannattiko heittää tuota omahyväistä one-lineria “voin kertoa että hämmästyt jos selvität sanan “salaliittoteoria” etymologian”, ikään kuin jonkinlaisena osoituksena siitä että olet saavuttanut valaistumisen, joka itseltäni on vielä jäänyt väliin.
Marttyyriksi heittäytyminen on sekin nähty juttu. Mutta ihan hyvä, että lähdit täältä pois näinkin vähällä vaivalla. Poistan kommenttisi tapaninpäivän jälkeen.
Onko niin vaikeaa antaa lähdettä jos kerta olet asian suhteen oikeassa? Minä annoin lähteen; asiat tässä puhuu ja jos olet oikeassa niin uskon sinua, mutta tässä vaiheessa en usko. Nuo sun uhkailut on jo aika himmeää tekstiä.
Mitkä ihmeen “uhkailut”? Totesin vain tyynesti, että olen nähnyt kommenttejasi muualla ja tunnen niiden tason sen verran hyvin, etten viitsi katsella niitä täällä. Jos tämä on omassa kategoriassasi peräti uhkailua, niin koita nyt ihmeessä hankkia itsellesi jotain muutakin elämää kuin internet.
En edes tiedä, mitä kumman lähdettä vongut. Mikäli nyt sait fiksaation tuohon “salaliittoteoria”-sanan alkuperään, niin Andrew McKenzie-McHarg on osoittanut ilmaisun conspiracy theory olleen käytössä rikosuutisoinnissa jo 1880-luvulla. DeHaven-Smith väittää teoksessaan, että sana ei ollut käytössä ennen vuotta 1964 ja Warrenin komission raporttia. Esimerkkejä käsitteen käytöstä jo vuosikymmeniä aiemmin on listattu täällä. Maininnan siitä, että Popper popularisoi käsitteen teoksessaan The Open Society and Its Enemies vuonna 1945 löydät vähällä vaivalla vaikka siitä Wikipediastasi, mutta et siis suomenkielisestä. Itse asiassa myös DeHaven-Smith mainitsee saman, vaikka esittääkin sen jälkeen aika eksentrisiä näkemyksiä Popperin suhteen. En ryhdy ruotimaan asian yksityiskohtia tai kirjoittamaan kokonaista esseetä DeHaven-Smithin väärinkäsityksistä tässä, koska nyt on tosiaan joulu, ja nähdäkseni se on muutenkin helmien heittämistä sioille.
Minua ei muuten edes kiinnosta, uskotko minua vai et. Luuletko, että teikäläisen saaminen vakuuttuneeksi jostain asiasta on joku ansioluetteloon merkittävä saavutus? Kommenteillasi ei lisäksi edelleenkään ole mitään tekemistä tämän bloggauksen aiheen kanssa. Äläkä kirjoita tänne, jos kerran olet jo luvannut lähteä. Käsittämättömässä laupeuden puuskassa en kuitenkaan nyt poista tätä keskusteluketjun säiettä, vaikka aluksi näin meinasinkin tehdä. Mutta nyt: mene, äläkä enää syntiä tee.
Suomalainen itänaapurin politiikkaa myötäilevä scene -hahmottelusta. Mikä siinä olisi dynamiikka ja tärkeysjärjestys? Riippuu siitä mitä pitää poliittisesti merkitsevimpänä nyt. Putin onnitteli puheessaan suomalaisia järkevästä Fennovoima-Rosatom -päätöksestä. Muuallakin on arvioitu että Suomen tekeminen riippuvaiseksi energiayhteistyöstä on Venäjälle tärkeä vaikutuskanava maan politiikkaan. Idänkaupan alueelta ja talouselämästä löytynee Venäjämyönteistä väkeä, unohtamatta Sipilän valtiossihteeri Paula Lehtomäkeä ja poliitikkoja kuten Aho ja Väyrynen. Muistakin puolueista löytyy. (En ole lukenut Jantusen kirjaa mutta puutuin tähän Fennovoima-asiaan, koska aiheesta on muutenkin outo sordiino päällä julkisessa keskustelussa)
Olisin tässä määrittelyssä hiukan varovaisempi. Keskustan ja kokoomuksen sisällä vallitsee enemmänkin näkemys siitä, että Venäjä on vaikeudestaan huolimatta normaali naapuri, jonka kanssa voi tehdä normaalia bisnestä. Tämä ei sinänsä ole mitenkään tavaton asenne, enkä näe että sen perusteella pitäisi lähteä poliitikkoja moralisoimaan.
Ennen kaikkea siinä on verrattoman iso ero noihin tässä mainitsemiini tahoihin, joiden asenne lähtee siitä että Venäjää ei tule moittia tai tuomita edes kansainvälisen oikeuden rikkomisesta, koska kaikki on viime kädessä tavalla tai toisella jonkun muun tahon syytä, olipa se sitten EU tai länsimaat yleensä. Esimerkiksi tässä mainitsemistani henkilöistä Vihavainen on radiohaastatteluissaan pariinkin otteeseen todennut, että “länsi saa syyttää itseään” Ukrainan tilanteesta, perussuomalaisten Laura Huhtasaari on syyttänyt Ukrainan sodasta EU:ta, ja Antero Eerola tuntuu olevan sitä mieltä, että koska Yhdysvallat hyökkäsi Irakiin, niin Venäjän pitää saada sotia Ukrainassa, ja tällä tavoin maailmasta tulee jollain määrittelemättömällä tavalla parempi paikka, kun kaikki saavat rikkoa kansainvälistä oikeutta vastaan tasapuolisesti.
Lehtomäki, Aho, eikä edes inhorealistisuudestaan tuttu Väyrynen ole tähän pisteeseen mennyt. Keskustassa ja myös kokoomuksessa perinteinen asenne on enemmänkin se, että Venäjä tunnustetaan syypääksi, mutta asialle ei välttämättä silti haluttaisi tehdä mitään, koska se maksaa liikaa.
Samalla tavoin Paasikiven linjalla ja “uudella ulkopolitiikalla” oli aikoinaan vissi eronsa. Meillä oli poliitikkoja, jotka näkivät että Neuvostoliiton kanssa pitää tulla jollain tavoin toimeen siten, ettei siitä koidu vahinkoa kotimaalle; ja sitten meillä oli niitä yksilöitä, joille tämäkään ei rittänyt.
(Väyrysen europarlamenttisaavutukset muuten ovat aika oudon ristiriitaisia. Mies on saman vuoden aikana muun muassa vastustanut Transnistrian aseboikottia, mikä oli suoraan sanoen aika käsittämätöntä, mutta äänesti silti Venäjän vangitseman virolaispoliisin vapauttamista vaatineen EU-julkilausuman puolesta. Suomettuminen, light-versio?)
Mitä taas tulee Rosatom-tapaukseen, niin se onkin aika kiinnostava. Suoraan sanoen en järin ihmettelisi, jos tämän hankkeen tiimoilta paljastuisi vielä tämän hallituskauden aikana jotain hämäräperäistä. Muistaakseni eräässä lehtijutussa spekuloitiin sillä, että Rosatom-päätös oli menossa nurin sen kiintoisan bulvaaniepisodin jälkeen, mutta vielä senkin jälkeen se piti tehdä hätäpäisenä lepyttelynä itänaapurille ETYK-skisman seurauksena. Mutta tämä oli tosiaan vain toimittajan arvuuttelua, ja koska tässä ketjussa on jo haasteltu salaliittoteorioista, niin en lähtisi tätä sen enempiä julistamaan.
Tuolle änkyrälle Saaristolle vain kertoisin hivenen sivistynyttä asiaa. Ranskankielinen Wikipedia kertoo salaliittotermistä seuraavaa (vain osia ja sivistynyt ihminen hallitsee tietenkin kielen): Conspiration, du latin con spirare, respirer avec, être animé du même esprit, marque l’accord profond, intellectuel et sentimental, des conspirateurs. Le terme de conspiration n’indique pas plus la volonté de nuire que celle de servir. Une conspiration peut être en faveur de quelqu’un. La conspiration faite en faveur des Tarquins (Montesquieu). Les républicains bénissaient la conspiration de Brutus contre César pour la liberté, entreprise autorisée par les anciennes lois6. Une conspiration signifie un changement d’ordre au profit de quelqu’un. On conspire ordinairement pour changer ceux qui règnent, ceux qui commandent, ceux qui gouvernent, ceux qui participent à la chose publique; et en prévenant ce que le temps aurait fait sans la conspiration. Albéroni forme une conspiration contre le régent de France, pour que l’autorité change de main. Les courtisans, les princes, la reine, le roi lui-même, en forment plusieurs contre Richelieu, pour se soustraire a un empire dur et absolu. La Conspiration des poudres, vraie ou supposée, ne menace que le parlement ou les représentants de la nation, sans toucher aux droits du peuple, et à la forme même du gouvernement6. La Conspiration n’est pas aussi sanglante qu’une conjuration, et peut-même parfois réaliser ses objectifs, sans trouble ni violence. Conspiration évoque un projet dont la réalisation est lointaine et pour lequel les conspirateurs ont longuement discuté. Une machination dont la complexité nécessite un secret total sous peine d’être détruit.
Ja lähde on Pierre Benjamin Lafaye, Dictionnaire des synonymes de la langue française, vuodelta 1858.
Ei minulla mitään muuta, mutta etymologiat ovat ihan eri kuin änkyrät älyävät.
Menee jo niin korkeatasoiseksi keskusteluksi, että oma kieli- ja sivistyssanakapasiteettini ylittyy.
Sallittaneen kuitenkin pari suomenkielistä kysymystä:
1. sotiiko Venäjä Ukrainassa? Ja lisäkysymys: miehittääkö Venäjä Krimiä ja vastaavasti miehittääkö USA Saksaa?
2. tapahtuiko Kosovon irrottaminen Serbiasta kansainvälisen oikeuden mukaisesti ja jos tapahtui, miten vastaavasti Krimin irrottuminen Ukrainasta ja liittyminen Venäjään tapahtui kansainvälisen oikeuden vastaisesti (eli miten muuten se poikkesi case Kosovosta kuin pommitusten puuttumisella)?
Lopuksi kiittäisin Jussi Jalosta mielenkiintoisesta hörhöilystään salaliittoteorioiden viidakossa Rosatomia kommentoidessaan. Vai pitäisikö kiitokset osoittaa nimettömälle toimittajalle?
Omasta puolestani vastaan:
1) Siinä mielessä, että Ukrainassa olisi joukkoja, jotka kuuluvat Venäjän armeijan organisaatioon, ja ovat Venäjän valtiollisen johdon suoranaisessa käskyvallassa, Venäjä – oikeshenkilönä – ilmeisesti ei sodi Ukrainassa. Tämä ei poista sitä mahdollisuutta, että Ukrainassa olisi vaikka 100 000 palkkasoturina, jotka on edellisenä päivänä vapautettu Venäjän armeijan palveluksesta, joiden palkan maksaisi Venäjän valtio jonkin bulvaanin kautta ja jotka saisivat kaluston suoraan Venäjän armeijan varikoilta “ylijäämäpoistoina”. Teknisesti he olisivat siviilejä, ja Venäjän virallinen linja voisi totuudenmukaisesti olla, etteivät he ole venäläisjoukkoja. De facto Venäjä on osapuolena sodassa, vaikka de jure ei olekaan.
Huomattakoon, että tilanne on eri esimerkiksi Syyriassa, jossa on venäläisjoukkoja, siis heidän armeijaansa kuuluvia.
2) Se, miehittääkö Venäjä Krimiä, riippuu siitä tunnustetaanko Venäjän liittäneen Krimin vai ei. Omasta mielestään se ei miehitä, meidän mielestämme miehittää. Tilannetta voi verrata esimerkiksi Länsirantaan, jota Israel ei käsittääkseni ole liittänyt itseensä, ja siis omasta kin mielestään miehittää sitä.
3) Saksa on edelleen miehitetty valtio. Tämä status syntyi toisen maailmansodan lopussa, ja vaikka tilanne on sittemmin hieman helpottunut – Neuvostoliiton joukot vetäytyivät jo yli 20 vuotta sitten – tilanne ei sittemmin ole muuttunut sen enempää de facto kuin de jurekaan. Saksaa miehitys ei nykyään suuremmin häiritse, miehittäjien ajama politiikka kun on heidän omankin mielensä mukaista. Hiljattain joku amerikkalainen kuitenkin muistutti, että Saksa on edelleen miehitetty valtio.
Siitä, että maassa on toisen valtion sotilastukikohta ei tietenkään merkitse miehitystä.
4) Krimin miehitys oli kansainvälisen oikeuden vastaista. Olisi kuitenkin yksipuolisen epärehellistä väittää, että sen yhteydessä vain Venäjä olisi rikkonut kansainvälistä oikeutta. Neuvostoliiton purkautuessa Ukraina luopui ydinaseitaan vastineena valtio sopimukselle, jossa Venäjä, Britannia, Ranska ja Yhdysvallat takasivat sen alueellisen koskemattomuuden. Kaikki nuo valtiot – ei vain Venäjä – rikkoivat tuon sopimuksen. Paasikivi oli jälleen oikeassa.
Alkuperäisen artikkelin viitteistä olisi huomauttamista: esimerkiksi siellä esitetyt syyt, jotka saivat Venäjän vastustamaan Grexitiä, eivät koske Suomeksi ja Fexit voisi siis olla Venäjän etujen mukainen.
Aloitetaan nyt vuosi 2016 vastaamalla ensiksi Nurmelle. Bloggauksessa siteerattujen artikkelien mukaan Venäjä vastusti Kreikan euroeroa sen vuoksi, koska se olisi saattanut laukaista ketjureaktion euroalueella ja horjuttaa täten Venäjän kannalta olennaista markkina-aluetta tavalla, mikä ei olisi ollut Venäjän intressien mukaista. Toinen syy oli se, että Kreikka oli Moskovan kannalta edullisempaa pitää mukana euroalueessa, koska Venäjä toivoi Kreikan voivan huojuttaa EU:n talouspakotteita.
Miten ihmeessä nämä samat syyt eivät koskisi Suomea? Suomi on tällä hetkellä euron vankimpia tukipilareita, ja Suomen irtautuminen yhteisvaluutasta aiheuttaisi aivan varmasti myös Venäjän kannalta ei-toivottavan ketjureaktion euroalueella. Se on sitäkin keskeisempää, koska Suomi on Venäjän välitön rajanaapuri. Samaten Venäjällä on etenkin nyt istuvan keskustan ja perussuomalaisten hallituskoalition aikana hyvät syyt toivoa Suomen toimivan EU-pakotteiden lieventämiseksi tai poistamiseksi.
Mikäli haluaa vakavissaan väittää, että Venäjän intresseissä olisi ajaa Suomen eroa euroalueesta, niin sille pitää esittää perustelut. Niitä ei ole annettu. Olettamus tuntuu perustuvan vain siihen hataraan lähtökohtaan, että totta kai Venäjä vastustaa Suomen osanottoa kaikkiin läntisiin instituutioihin ihan muuten vain. Oma näkemykseni on se, että Suomen euroero olisi täysin vastoin Venäjän ulkopoliittisia toiveita.
Sitten seuraavaan asiakkaaseen. Mehtälän Taunolle totean vain, että jos asiatietoa ei ole tuon vertaa, niin ehkä ei kannata perustaa kokonaista verkkomediayhteisöä asiantuntemuksensa puutteiden julistamiseksi. Mutta vastataan nyt kuitenkin, ja tapani mukaan vastaan pitkään ja kärsivällisesti, kohta kohdalta:
— Kyllä, Venäjä sotii Ukrainassa. Vladimir Putin itse myönsi 17. joulukuuta pitämässään puheessa venäläisten sotilasneuvonantajien läsnäolon Ukrainassa. Kyse on Venäjän valtion interventiosta Ukrainassa käydyssä sodassa. Huomionarvoista on, että sotaa ei edes käytäisi, ellei Venäjä olisi Krimin-operaatiollaan huojuttanut Ukrainan alueellista vakautta.
— Kyllä, Venäjä miehittää Krimin niemimaata, jonka se on yksipuolisesti julistanut omaksi valtioalueekseen. Miehitys ja alueliitos olivat laittomia. Ukrainan alueellinen koskemattomuus ja Ukrainan rajat oli taattu Budapestin muistiossa 1994, ja Venäjä oli muistion allekirjoittaja. Liittäessään Krimin alueeseensa ja tukiessaan itäisen Ukrainan separatisteja on Venäjä rikkonut tätä itse allekirjoittamaansa sopimusta. Venäjällä ja Ukrainalla oli myös kahdenvälinen sopimus vuodelta 1997, joka sääteli Venäjän sotilaallista läsnäoloa Krimin niemimaalla. Miehittäessään Krimin tuli Venäjä rikkoneeksi myös tätä itse allekirjoittamaansa sopimusta. Lopuksi, YK:n peruskirjan artikla 2 edellyttää kansainvälisten selkkauksen sovittelemista ensisijaisesti rauhanomaisin keinoin ja kieltää toisen jäsenvaltion alueellisen eheyden loukkaamisen, paitsi jos kyseessä on turvallisuusneuvoston hyväksymä operaatio. Venäjä rikkoi myös tätä artiklaa vastaan.
— Vertaus Kosovoon ei ole kovin järkevä. Krimin itsenäisyysjulistus ja kansanäänestys tapahtuivat sen jälkeen, kun niemimaa oli yksipuolisesti miehitetty Venäjän toimesta, oloissa joita kukaan täysjärkinen ihminen ei voi pitää laillisesti sitovina tai demokraattiset periaatteet täyttävinä, saati sitten YK:n peruskirjan mukaisina. Krimin väliaikaiseksi pääministeriksi oli miehityksen oloissa nostettu poliittinen tuntemattomuus jonka puolue oli edeltävissä vaaleissa saanut 4% kannatuksen. Tämä kaikki tapahtui muutamien viikkojen sisällä, ja sen lopputuloksena oli Krimin yhdistäminen Venäjään ja sitä myöten ensimmäinen laiton alueliitos Euroopassa sitten vuoden 1943.
Tätä voi verrata siihen prosessiin, jonka seurauksena Kosovo itsenäistyi. Kosovossa syttyi sissisota Serbian ylivaltaa vastaan, olosuhteissa joissa vanha Jugoslavian liittovaltio oli jo hajonnut. Kyse ei ollut siis ulkoa ohjatusta toiminnasta, vaan omaehtoisesta itsenäisyystaistelusta. Kosovo ei myöskään irtautunut Serbiasta NATO:n pommitusten seurauksena. Alueen kohtalosta käytiin vielä sodan jälkeenkin hyvin pitkällistä diplomaattista ja kansainvälisoikeudellista kädenvääntöä lähes kymmenen vuotta, ennen kuin maakunta antoi edes sen oman itsenäisyysjulistuksensa. Kosovon kohtaloa ei ole itse asiassa vieläkään täysin käsitelty loppuun, ja maa on käytännössä edelleenkin YK:n ja EU:n mandaattihallinnon ohjaama kiistanalainen alue. Kosovossa on edelleenkin YK:n rauhanturvaajia. Siellä on ollut sivumennen sanoen myös venäläisiä rauhanturvaajia. Moni valtio tietysti on tunnustanut Kosovon de jure. Moni on jättänyt tunnustamatta. Mutta mikäli Krimin niemimaan tilanne olisi tosiaan edes samanlainen kuin Kosovon ja olisi seurausta samankaltaisesta pitkällisten kansainvälisten neuvottelujen prosessista, niin se olisi itse asiassa jonkinlaista edistystä nykytilaan. Tällä hetkellä näin ei ole.
Mitä tulee vuoden 1999 NATO:n pommituksiin, niin niistä voi ilman muuta olla kansainvälisoikeudellisesti vähintäänkin kahta mieltä. Kiistatta on selvää, että YK:n turvallisuusneuvoston valtuutus niiltä puuttui. Mutta niiden ainoa motiivi siinä kohtaa oli konfliktin lopettaminen, ja niitä oli edeltänyt muun muassa YK:n päätös pakotteista Jugoslaviaa vastaan Kosovon selkkauksen lopettamiseksi. Sen lisäksi niitä olivat edeltäneet myös epäonnistuneet Rambouillet’n neuvottelut, joissa Jugoslavia oli kieltäytynyt hyväksymästä sovitteluesitystä. Tätä voi verrata Krimin kriisiin, jossa Venäjä ei edes yrittänyt neuvotella Ukrainan kanssa, vaan ryhtyi välittömiin yksipuolisiin toimiin. YK ei ollut myöskään säätänyt minkäänlaisista toimista Ukrainaa vastaan, mitään akuuttia Kosovoon rinnastuvaa uhkaa etnisestä konfliktista Krimillä ei ollut olemassa, ja Venäjän rooli Ukrainassa ei ole muutenkaan ollut konfliktin lopettaminen, vaan päinvastoin sen lietsominen.
Krimin niinsanottu “itsenäistyminen” ja sen liittäminen Venäjään tapahtuivat miehityksen oloissa, Venäjän valtaannostaman paikallisen laittoman hallituksen luotsaamana ja hyvin kyseenalaisen ja vailla kansainvälisiä tarkkailijoita suoritetun kansanäänestyksen seurauksena. Kosovossa ei annettu edes sitä yksipuolista itsenäisyysjulistusta ennen kuin 2008, lähes kymmenen vuotta sodan jälkeen ja pitkällisten kompromissiyritysten ja neuvottelujen jälkeen. Mainittakoon, että myös länsivallat pyrkivät viimeiseen asti välttämään Kosovon itsenäistymisen hyväksymistä ilman Serbian kanssa neuvotteluja, kunnes kosovolaiset itse tekivät asiasta fait accomplin.
Ja vaikka nyt haluaisikin sivuuttaa kaiken yllämainitun ja ihan ehdoin tahdoin olla sitä mieltä, että Kosovon tapaus oli loukkaus kansainvälistä oikeutta vastaan, niin on se nyt jumalauta jos sen perusteella ottaa näkökannakseen, että sitä kansainvälistä oikeutta pitää loukata vielä vähän lisää ja entistäkin rumemmin. Miten on, Mehtälä, poikkeatko hakkaamassa naapurisi jos kuulet, että toisessa pitäjässäkin on joku niin tehnyt?
— Mehtälän tekemä rinnastus Saksaan “amerikkalaisten miehittämänä valtiona” on vieläkin typerämpi. Natsi-Saksa joutui Yhdysvaltain ja muiden liittoutuneiden miehittämäksi aloitettuaan itse hyökkäyssodan, jonka se hävisi. Tämä ei vertaudu millään tavalla Krimin tilanteeseen. Sittemmin ovat amerikkalaiset joukot oleilleet Saksassa maan hallituksen luvalla. Mikäli Saksa jonain päivänä irtautuisi Atlantin liitosta, niin ei ole mitään syytä olettaa, etteivätkö amerikkalaiset joukot lähtisi kotiinsa.
Mikäli tämä tosiaan on “Vastavalkean” perustajan asiatiedon, yleissivistyksen ja ajattelukyvyn taso, niin koko sivusto kyllä joutaa puolestani helvettiin. Ja mitä tulee tuohon siteeraamaani kommenttiin Rosatomiin liitetyistä spekulaatioista, niin mainitsin aika selvästi, että ne olivat spekulaatioita. Bulvaaniepisodi kuitenkin on selvä tapaus, ja sen totesi sellaiseksi myös Suomen elinkeinoministeriö. Niiltä osin ei ole kyse sen paremmin “salaliittoteorioista” kuin “hörhöilystäkään”, mutta psykologinen projektio totta kai on tunnustettu ilmiö.
Itse asiassa artikkelissa sanottiin vain, että euroalueen romahtaminen olisi Venäjän etujen vastaista. Tätä ei kuitenkaan mainittu syyksi sille, ettei Venäjä asettunut tukemaan Kreikkaa. Syyksi sanottiin se poliittinen realiteetti, ettei Zyriza ollut tiukasti vallan kahvassa, vaan selkä seinää vasten eikä siis kykenevä tekemään uskottavia strategisia sitoumuksia.
Tilanne olisi hyvin erilainen tilanteessa, jossa vankkaa ja pitkäaikaista tukea nauttivan hallituspuolueen riveistä nousee kansan keskuudessa suosiota saanut aloite poliittisesti vakaassa maassa ilman pakottavaa tarvetta.
Ei ole myöskään sanottu, että Suomen euroero edes uhkaisi euroalueen vakautta. Ero voitaisiin hoitaa siististi ja hyvässä järjestyksessä siten, että se olisi lähinnä poliittinen tappio.
Ja Venäjän kannalta parasta olisi, että toisin kuin Kreikassa, sen ei tarvitsisi edes maksaa mitään.
Koska Suomen tilanne on niin ratkaisevasti erilainen kuin Kreikan, ei ole sanottua, että euroalue olisi uhattuna, eikä tämä syy siis koskisi Suomea. Myöskään mikään niistä syistä, mitä tuossa artikkelissa spekuloitiin syiksi olla auttamatta Kreikkaa ei koske Suomea. Sen sijaan syyt, miksi Venäjälle sopisi euroalueen rakoileminen, ovat voimassa.
Viime kädessä on kuitenkin muistettava, ettei tuo artikkeli edusta Venäjän virallista tiedotusta, ja sitä on muutenkin syytä pitää lähinnä kremlologisena spekulaationa.
Huomionarvoinen seikka on, että Suomen Keskustan harmaista harmaimmat eminenssit Risto Volanen ja Heikki Talvitie ovat auliisti antaneet tekstejään Vastavalkean käyttöön. Molemmat miekkoset toimivat myös Suomen Geopoliittisen Seuran taustapiruina ja kätilöinä.
Volanen on aiemmin maalaillut, kuinka “armeija ja poliisi karanneet hallituksen valvonnasta Suomessa” ja viime syksynä Laura Lindstedin Finlandia-puheen yhteydessä hän katsoi tarpeelliseksi avautua Facebookissa kulttuurimarksismin mädättävästä vaikutuksesta Suomessa:
“…marxilaiset menivät kultturin ja median instituutioihin pilaamaan amputoimaan suomalaisesta kulttuurista sivistyshumanismin perinteitä – ja nyt nähdään tulos eli hegemoniana sosialismin apatia ja lapitalismin hillittömyys.”
Mitä tulee Timo Vihavaiseen, niin luottamukseni arvostelukykyynsä meni viimeistään, kun hän ylistäen vertasi elämäntapaesseisti Timo Hännikäisen kirjallisia jätöksiä Friedrich Nietzscheen – enkä edes erityisemmin välitä Nietzschestä!