Puola ja perussuomalaiset

    

Kansainvälisessä politiikassa tapahtuu aika ajoin muutoksia, jotka vaikuttavat myös Suomen asemaan. Näissä tilanteissa kansalaisemme ovat tottuneet odottamaan omalta poliittiselta johdoltaan, etenkin maan ulkoministeriltä, vastauksia ja arvioita siitä, mitä tuleman pitää. Koska ulkoministerin salkkua on yleensä pidetty verraten tärkeänä, ovat viranhaltijat tavallisesti omanneet riittävästi kykyjä selviytyäkseen tästä tehtävästään vähintään tyydyttävästi. Kompasteluistaan huolimatta Alexander Stubb pysyi kohtalaisen hyvin tilanteen tasalla Libyan vallankumouksen aikana, ja Erkki Tuomioja suoriutui varsin tyylipuhtaasti Ukrainan kriisin seurannasta.

Viime aikojen eräs merkittävä muutos Euroopan mannermaan politiikassa, millä on niin ikään vaikutuksensa Suomenkin asemaan, on ollut kansallismielisen populismin siivittämä muutos kohti autoritaarisempaa hallintoa ja yhteiskuntaa. Unkarin tilanne on jo pitkään herättänyt huolta Suomessa, ja viime aikoina valokeilaan on noussut Puola. Puolan tilanne tosin poikkeaa Unkarista sikäli, että maassa vallitseva poliittinen polarisaatio on erilainen. Unkarissa sikäläinen konservatiivipuolue Fidesz nousi valtaan päihitettyään talouskriisin myötä epäsuosioon joutuneet sosialistit, minkä jälkeen puolue on kyennyt hallitsemaan Unkaria lähes yksinvaltaisesti. Puolassa sen sijaan on vuoden 2005 vaaleista asti vallinnut suhteellisen tasavahva vastakkainasettelu kahden oikeistopuolueen, Kansalaisforumin ja Laki ja Oikeus -puolueen välillä, joista jälkimmäinen on nyttemmin hallitusvastuussa.

Tomasz Oryński on V4Revue-lehdelle kirjoittamassaan artikkelissa selostanut Puolan poliittisen tilanteen kehittymistä viime vuosien aikana. Marraskuun vaalien jälkeisissä tapahtumissa on kyse paljolti vuonna 2007 valtansa menettäneen ex-pääministeri Jarosław Kaczyńskin kostosta. Kuluneiden vuosien aikana Laki ja Oikeus on rakentanut oman paranoidin poliittisen narratiivinsa, jolla on tukenaan Radio Maryjan ja Gazeta Polska Codziennie -sanomalehden edustama vaihtoehtoinen mediakoneisto. Kuvio muistuttaa verkostoa, jota Laki ja Oikeus -puolueen sisarpuolueena tunnetut perussuomalaiset ovat pyrkineet rakentamaan Suomessa, ja puolueiden retoriikassakin on yhtäläisyyksiä. Timo Soini voi tulevaisuudessa haastella puolalaisen virkaveljensä Witold Wasczykowskin kanssa kulttuurimarxilaisuuden vaaroista.

Presidenttiveljensä Lechin menehdyttyä Smolenskin lentoturmassa on Jarosław Kaczyński hakenut määrätietoisesti revanssia Puolan kulttuurisodassa ja politiikassa, mihin vaalivoitto on nyt tarjonnut kelpo tilaisuuden. Perustuslakituomioistuimen kaltaisen instituution valikoituminen hallituksen toimien kohteeksi ei ole Laki ja Oikeus -puolueen historiassa mitään uutta. Vuoden 2005 jälkeisen “moraalisen vallankumouksen” aikana ensimmäinen Kaczyńskin hallituksen toimenpide oli tasa-arvovaltuutetun tehtävän lakkauttaminen, koska se nähtiin oletettavasti haitalliseksi puolalaisten naisten velvollisuuksien kannalta.

Koska Puola sijaitsee Itämeren alueella ja on keskeinen EU- ja NATO-maa, on maan valtiollisten olojen kehityksellä hyvin paljon merkitystä myös Suomen kannalta. Vaikka Puolan tilannetta onkin verrattu Unkariin, niin maassa vallitseva jyrkkä poliittinen polarisaatio tasavahvojen kilpakumppanien välillä tuo huolestuttavalla tavalla enemmänkin mieleen Ukrainan. Laki ja Oikeus -puolueen hegemonia-asema ei ole mitenkään ehdoton, ja toisin kuin Unkarissa, puolueella ei ole mahdollisuuksia lujittaa asemaansa säätämällä vaalipiirien rajoja uudestaan. Puolassa ei ole käytössä Unkarin yhden hengen vaalipiirejä, ja historiallisista syistä Puolan poliittiseen polarisaatioon yhdistyy myös maantieteellinen polarisaatio toisaalta Preussin, toisaalta Venäjän ja Itävallan alaisuuteen kuuluneiden alueiden välillä. Unkarin kaltaisen autoritaarisen hallinnon pystyttäminen ei siis ole mitenkään ennaltamäärätty lopputulos, mutta poliittisen tilanteen pysyvä kärjistyminen voi sellaisenaan olla muuten kohtalokasta, etenkin kun molemmat osapuolet ovat selvästi valmiita pelaamaan kovin panoksin.

Puolan hallituksen puuttumisesta oikeuslaitokseen ja mediaan on jo nyt nähty esimerkkejä. Tässä on syytä kuitenkin muistaa, että Puolassa on vahva poliittisten protestien perinne, eikä vähemmistömielipiteen merkitystä idealistisesti vaalinut puolalainen kansalaisyhteiskunta ole koskaan katsonut hyvällä pyrkimystä yksinvaltiuteen. On siis varsin turvallinen veikkaus, että istuvan hallituksen toimet tulevat aiheuttamaan maassa jatkuvaa poliittista kuohuntaa. Tällä taas on vääjäämättä vaikutuksensa moniin asioihin. Kyse ei ole niinkään “eurooppalaisista arvoista” vaan poliittisesta epävakaudesta ja jatkuvista kriiseistä eräässä Atlantin liiton ja Euroopan Unionin merkittävimmässä valtiossa, tilanteessa jossa itäisen Euroopan turvallisuuspoliittinen tilanne on jo muutenkin huolestuttava. Nämä ovat käytännön asioita. Koska Puolan armeija on Euroopan ensi suoja Venäjää vastaan, niin asialla on vaikutuksensa myös keskusteluun Suomen mahdollisesta NATO-jäsenyydestä, joka melko varmasti käynnistyy taas uudestaan jossain vaiheessa.

Tämän kaiken olisi Suomen ulkoministeri voinut kertoa maamme kansalaisille, mutta minkäänlaista ennustetta tai tasapuolista arviota Puolan tilanteesta ei ole tältä taholta saatu. Sen sijaan ulkoministeri Timo Soinilla on ollut kiire kohentaa mainettaan EU-vastaisena populistina ja moitiskella EU-komissiota Puolaan kohdistetusta valvontamenettelystä. Soinin osoittama sympatia ja tuki perussuomalaisten puolalaiselle sisarpuolueelle ei tietysti ole mitenkään tavatonta, ja samalla tavoin Juha Sipilä on keskustan puheenjohtajana aikoinaan lähettänyt terveisensä presidentti Obamalle. Ulkoministerin tehtävä asettaa Soinille kuitenkin ensisijaisesti velvoitteen tarkastella Puolan tilannetta laajemmasta näkökulmasta ja huomioida myös maan poliittisen kehityksen ongelmakohdat. Tällä kertaa näin ei ole tehty, vaan Soini on päättänyt laiminlyödä tehtävänsä ja uhrata ulkoministerin asemansa yksisilmäisesti vain hurmokselliselle puoluehengelle. Oma surkuhupaisuutensa on perussuomalaisen puolueen europarlamentaarikko Halla-ahon kommentissa siitä, miten Puolan hallituksen arvostelu on “vasemmalle värittynyttä”. Lausahdus palauttaa mieleen ne ajat, jolloin toisen laidan poliitikot olivat kärkkäästi julistamassa Puolan hallituksen arvostelun erheelliseksi, koska se oli oikeistolaista. Perussuomalaisen puolueen ulkopoliittinen osaaminen on siis vahvoissa käsissä.

Soinin päätös lähteä puoluepolitikoimaan ulkoministerin asemastaan juontanee osaltaan perussuomalaisen puolueen romahtaneesta kannatuksesta. Viime vaalikaudella hän ei ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajana vastaavaan sortunut, vaan kykeni hetkittäin osoittamaan selonteoissaan jopa valtiomiesmäisyyttä. Nyttemmin karu gallup-tilanne pakottaa Soinin hakemaan irtopisteitä asiasta kuin asiasta, minkä lisäksi mukana on myös Soinille ominaisesti henkilökohtainen ulottuvuus. Laki ja Oikeus -puolueen sympatisoiminen on ennen kaikkea osa Soinin teennäisen arvokonservatiiviseen identiteettipolitiikkaan nojaavaa roolipeliä. Nähtäväksi jää, miten hyvin tämä taktiikka puree meikäläiseen äänestäjäkuntaan, mutta ainakaan aiempi esimerkki sitä, miten vasemmistoliitto päätti Arhinmäen johdolla kokeilla sitoutumista Kreikan veljeshallitukseen ei anna aihetta odottaa yritykselle järin suurta menestystä.

Advertisements
This entry was posted in Politiikka, Puola and tagged , , , , , , , , , , , , . Bookmark the permalink.

2 Responses to Puola ja perussuomalaiset

  1. Pingback: Kenestä suosituin itävaltalainen? | Sentrooppa-Santra

  2. Ohikulkija says:

    Viimeaikaisten puheiden perusteella Puola haluaa maahan entistä vahvempaa läsnäoloa NATO:lta. Olen antanut itseni ymmärtää, että maassa pidetään Yhdysvaltojen sitoutumista Euroopan puolustamiseen osana Pohjois-Atlantin Liittoa erittäin tärkeänä, siinä missä Suomessa taas ollaan kuultu puheita (toiveita?) “eurooppalaisemmasta” NATO:sta. En ole ihan varma, onko tällä sinänsä vaikutusta suomalaiseen NATO-keskusteluun, jonka epäilen jatkuvan tuttuja latuja sammutetuin lyhdyin.

    Oheisessa videohaastattelussa Anton Shekhovtsov puhuu Anna Applebaumin kanssa yleisemminkin Keski-Eurooppan politiikkaa huuhtovasta populismin aallosta. Puolaa sivutaan, mutta käsittelyssä ovat myös muut Visegrád-maat ja Romania. Shekhovtsov käyttää adjektiivia “berlusconisaatio”, so. tilanne, jossa valtaapitävät saavuttavat huomattavan otteen tiedotusvälineistä ja käyttävät niitä pönkittääkseen henkilökohtaista valtaansa.

    Myös Suomessa keskustelua nostattaneesta aiheesta “valtamedia vs. vastamedia” on esillä. Shekhovtsov esittää, että ns. vaihtoehtomedia tarjoaa kasvuympäristön erilaisille ei-liberaaleille ideologioille. Siinä missä 90- ja 2000-luvun alussa kaikenkarvaiset salaliittoteoriat kukoistivat surkeasti suunnitelluilla internetsivustoilla, nykyinen sosiaalinen media on auttanut noita ajatuksia leviämään laajemmalle ja pääsemään lähemmäs valtavirtaa.

    Shekhovtsov myös muistuttaa, kuinka taannoin Jörg Haiderin silloin johtama Itävallan vapauspuolue muodosti hallituksen Itävallan kansanpuolueen kanssa. Silloin 14 Euroopan maata julisti maan boikottiin EU:n perusarvojen loukkaamisesta. Boikotti kesti reilun puoli vuotta ja purettiin, koska se haitasi unionin toimintaa ja pelättiin, että pidemmän päälle boikotti vain vahvistaisi FPÖ:n asemaa.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s