Summan rintaman joulu

Tähystäjä etumaastossa, Summan rintama 1939 (SA-Kuvat).

 

Jouluaaton aattona tuli kuluneeksi tasan 77 vuotta Summan vastahyökkäyksestä. Hyökkäykseen osallistui myös isoisäni, Nokian ja Suoniemen komppaniassa palvellut alikersantti Matti Vikman. Tapahtuman muisteleminen sopii tähänkin jouluun oikein hyvin, etenkin kun olen sopivasti saanut valmiiksi taannoin aloittamani käsikirjoituksen talvisodan Summan taisteluista.

Vuoden 1939 joulukuun 23. päivän epäonnisen vastahyökkäyksen tausta on talvisotakirjansa lukeneille tuttu. Sotatoimen laatija oli Karjalankannaksen länsiosia puolustaneen toisen armeijakunnan (II AK) komentaja, kenraaliluutnantti Harald Öhquist. Öhquistin ajatuksena oli täydentää joulukuussa Summan rintamalla saavutettu puolustusvoitto nopealla vastahyökkäyksellä, jossa viikon mittaisissa verisissä taisteluissa kulutetut neuvostojoukot olisi saman tien nujerrettu ja lyöty takaisin. Ajatuksen taustalla oli jääkärikomentajien keskuudessa sotaa edeltäneenä aikana vallinnut vankka usko hyökkäykseen ratkaisevana sotatoimena, jolla suomalaiset voisivat siepata itselleen ripeästi aloitteen sen sijaan, että juuttuisivat kuluttavaan asemasotaan materiaalisesti ylivoimaista neuvostoliittolaista vihollista vastaan.

Öhquistin kaavailema sotatoimi piti suorittaa eleganttina pihtiliikkeenä. Idässä hyökkäsi jääkärikenraalimajuri Taavetti Laatikaisen komentama varusmiesrunkoinen, sodan alkuaikojen suojajoukoista koottu 1. Divisioona, ja lännestä puolestaan pohjoishämäläisistä ja satakuntalaisista reserviläisistä koottu jääkärieversti Paavo Paalun 6. Divisioona. Keskellä vihollisen voimia olisivat sitoneet 5. Divisioonan varsinaissuomalaiset ja etelähämäläiset reserviläiset, jotka olivat jo aiemmin pysäyttäneet puna-armeijan hyökkäyksen Summassa. Paperilla sotatoimi näytti kiistatta tyylikkäältä. Kahden eteenpäin suuntautuneen nuolen kohdatessa toisensa niiden puristuksiin jäänyt vihollinen tuhoutuisi, aivan samalla tavoin kuin niissä ruotsalaisen Karlbergin sotakorkeakoulun harjoituspeleissä, joita kenraaliluutnantti Öhquist oli jääkärikauden jälkeisessä täydennyskoulutuksessaan suorittanut.

Viipurissa koko sotilasuransa tehnyt Öhquist uskoi tietävänsä, mitä hän teki. Hänellä oli taustansa myötä selvä käsitys Kannaksen maastosta, ja hän oli laatinut jo rauhan aikana useamman suunnitelman vastahyökkäyksestä mahdollisen sodan varalta. Sitä kovempi oli hänen halunsa toteuttaa visionsa käytännössä. Suunnitelma tietysti jätti huomiotta monta asiaa, kuten tietämättömyyden vihollisjoukkojen vahvuudesta ja näiden asemien sijainnista. Suomalaisilla joukoilla ei myöskään ollut kaksisia mahdollisuuksia käydä suoraan hyökkäykseen neuvostoarmeijaa vastaan. Summan siihenastisissa taisteluissa suomalaisten puolustuksellinen taktiikka oli nojannut hyökkäävän vihollisjalkaväen pysäyttämiseen konekivääritulella, minkä jälkeen asemiin tunkeutuneet panssarivaunut oli tuhottu panssarintorjuntatykeillä tai lähitorjuntaryhmien toimesta kasapanoksin. Pääpuolustuslinjan taisteluhautojen ja linnoituslaitteiden suojissa tämä olikin onnistunut kohtalaisesti. Mutta hyökkäyksellistä taktiikkaa suomalaisilla ei ollut, vain hatara ajatus siitä, että myös avomaastossa vihollisen panssarivaunut olisi mahdollista tuhota kasapanoksilla, tai että tykkejään kuljettaneet panssarintorjuntaryhmät ja kranaatinheitinmiehet pysyisivät jotenkin samassa vauhdissa etenevän jalkaväen mukana. Vastahyökkäyksen eriskummallisuuksista voi mainita sen, ettei tiedustelulle jätetty aikaa, koska sotatoimella oli kiire, ja tykistövalmistelu jätettiin suorittamatta, koska se nähtiin haitalliseksi toivotun yllätysedun kannalta.

Öhquistin saatua ylipäällikkö Mannerheimilta valtuudet sotatoimensa toteuttamiseen koko 6. Divisioona, eli hyökkäyksen oikea siipi, kulki Summajoen ylitse suunnitelman mukaisesti 23. joulukuuta. Kaikki miehistä olivat ensi kertaa taistelussa. Kuten mainittu, isoisäni oli mukana Nokialta ja Suoniemeltä kootussa Jalkaväkirykmentti 17:n yhdeksännessä komppaniassa (9./JR 17), joka varmisti 6. Divisioonan vasenta laitaa, ja jonka oli tarkoitus ottaa yhteys 5. Divisioonan miehiin. Tämän sijasta komppania törmäsikin Murronkallion harjanteella neuvostoliittolaisiin joukkoihin, neljä kilometriä ennen kuin oli kosketusta viholliseen oli osattu odottaa. Vailla ennakoivaa tiedustelua kukaan ei ollut ilmeisesti aavistanut, että korkea harjanne olisi ihanteellinen paikka kenttälinnoitettujen puolustusasemien pystyttämiseksi. Nokialaiset ja suoniemeläiset kuljettivat mukanaan koko taistelukuormastoa, joka kulki hevostensa kanssa etummaisina jalkaväen seuratessa taustalla. Porukka eteni maastossa selvästi havaittavassa rykelmässä, ja koska Murronkalliolla odottaneet neuvostoliittolaiset konekiväärimiehet eivät olleet aivan täysin saamattomia, he avasivat tulen välittömästi kohti helppoa maalia. Vihollisen läsnäolo kävi suomalaisille selväksi siinä kohtaa, kun konekiväärit alkoivat nakuttaa ja kranaatinheittimet ulvahtivat.

Tilanne oli epämiellyttävä ja vaarallinen. Vihollisella oli korkean maaston etu, ja 9. Komppania ei voinut perääntyäkään ilman pahoja tappioita, kun hyökkäys oli kaiken lisäksi vasta käynnistynyt. Komppanianpäällikkö, Ulvilassa syntynyt 34-vuotias reserviluutnantti Pauli Kustaa Salminen, yritti näyttää esimerkkiä ja kehotti miehiä rynnäkköön kalliota vastaan. Kohottauduttuaan lumesta ja viitattuaan miehiä seuraamaan Salminen sai luodin päähänsä, ehti kerran huutaa lääkintämiestä ja kuoli siihen paikkaan. Sinänsä on pieni ihme, ettei koko komppania hajonnut saman tien päällikkönsä kaaduttua. Luotisateeseen joutuneet nokialaiset maastoutuivat hankeen ja ampuivat parhaansa mukaan takaisin enemmän tai vähemmän umpimähkään, ryhmänjohtajana ollut isoisäni kaiketikin muiden mukana.

Aamun aikana miehet saivat etelän suunnasta avukseen Lempäälän reserviläisistä kootun 4. Komppanian. Tässä kohtaa Murronkalliosta tuli epäonnistuneen hyökkäyksen polttopiste, johon lähetettiin koko ajan uusia joukkoja siinä toivossa, että kallio saataisiin vallattua ja hyökkäys pääsisi eteenpäin. Aluksi taistelu oli eräänlainen epäsuhtainen pattitilanne, jossa oli hetkellisiä onnistumisiakin. Sastamalan seudulta koottu 7. Komppania onnistui murtautumaan vihollisasemiin sen verran, että valtasi kaksi konekivääripesäkettä ja alkoi tulittaa niistä käsin ylempänä olleita neuvostojoukkoja. Pesäkkeet vallanneiden sastamalalaisten luutnantti Eero Rönkä ryömi hätäisesti kranaatinheitinmiesten luokse ja pyysi tulitukea kalliota vastaan. Hetken kuluttua heitinjoukkueen johtaja ryömi vihollistulen keskellä takaisin ja ilmoitti Röngälle, että kranaatteihin oli verstaalla hitsattu millin verran liian leveät siivekkeet, eivätkä ne mahtuneet putkiin. Sotatoimen toteuttamisen kiirehtiminen alkoi nyt tulla toden teolla ilmi. Irvokasta kyllä, komentoporras oli kaikessa hätäilyssään laiminlyönyt myös taisteluvälinetarkastuksen suorittamisen ennen hyökkäystä.

Paikalle kiirehtinyt rykmentinkomentaja,”Kylmä-Kallen” liikanimellä tunnettu jääkärieversti Kaarlo Heiskanen, otti hyökkäyksen Murronkalliolla henkilökohtaiseen johtoonsa. Heiskasen toimintaa ei voi moittia, ja hän omistautui tehtävälleen kaikella jääkäriupseerin sinnikkyydellä ja itseänsä säästämättä. Esitöikseen hän pyysi hätiin 6. Divisioonan toisen yksikön, satakuntalaisen Jalkaväkirykmentti 18:n, jonka pääosa oli ikävä kyllä sekavasti järjestellyn hyökkäyksen pyörteissä eksynyt pääjoukoista. Ainoastaan porilaisista ja ulvilalaisista koottu kapteeni Eki Oksasen ensimmäinen pataljoona oli maisemissa ja valmiina hyökkäykseen. Käskyn saatuaan Oksanen ryhtyi toimiin, ja hetken päästä porilaiset hyökkäsivät Murronkalliolle huutaen, karjuen ja ampuen. Vastoin kaikkia odotuksia porilaiset reserviläiset saivat jopa vallattua muutaman etummaisista pesäkkeistä ja ryhtyivät neuvostojoukkojen kanssa lähitaisteluun kiväärinperillä, pistimillä ja jotkut jopa puukoilla.

Aamuhämärän kirkastuttua vihollinen tuumasi, että Murronkallion kahakka oli jatkunut aivan riittävän pitkään ja lähetti rintaman yläpuolelle kaksi punatähtistä hävittäjää, jotka tekivät nopeita syöksyjä tulittaen Jalkaväkirykmentti 17:n miehiä. Vielä edeltävänä päivänä oli rintamalla vallinnut sankka lumipyry, jonka oli toivottu estävän vihollisen ilmatoiminnan, mutta ikään kuin vakuutuksena kaiken epäonnistumisesta sää oli kirjastunut heti suomalaisten hyökkäyksen käynnistyttyä. Taivaalle ilmaantui ylimääräiseksi riesaksi myös kaksi neuvostoliittolaista tulenjohtopalloa, jotka alkoivat johtaa tykistökeskitystä suomalaisia vastaan. Puna-armeijan kranaatit selvästikin sopivat putkiinsa, ja Murronkallion maastoon yllättäen osunut tykkituli sai aikaiseksi hirveää jälkeä. Puoli kahden aikaan kallion edustalle surisivat ensimmäiset neuvostoliittolaiset panssarivaunut, ja JR 17:n sinnikäs ja koko päivän jatkunut hyökkäys oli lopullisesti menettänyt mahdollisuutensa. Tyyneytensä säilyttänyt, mutta rykmentin aseman mahdottomuuden ymmärtänyt Heiskanen selosti tilanteen divisioonan komentajalle ja sai luvan vetää miehensä takaisin.

Tykkitulessa ja ilmavaaran keskellä toteutettu perääntyminen oli hyökkäystä sekavampi tapahtuma. Kaatuneiden ja haavoittuneiden määrästä ei ollut alkajaisiksi mitään selvyyttä, mutta rintamamiesten omissa silmissä ne näyttivät järkyttävän suurilta. Ensimmäisenä tuleen heti aamulla joutunut ja päällikkönsä menettänyt Nokian ja Suoniemen 9. Komppania kokoontui illalla aluksi vain parinkymmenen miehen vahvuisena, mutta valtaosa porukasta löysi lopulta oman yksikkönsä vetäytymisen aiheuttaman sekaannuksen hälvettyä. Kaatuneiden määrä jäi ilmeisesti vain kymmeneen mieheen, mikä tosin oli sekin viiden prosentin pysyvä menetys yhden aamupäivän aikana. Haavoittuneista ei ole selkoa, mutta oletettavasti komppaniasta oli isketty suonta vähintäänkin joka kymmenennen miehen kohdalla. Hämmentävää, että tulikasteessaan ollut yksikkö oli pitänyt puolensa alusta loppuun ja yrittänyt hyökkäystä kaiken uhalla. Jalkaväkirykmentti 17 oli menettänyt kokonaisuudessaan 153 miestä,  6. Divisioonan menetykset nousivat 418 mieheen, ja armeijakunnan kokonaistappiot kaatuneina, haavoittuneina ja kadonneina olivat 1300 miestä. Kyseessä oli talvisodan neljänneksi verisin päivä.

Seuraavana päivänä, joka oli jouluaatto, oli myös Eeva-isoäitini nimipäivä. Isoisäni ei ehättänyt kenttäpostiin lähettämään joulutervehdystä ja nimipäiväonnitteluja puolisolleen, sillä hyökkäyksen epäonnistuttua rykmentti odotteli neuvostojoukkojen mahdollista vastaiskua. Postikortti vaimolle tuli vasta uuden vuoden jälkeen, ja kortissa Matti-vaari pahoitteli lakonisesti ja ohimennen onnittelujen “jälkikäteisyyttä”.

Nokialaisten 9./JR 17 sai uuden komppanianpäällikön, lakimiehenä työskennelleen ruotsinkielisen luutnantti Carl Eric Nybergin. Nyberg kaatui helmikuussa samoissa taisteluissa, joissa myös isoisäni sai surmansa. Rykmentinkomentaja, Kylmä-Kalle Heiskanen kohosi sodan jälkeen puolustusvoimien komentajaksi ja oli viimeinen tässä tehtävässä palvellut jääkäriupseeri. Sairastuttuaan haimasyöpään hän ampui itsensä. Kenraaliluutnantti Öhquist puolestaan kirjoitti muistelmansa, joissa hän luonnehti joulun 1939 vastahyökkäystä seuraavin sanoin, Lauri Hirvensalon suomentamana:

“Mitä lopuksi tulee vastoinkäymisen vaikutukseen omien joukkojemme moraaliin, todistaa se tapa, miten samat joukko-osastot täyttivät tehtävänsä v:n 1940 helmi- ja maaliskuun ankarissa rasituksissa ja koettelemuksissa, ettei tuo vaikutus, vaikkapa se olisi lähinnä ollutkin laatuaan kielteistä, missään tapauksessa pysyväisesti alentanut niiden taisteluarvoa. Esimerkiksi JR 17, jota divisioonankomentaja piti hyökkäyksen rasitusten ja tappioiden jäljeltä erityisen järkyttyneenä, oli sama rykmentti joka loistavasti puolusti Summaa venäläisten helmikuun-offensiivin aikana.”

Mönkään menneen operaation suunnitellut kenraaliluutnantti esitti siis sotatoimen erityisenä ansiona sen, että se ei ollut sentään pysyvästi murtanut Pirkka-Hämeen reserviläisten moraalia. Öhquistin muistelmien myötä vakiintui myös komentoportaan pelastukseksi luotu jälkiviisas ja paljolti katteeton selitys siitä, että epäonnistuneenakin vastahyökkäys olisi onnistunut viivästyttämään neuvostojoukkojen mahdollista uutta iskua. Miehistön keskuudessa tulkinta toisen armeijakunnan vastahyökkäyksestä oli alusta asti toisenlainen, ja se sai paljonpuhuvan lisänimityksen “hölmöntölmäys”.

Näissä merkeissä, erinomaista joulunaikaa kaikille!

Kirjallisuutta:

Harald Öhquist, Talvisota minun näkökulmastani, WSOY, 1951. Alkuperäisteos Vinterkriget 1939-40 ur min synvinkel, WSOY, 1949. Suomentanut Lauri Hirvensalo.

Summan valtatiellä ja Viipurin valleilla, kirjoittaneet Arvo Ojala ja Eino Heikkilä, Pirkanmaan sotaveteraanipiiri ry, Tampere, 1983.

Erkki Kaasalainen, Siellä jossakin. Vammalan seudun naiset ja miehet talvi- ja jatkosodassa, Oy Tyrvään Sanomat, 1992.

Advertisement