Ajattelin jatkaa aiemmin aloittamaani kirjoittelua uuden Summan taistelua käsittelevän tietoteokseni tiimoilta. Viimeksi juttelin siitä, millaisia näkymiä kirjoittaminen Summan taistelusta avasi kysymykseen suomalaisen yhteiskunnan yhteiskunnallisista ja poliittisista jakolinjoista sekä talvisodan hengestä. Tällä kertaa sivuan aivan toista aihetta, miehisyyttä. Miehisyys ja sukupuoli eivät ole uusia asioita kotimaisen sotahistorian tutkimuksessa, ja perusteos tällä saralla on yhä edelleenkin Åbo Akademista väitelleen Anders Ahlbäckin kansainvälisestikin kiitetty Manhood and the Making of Military, joka pureutui Suomen sotienvälisen kauden asevelvollisuusinstituutioon ja sen puitteissa tuotettuihin visioihin ja ihanteisiin miehisyydestä.
Ahlbäckin teesi oli, ettei sotienvälinen keskustelu asevelvollisuudesta varsinaisesti koskaan kyennyt tuottamaan kansallisella tasolla vallitsevaa yksiselitteistä “hegemonista maskuliinisuutta”. Luokkarajat, aatteelliset rajat ja kulttuuriset rajat säilyivät vielä rauhan oloissa siinä määrin vahvoina, etteivät asevelvollisuusinstituutio tai aikakauden sotilasopit varsinaisesti pystyneet murtamaan niitä tai luomaan yhdenmukaista muottia, jossa olisi ollut mahdollista valaa raa’asta ja monimuotoisesta suomalaisesta miehisyydestä selvästi tasalaatuinen malli, jossa tuolloisen eliitin puntarissa esikuvallisiksi määritellyt kansallismielisyys, uskonnollisuus ja porvarilliset sankaruusarvot olisivat sulautuneet toisiinsa. Summa-kirjaa laatiessani tulin monien muiden tavoin siihen lopputulokseen, että talvisota onnistui lopulta vakiinnuttamaan tietynlaisen käsityksen suomalaisesta miehisyydestä, jota voi kutsua hegemoniseksi.
Liikaa ei voi korostaa sitä, että rintamaoloissa miehisyyden ihanteet syntyivät prosessissa, joka tapahtui entistä korostetummin alhaalta ylös. On tärkeää muistaa, että talvisota oli mitä suurimmassa määrin kansan sota. Sodan syttyessä Suomi oli jäänyt vaille liittolaisia, joten sekä hallituksen että sodanjohdon oli asetettava luottamuksensa yksinomaan maan omiin kansalaisiin, ja rintamalla vastaavasti esimiesten oli luotettava alaisiinsa. Tilanne oli osapuilleen sama kuin vuotta myöhemmin Britanniassa, jossa kansakunnan saaminen sotaponnistusten tueksi edellytti aiemman herramentaliteetin siirtämistä suosiolla taka-alalle. Tässä tilanteessa oli jokseenkin vääjäämätöntä, että sota kohensi huomattavasti työväenluokkaa tai maalaisväestöä edustaneiden reserviläisten omanarvontuntoa. Viime kädessä he olivat se kansanosa, jonka käsissä oli koko maan kohtalo.
Tämän seurauksena talvisodan armeija sai korostetun luonteen kansanarmeijana. Juha Mälkki on teoksessaan Herrat, jätkät ja sotataito kuvaillut tätä kehitystä varsin pätevästi, jos kohta ehkä sotatieteille ominaisesti hieman teknokraattiseen sävyyn; Mälkin lähtökohtana on ennen muuta kansalaissotilaiden sopeutuminen ammattisotilaiden johtajuuteen. Omassa kirjassani kiinnitin enemmänkin huomiota siihen, millaisia moraalisia velvoitteita rivimiehet ja reserviläiset asettivat päällystölle, ja miten päällystön oli kyettävä vastaamaan näihin vaatimuksiin. Reserviläiset arvostelivat rintamaoloissa esimiehiään säännöllisesti lähtökohdista, joissa korostuivat armeijan julistamista sotilashyveistä kaikkein tasavertaisimmat ja kansanvaltaisimmat arvot. Näihin lukeutuivat esimiehen vastuu miehistään, esimiehen velvollisuus näyttää omaa esimerkkiä, esimiehen läsnäolo etulinjassa, sekä esimiehen valmius jakaa tasaveroisesti alaistensa kokemukset ja pitää mielialoja yllä.
Kuten tästä voi havaita, talvisodan aikana armeijan käytännöt alkoivat kansanvaltaisessa maassa vähitellen nojata myös kansanvaltaisiin ihanteisiin. Tämä oli merkittävä käänne; kuten Ahlbäck on huomauttanut, sotaa edeltäneen ajan sotilasaikakausjulkaisuissa se tosiasia, että Suomi oli kansanvaltaisen valtiosäännön omannut tasavalta, ei ollut käytännössä koskaan noussut esille. Sotilaskoulutuksessa korostetut kansallismieliset arvot eivät vielä tuolloin järin usein merkinneet kansanvaltaisia arvoja.
Talvisota muutti tämän tilanteen, ja koska rintamayhteisön jäsenet olivat pääsääntöisesti miehiä, nämä asetoverille ja esimiehelle asetetut moraaliset vaatimukset vakiintuivat sodan aikana miehisiksi arvoiksi. Koska reserviläisten enemmistö oli Summassakin lähtöisin työväenluokkaisista oloista tai maaseutyhteisöistä, maaseutuväestön ja työväenluokan käsitys miehisyydestä muotoutui sodan myötä yleisellä tasolla hallitsevaksi. Kirjassa en rohjennut näin pitkälle menevää hypoteesia vielä tehdä, mutta tavallaan voi sanoa, että talvisota mursi kerralla vanhan luokkakantaisen patriarkaatin ja tuotti ja vakiinnutti siinä samalla uuden kansanvaltaisen ja kansanomaisen hegemonisen maskuliinisuuden, jonka voi katsoa edustaneen myös väestön enemmistön keskuudessa vallinnutta hegemonista maskuliinisuutta.
Nämä talvisodan sotilaiden esimiehilleen asettamat kovat odotukset kohdistuivat rykmenttien ja pataljoonien komentajiin asti. Miehistön silmissä komentavalle upseerille saattoi olla eduksi, jos hänellä oli niinsanotusti kansanmiehinen tausta, ja jos hän oli kokenut jo aiemmin sodan ja noussut asemaansa rivimiehestä. Käytännössä tämä tarkoitti yleensä jääkäriupseereita, jotka olivat lähtöisin eri yhteiskuntaluokat läpäisseestä, ylioppilaista aina metsätyömiehiin ulottuneesta vapaaehtoisliikkeestä. Summan rintamalla kaksi pataljoonankomentajana toiminutta jääkäriupseeria nousee esille lähestulkoon ikonisina hahmoina.
Ensimmäinen oli Loimaan seudun III/JR 13:n komentaja jääkärikapteeni Viljo August Laakso, joka oli syntynyt torpparin poikana Pälkäneellä ja lähtenyt 20-vuotiaana Saksaan vapaaehtoiseksi, ja joka joulukuun 1939 torjuntataisteluissa saavutti kuuluisuutta miestensä keskuudessa. Laakson arvonanto perustui ennen muuta hänen säännölliseen läsnäoloonsa etulinjassa, ja hän otti vieläpä aktiivisesti osaa taisteluihin ja vihollisen puolelle suuntautuneisiin partioihin. Laakson suhde alaisiinsa oli omaa luokkaansa, ja rivimiesten kertomuksissa häntä kutsuttiin jo ennen sodan syttymistä toverillisesti kehaisten ”tallirengin pojaksi, jota herrat pilkallaan olivat käskeneet lähtemään Saksaan jääkäriksi, ja joka oli ottanut sen toden kannalta” ja joka oppikoulua käymättömänä ei rauhan aikana ylenisi, mutta saisi sodassa varmasti ”leijonia leukapieleen”. Komentajana hän oli enemmänkin primus inter pares ja säilytti arvonantonsa rintamamiesyhteisössä koko loppuelämänsä. Toinen vastaava persoona oli kantahämäläisen I/JR 15:n pataljoonankomentaja, niin ikään maalaistalon poikana syntynyt jääkärikapteeni Auno Kuiri, jonka maine perustui tykistökeskityksissä ja taistelutilanteissa osoitettuun hirtehiseen tyyneyteen, mustan huumorin ryydittämään elämänasenteeseen ja lahjakkuuteen miehistön kouluttajana. Kuirin ympärille muotoutui sodan aikana kokonainen kaskuperinne.
Molemmat jääkärikapteenit, Laakso ja Kuiri, edustivat talvisodan Summan rintamakomentajan ihannetta todennäköisesti nimenomaan siksi, koska heidän sosiaalinen taustansa vastasi läheisesti heidän komentamiensa miesten taustaa. Aikana, jolloin upseeri-ihannetta vastasi liian usein olympiaratsastuksessa kunnostautunut säihkyväkannuksinen herrasmies — ideaali, joka on noussut uudelleen jalustalle oman aikamme uuspatriotismin synnyttämien popularien elämäkertateosten myötä — edustivat Laakso ja Kuiri kansanomaisempaa ja suorasukaisempaa miehisyyttä, jossa sotilaat saattoivat tunnistaa selvemmin oman luokkataustansa ja sitä kautta oman itsensä. Tämä myös täytti ne odotukset jotka he oman kansanomaisen arvomaailmansa puitteissa komentajalleen asettivat, ja sillä oli miehistöön inspiroiva vaikutus.
Kaikilta esimiehiltä tämä ei onnistunut. Summassa, kuten muillakin talvisodan rintamanosilla, nähtiin tapauksia, joissa esimies ei kyennyt vastaamaan alaistensa vaatimuksiin, joko henkilökohtaisen kyvyttömyytensä tai traagisempien asioiden, kuten pintaan nousseen taistelustressin tai hermoromahduksen takia. Rintamamiesten muistelmissa ja Summan taistelua koskevassa kirjallisuudessa aikanaan mainittuihin esimerkkeihin toistaitoisista tai stressistä kärsineistä esimiehistä lukeutuivat muun muassa teiskolaisia sotilaita jonkin aikaa komentanut 3./JR 7:n komppanianpäällikkönä ollut kapteeni Toivo Reinhold Mantua, raumalaisen II/JR 8:n pataljoonankomentaja Ragnar Gustafsson sekä Porista ja Ulvilasta kootun, keskeisellä Lähteen lohkolla taistelleen 1./JR 8:n komppanianpäällikkö, luutnantti Eino Sainio.
Sattumaa eli ei, kaikki olivat rauhanajan ammattiupseereita. Mantuan tilalle laitettiin sittemmin reserviluutnantti Eero Lampén, joka osoittautui erinomaiseksi ja miestensä kunnioittamaksi komppanianpäälliköksi. Gustafssonin korvasi jääkärikapteeni Lasse Kumlin, joka oli epäsovinnainen, mutta äärimmäisen pätevä mies. Sainio jäi tehtäviinsä sodan loppuun asti, mutta käytännössä hänen yksikössään vallitsi johtajuusvaje. Vallinneessa tilanteessa rivimiehet etsivät itselleen uuden kiintopisteen alipäällystön keskuudesta, ja 1./JR 8:n eräänlainen henkinen johtaja oli neljännen joukkueen komentoonsa ottanut ulvilalainen kersantti Kalle Hakanen, joka sai Lähteen lohkon edustalla käydyissä Miljoonalinnakkeen taisteluissa myyttistä mainetta. Hakanen täytti onnistuneesti komppaniassa vallinneen tyhjiön johtajana, esimiehenä ja miehenä ylipäätään, klassisena esimerkkinä siitä, miten miehinen yhteisö tuottaa itselleen omasta joukostaan omia arvojaan, luottamustaan ja odotuksiaan vastaavan johtajan.
Ruohonjuuritasolla muovautuneine miehisyyskäsityksineen rintamayhteisö oli lähestulkoon autonominen yhteisö; tässä suhteessa talvisodan Summa rinnastuu niin vanhoihin siirtotyöläisten yhteisöihin kuin myöhempien aikojen talonvaltaajaporukoihin. Talvisodan rintamayhteisön miehisyysihanteet, jotka nojasivat kansanomaisiin arvoihin, vakiintuivat aikanaan yleisen suomalaisen miehisyyskäsityksen kulmakiviksi ja ovat jossain määrin säilyttäneet arvonsa vielä nykyisinkin. Työväenluokkaa ja maaseutuväestöä edustaneiden reserviläisten vakiinnuttama miehisyyskäsitys, jossa solidaarisuus toveria kohtaan on elinehto, ja jossa esimiehen tulee pystyä samoihin asioihin mitä hän alaisiltaan vaatii, juurtui rauhan tultua meikäläiseen yhteiskuntaan monella eri tasolla.
Poliittisessa historiassa on jo vanhastaan havainnoitu kehityskulku, jossa asevelihenki ja miehinen toveruus olivat osatekijöitä sodanjälkeisen hyvinvointiyhteiskunnan synnyssä. Hyvinvointiyhteiskunta veteraanien perintönä onkin asia, joka on nostettu korostetusti esille uudemmassa sotahistoriassa. Kun yhdistää tähän näkökulmaan sukupuolen, siitä seuraa varsin luonteva johtopäätös, että sopimusyhteiskunta, sen mahdollistama hyvinvointi ja ylipäätään kansanvaltainen kansalaisyhteiskunta olivat omalta osaltaan seurausta sodassa rintamayhteisön itsensä tuottamista miehisyysihanteista ja sodanajan miehisestä yhteisöllisyydestä. Vain vähän kärjistäen voi todeta, että etulinjojen hegemoninen maskuliinisuus — joka siis muokkautui alhaalta ylös — kanavoitui pohjimmiltaan myönteiseksi yhteiskunnalliseksi kehitykseksi.
Mikäli hyvinvointiyhteiskunnan synnyn yhdistää rintamayhteisön miehisyyteen, ei ole välttämättä mitenkään ihmeellistä, että hyvinvointiyhteiskuntamme on alkanut rapautua ja horjahdella täsmälleen samoihin aikoihin kun kysymys niinsanotusta miehisyyden kriisistä on noussut uudella tavalla valokeilaan. Miehisyyden kriisi ja yhteiskunnan kriisi kulkevat käsi kädessä. Eräänlainen historiallinen paradoksi on siinä, että kaikkein voimakkaimmin paluuta talvisodan henkeen ja kadotettuun suomalaiseen miehuuteen saarnaa tämän päivän oikeistopopulismi, jossa miehisyyden ikonisina esikuvina ovat työmies ja veteraani. Samalla näiden esikuvien varsinainen sisältö on kadotettu. Talvisodan rintamalla johtovallan saaneen miehisyyden pohja oli kuitenkin juuri niissä kansanryhmissä, jotka muodostivat aikanaan vahvimman vastuksen oman aikansa oikeistoradikalismille; toisin sanoen, enimmäkseen sosialidemokraatteja ja maalaisliittoa äänestäneissä työmiehissä ja talonpoikaisväestössä, joiden kansanvaltaiset arvot asettivat myös esimiehille tasaveroisuuden velvoitteet.
Mikäli haluamme tavoitella kadotetun miehisyyden kunnianpalautusta, se merkitsisi samalla vanhojen punamultakauden arvojen rehabilitaatiota — niiden samojen arvojen, joista rintamatoveruuden ja esimiehen esimerkin ohella versoi ajatus kansanvallasta, yhteiskunnallisesta tasa-arvosta, ja monista muista asioista, jotka tänä päivänä on liian usein haluttu nähdä miehisyyttä rapauttavan pehmeän holhousyhteiskunnan piirteinä.
Kirjassa en vie ajatuksiani näin pitkälle. Historioitsijakin voi silti asettaa oman aikansa yhteiskunnallisen keskustelun laajempiin asiayhteyksiinsä. Tavallaan omalle ajallemme on kuvaavaa sekin, että sodanajan miehisyys näyttäytyy meille nykyisin etupäässä sodanjohtajia ja ansioituneita yksittäisiä sankarihahmoja esittelevien elämäkertojen kautta. Miehistä yhteisöä esittelevät kuvaukset ovat jääneet parrasvaloissa vähemmälle huomiolle. Olennaista on joka tapauksessa se, että talvisota tuotti oman vallitsevan miehisyytensä, joka merkitsi kansanvaltaisten arvojen lopullista vakiintumista ja siivitti aikanaan samaa kehitystä, joka synnytti meikäläisen hyvinvointiyhteiskunnan.
Se, kuka tai ketkä määrittelevät miehisyyden ja millä ehdoin, on säilynyt yhtä lailla tärkeänä kysymyksenä. Sodan synnyttämän miehisyyskäsityksen kulmakivet ovat yhä edelleen olemassa, ja niiden nimeen vannotaan edelleenkin: kaveria ei jätetä, älä vaadi muilta sellaista mihin et itse pysty, mutta rohkaise heitä tekemään parhaansa. Eri asia on, miten nämä arvot toteutuvat nykyisin käytännössä, ja miten hyvin kaikki ne oman aikamme poliitikot, jotka julistavat “johtavansa esimerkillä” tosiasiassa näin tekevät.
Historiantutkijan näkötorni 