Eläinten vallankumous

Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa Suomen Sisu ry keräsi kampanjarahoitusta kahdelle aktiivilleen, jotka olivat ehdokkaina perussuomalaisten listalla. Nämä olivat aiemmin uudelleenperustetun IKL:n riveissä toiminut Teemu Lahtinen ja kielitieteilijä Jussi Halla-aho, joiden “Kuuma peruna” -vaalimainos herättikin hienoista huomiota avoimen islam-kammoisella sanomallaan. Kansan Uutiset tiedusteli tuolloin Timo Soinilta, miten hän suhtautuu kiihkokansallisen järjestön toimintaan perussuomalaisten vaalikampanjassa. Soinin vastaus oli perinteinen kansanomainen aforismi: “Kyllä reki varsan kolaa”.

Kymmenisen vuotta myöhemmin Soini käveli ulos perussuomalaisten Jyväskylän-kokouksesta, jossa Jussi Halla-aho oli huudettu puheenjohtajaksi murskaäänin. Uusi puheenjohtaja oli myös tehnyt selväksi, että Soinin kausi ulkoministerinä olisi lopussa. Varsa oli kasvanut täyteen mittaansa, ei enää vetänyt rekeä, ja passitti liimatehtaalle isäntänsä.

Perussuomalaisten eilisestä puoluekokouksesta on kirjoitettu jo nyt rivikaupalla. En aio lisätä tähän aiheeseen mitään erityistä. Bloggauksiani seuranneet kaiketikin tietävät, että olen useaan otteeseen aiemmin — siis hyvin usein, silloin kun vielä jaksoin ja kuvittelin, että se voisi ehkä osaltaan edesauttaa julkista keskustelua — kommentoinut perussuomalaisiin pesiytynyttä muukalaisvihamielistä ja kiihkokansallista alakulttuuria. Takavuosina kirjoitin muutamaan otteeseen tohtori Halla-ahon omaleimaisesta islam-kammosta, jolle aikoinaan oli luonteenomaista usko muslimien uhkaavaan väestöräjähdykseen Euroopassa sekä ajatus siitä, että “monikultturistinen” tai “marksilainen” eliitti masinoivat tätä maahanmuttoa. Samaten kirjoitin aikoinani Suomen Sisusta ja kommentoin perussuomalaisten jatkuvaa tapaa väistää rasismisyytökset, silloinkin kun Halla-ahon kirjoitukset “negridisen rodun psykometrisissa mittauksissa saamista heikommista tuloksista” saattoi edelleenkin lukea hänen blogistaan ja vieraskirjastaan.

Meikäläisessä poliittisessa historiassa Halla-ahon kuningastie on ainutlaatuinen. Vielä kymmenen vuotta sitten, ollessaan ensi kerran sitoutumattomana ehdolla perussuomalaisten listalla, mies oli kellariblogisti, joka takoi päivät pääksytysten verkkosivulleen merkintöjä muslimien ja islaminuskon uhasta sekä älykkyysosamäärän yhteydestä rotuperimään. Hänen varsinaisena poliittisena viitekehyksenään olivat suomalaisen verkkomaailman nuhjuisimmat kolkat, ja merkittävimmän kamppailunsa hän kävi Turun vanhaa mustapartaista äärioikeistojohtaja Olavi Mäenpäätä vastaan. Parissa vuodessa hänestä tuli oikeudenkäyntinsä seurauksena kertaheitolla poliittinen superjulkkis, ja ensimmäisenä eduskuntavuotenaan hän harjaantui myös esiintymään hieman hallitummin, joskin yhä välttämättömän ja seuraajiensa kannalta olennaisen kuivakkaan särmikkyyden säilyttäen.

Ensimmäisenä kansanedustajasyksynä tulleet kurinpitotoimet Timo Soinilta olivat monin tavoin seremoniallinen toimenpide; muutamassa vuodessa Soini itse oli omaksunut suojattinsa mieliksi halla-aholaisen retoriikan ja täydensi iänikuisia kansanomaisia sutkauksiaan jutustelulla “suvaitsevaistosta” ja lopulta myös “kulttuurimarxilaisista”. Kukaan ei vakiinnuttanut nuivan alakulttuurin voittokulkua perussuomalaisissa tehokkaammin kuin Soini itse, ja kuten puolueen oma kuolematon slogan kuuluu, sitä saa mitä tilaa, ja Soinin tapauksessa ansionsa mukaan.

Mediassa nuiva tähdenlento sai lisäsäihkettä. Tiedotusvälineiden suhdetta Halla-ahoon voikin pitää kiintoisan ambivalenttina. Aikoinaan kotimaamme toimittajat suhtautuivat Halla-ahon näkemyksiin helposti pöyristyvän vapaamielisen kaupunkilaisen kauhulla, mutta toisaalta miehessä oli myös jotain jännittävää. Äärioikeiston vaikutus politiikkaan ei ollut vielä vuonna 2007 tai edes vuonna 2009 vallinneessa sinivihreässä unelmassa mikään merkittävä kysymys, ja pienehkön verkkomaailman alakulttuuriprofeetan sparraaminen oli helsinkiläisille journalisteille ja intellektuelleille trendiurheilulajin kaltainen kiehtova elämys, jossa vastustajalle haluttiin vielä tuolloin antaa myös tasoitusta.

Vitsi on siinä, että Halla-ahon kommentit hyveellisten ihmisten moraaliposeeraamisesta pitivät tavallaan paikkansa. Lehdistölle, toimittajille ja maamme pääkaupungin niinsanotulle älymystölle hän oli se henkilö, jonka tekemisiä oli helppo kulloinkin päivitellä näennäisen henkevään sävyyn ja osoittaa täten huolensa suomalaisen yhteiskunnan lieveilmiöitä kohtaan. Pahimmat jutut tosin jätettiin suosiolla käsittelemattä, koska niistä ei ole mukava jutella brunssilla. Todennäköisesti monikaan meikäläinen journalisti ei edes tuolloin lukenut vaikkapa slavistiikan tohtorin bloggausta siitä, miten hän oli katsellut New Orleansin hurrikaanituhoja hekotustaan pidätellen.

Parin vaalivoiton jälkeen media oli jo pedannut Mestarille oman etuoikeutetun paikkansa kotimaan politiikassa. “Analyyttisyys” ja “argumentaatio” ovat sanoja, jotka saa usein lukea Halla-ahoa käsittelevissä lehtijutuissa. Osin tämä on seurausta siitä, että Halla-aho on uransa aikana osannut valita helpot maalit, ja niistähän ei ole suomalaisessa politiikassa puutetta. Viimeisimpänä maaliksi asettui kaikessa toistaitoisuudessaan itse pääministeri.

Tätä nykyä, kymmenen vuotta sen jälkeen kun Halla-aho teki poliittisen debyyttinsä vaalilistoilla ja äärioikeistolainen virtaus on maassamme vakiintunut siinä määrin, että se on ottanut haltuunsa yhden hallituspuolueen, olemme vihdoinkin päässeet tilanteeseen, jossa julkisessa keskustelussa kaivataan lisää dialogia. Kymmenen vuoden pitkän julkisen arvo- ja asiakeskustelun jälkeen dialogista on tullut vuoden 2017 muoti-ilmiö. Loppukevään ja alkukesän aikana ääriainesten kanssa käytävän dialogin merkitystä ovat painottaneet tahoillaan ainakin politiikan tutkija Mari K. Niemi, taiteilija Pirkko Saisio, elokuvaohjaaja Elina Hirvonen, toimittaja Reetta Räty ja mahdollisesti muutama muukin. Juha Sipilä ja Petteri Orpo ovat ehtineet ilmaista huolestuneisuutensa perussuomalaisten nyt kokemasta eläinten vallankumouksesta, mutta pidän itse melkoisen varmana, että hekin löytävät kohtsillään dialogin ihanuuden ja istuvat juomaan viskiä rekensä lempanneen varsan kanssa. Itse en ajatellut dialogitalkoisiin enää osallistua, koska on muitakin töitä, mutta varaan totta kai jatkossakin itselleni oikeuden ulkopuoliseen piruiluun.

Kaksi päivää myöhemmin tehty lisäys: Viimeisessä kappaleessä esittämäni aavistus meni pieleen. Perussuomalaisten hallitustaival katkesi eilen, kun Sipilä ja Orpo totesivat Halla-ahon esittämän toimintasuunnitelman täysin epäkelvoksi. Halla-aho itse väittää, että Sipilä ei hyväksynyt maahanmuuttolinjausten kiristämisiä. Sipilä itse on ilmoittanut, että ongelmia aiheuttivat monet eri seikat, kuten Halla-ahon vaatimus siitä, että hän johtaisi puoluetta Brysselistä käsin ja hoitaisi hallituksen päivittäisen työn puheenjohtajistoa tai puoluesihteeriään apuna käyttäen. Orpo on maininnut syyksi selvemmin periaatteelliset asiat. Keskustan ja kokoomuksen ilmoitettua, ettei hallitusyhteistyö perussuomalaisten kanssa käy enää päinsä, on perussuomalaisen puolueen eduskuntaryhmä ja koko puolue hajonnut. Kaikki tämä vaikuttaa jotenkin täydelliseltä epilogilta Halla-ahon niinsanotulle poliittiselle uralle, josta tuossa ylempänä kirjoitin. Mutta asiat tietysti eivät ole saaneet päätöstään vielä.

Advertisement