Uusi Suomi on tänään tekaissut jutun Akavan puheenjohtaja Sture Fjäderin viimeisimmän ulostulon aiheuttamasta, nyt jo reilun viikon jatkuneesta polemiikista. Verkkolehden tuore artikkeli on varsin yksityiskohtainen, joten en kertaa episodin vaiheita tässä enää erikseen. Mainittakoon vain, että taustalla oli Fjäderin sosiaalisessa mediassa ilmaisema kannatus sosiaali- ja terveydenhuollon reformiin kaavailulle osittaiselle yksityistämiselle ja maakuntien verotusoikeuden vastustaminen. Mikä vielä merkittävämpää, Fjäder erehtyi toteamaan, että Akavan linjaus on “yksimielinen ja 36 jäsenliiton päättämä”, mitä se ei ole. Twitterissä käydyn keskustelun yhteydessä Fjäder sai ärtynyttä ja ansaittua palautetta useammalta yliopistotutkijalta, johon hän reagoi kuittaamalla kritiikin “vasemmistoliiton puolueaktiivien hyökkäykseksi”. Tämä sysäsi väitöskirjatutkija Riikka Taavetin eroamaan Tieteentekijäin liiton jäsenyydestä ja vaihtamaan Yliopistojen ja tutkimusalan henkilöstöliittoon.
Allekirjoittaneen tuntevat ovat tietoisia siitä, että olen toiminut Tieteentekijäin liitossa hyvin pitkään. Tampereen yliopiston tieteentekijöiden hallituksen jäsen olen ollut vuosina 2011-2014 sekä uudelleen viime vuodesta alkaen. Vuonna 2012 minut kutsuttiin tuolloin liiton perustaman kansainvälisten tutkijoiden verkoston koordinaattoriksi. Alun alkaen päädyin ay-toimintaan pelkästään siksi, koska laitosyhteisöstä paljolti ulkopuolisena apurahatutkijana kaipasin edes jonkinlaista väylää, jonka kautta voisin saada tietoa ja käsityksen yliopiston tapahtumista. Sittemmin edunvalvonnasta on tullut enemmän tai vähemmän sydämen asia. En ole eroamassa liitosta, joten pysyn sitä myöten myös akavalaisena. Ammattiyhdistysaktiivina ja aikaani uhranneena otan tietysti jäsenten eroamisen aina jossain määrin henkilökohtaisena tappiona.
En ole aiemmin jaksanut kommentoida Akavan johdon lausuntoja, saati sitten niiden herättämiä skismoja. Viimevuotinen keskusjärjestön kehotus hyvätuloisten verotuksen alentamiseen tuotti niin ikään kitkerää palautetta Fjäderille, mutta itse en periaatteessa jaksanut asiasta piitata. Keskusjärjestön ja ammattiliittojen tehtävä on ajaa jäsentensä intressejä, ja jos näihin intresseihin kuuluvat vaatimukset veroasteen laskemisesta, niin laissez-faire; itse maksan apurahatutkijana perinteistä tuloveroa äärimmäisen harvoin. Tällä kertaa polemiikin aiheuttaneen sote-kysymyksen kytkeytyminen liittokuvioihin on kuitenkin mutkikkaampi käsiteltävä. Olen ollut aiemmin Suomen Keskusta r.p:n jäsen ja vaikka sittemmin jäsenkirjani palautinkin, niin mielipiteeni aluehallintouudistuksesta vastaavat edelleenkin maakuntamallia. Mainittakoon, että sosialidemokraattien kanssa toteutettuna reformi olisi nähdäkseni jo saatettu valmiiksi. Tämän lisäksi pitää myöntää avoimesti, etten hahmota, mitä helvettiä aluehallintouudistus joillekin Fjäderin kaltaisille liittopampuille edes kuuluu. Asia kuuluu vain ja ainoastaan maamme eduskunnalle ja hallitukselle, joilla on siihen tarkoitukseen kansalaisten antama valta. Korporaatioilla voi olla oma roolinsa päätöksenteossa ja neuvotteluissa, mutta ei tässä tapauksessa.
Asiaan liittyvät erilaiset poliittiset näkemykset ovat kuitenkin lopulta toissijaisia, ja viime kädessä kaikki keskusjärjestöt ovat ottaneet tavalla tai toisella kantaa sote-reformiin. Ratkaisevampaa koko tässä tapahtumaketjussa oli Fjäderin hämmentävä selitys liittojen yhteispäätöksestä, jota ei edes ole. Ylipäätään olen sillä kannalla, että keskusjärjestön pomoa voi läimäytellä rujosti silloin kun aihetta on. Tilanteessa, jossa hän alkaa loihtia tyhjästä konsensuspäätöksiä lähteenään vain oma mielikuvituksensa, sitä aihetta on hyvinkin paljon. Sikäli ymmärrän täysin liiton jäsenten ärtymyksen, ja mikäli kentältä on lähetetty keskusjärjestön suuntaan ärtyneet terveiset, niin se on yksinomaan hyvää ja oikein. Ammattiyhdistysliikkeen voima on jäsenissä, joiden äänen tuleekin kuulua.
Mitä tulee jäsenten reaktioihin muuten, niin tämänhetkisessä tilanteessa en suosittele kellekään liitosta eroamista. Yliopistojen tilanne on vakava, valtiovallan käymä kulttuuritaistelu sivistysyliopistoa vastaan on saavuttanut lakipisteensä, eikä tässä yhteydessä tarvinne erikseen mainita käsiin räjähtäneestä tohtorityöttömyydestä tai aivovuodosta. Tieteentekijöiden liitto on tehnyt tähän asti hyvää työtä pitäessään näitä asioita esillä ja profiloitunut onnistuneesti hallituksen yliopistoille vihamielisen politiikan kritiikissä ja vastustamisessa, vieläpä tilanteessa, jossa tiedotusvälineet ja populistipoliitikot eivät ole järin suopeita yliopistoväen huolille olleet. Liiton vaihtaminen voi totta kai olla joillekin perusteltu ratkaisu, ja näiltä osin itse kukin tekee oman henkilökohtaisen päätöksensä, Riikka Taavetin tavoin. Olennaista tässä tilanteessa on, että yliopistossakin työntekijä pysyy jäsenenä missä tahansa soveltuvassa ammattiliitossa, etenkin kun järjestäytymisaste on yliopistoissa jo vanhastaan keskitasoa matalampi.
Keskusjärjestön puheenjohtajan rooli ja keskusjärjestön valtahierarkia on silti asia, joka olisi syytä nostaa viimeinkin keskiöön, mielellään kärkevästikin. Tilanne, jossa puheenjohtajan kommentit aiheuttavat säännöllisesti jäsenten protestinomaisia eroja, on kestämätön ja rinnastuu siihen jos armeijan ylipäällikkö kävisi mustan pörssin kauppaa vihollisen kanssa. Ennen kaikkea se kertoo yhtä ja toista puheenjohtajan kyvystä toimia tehtävässään. Akava alkaa kohtsillään kärsiä yhtä pahasta aivovuodosta kuin Suomen valtio, ja tällä hetkellä Fjäderin ego kirjoittaa vekseleitä, jotka lankeavat liittojen ja paikallisyhdistysten lunastettaviksi. Riviaktiivin näkökulmasta tämä tilanne alkaa vähitellen pänniä, ja kun ay-aktiivien ärtymys saavuttaa kriittisen massan, siitä voi valtion ja talouselämän ohella kärsiä myös keskusjärjestön johto.
Historiantutkijan näkötorni 