Linnarauhaa

       

 

Historiantutkija Erkki Vettenniemi kirjoitti jokin aika sitten kulttuuriväen Parnasso-lehteen Väinö Linnaa käsittelevän artikkelin, jonka Suomen Kuvalehti julkaisi viime viikolla uudemman kerran. Teksti pureutuu kansalliskirjailijan aate- ja arvomaailman oletettuun muutokseen 1970-luvun suomettuneisuuden aikana ja on otsikoitu raflaavasti “Väinö Linna pönkitti lujasti neuvostoystävyyttä — kääntyikö hän stalinistiksi?”.

“Stalinismi” on sana, jota Vettenniemi käyttää artikkelissaan usein. Artikkeli kuvailee Väinö Linnan “manipuloineen historiaa kuin paraskin stalinisti” ja puhuu “stalinistisesta historianväärennöksestä” sekä “stalinistisesta historiantulkinnasta”. Vettenniemi puntaroi olettamustaan Väinö Linnan stalinismista — tai altistumisesta stalinismille — asettamalla keskiöön toisaalta Linnan visiitit Neuvostoliittoon 1964 ja 1967, toisaalta taas Linnan Murroksia-kokoelmaansa sisällyttämän vuonna 1977 laaditun esseeen “Ulkopoliittiset asenteemme kansallisen tietoisuutemme osana”. Mainittua esseetä tarkastellessaan Vettenniemi havainnoi merkkejä siitä, että Linna olisi esittänyt talvisodan olleen Suomen sotaaedeltäneen politiikan syytä ja seurausta siitä, miten Suomen “poliittiset päättäjät lietsoivat vihaa” Neuvostoliittoa vastaan.

Linnan oletettu näkemys talvisodasta on kulmakivi Vettenniemen väitteelle kirjailijan “stalinistisista” taipumuksista, ja artikkeli naulaa teesit seinään selvin sanoin virkkeissä “Tarkennan vielä, että Tuntemattoman sotilaan tekijä ei tuolloin ajatellut kesäkuussa 1941 leimahtanutta konfliktia” sekä lisäksi “Linna tarkoitti talvisotaa, joka oli hänen konseptissaan yksinomaan Suomen vika”. 

Hämmentävää on, että Murroksia-teoksen esseetä muuten lyhyellä sitaatilla referoiva Vettenniemi ei kuitenkaan nosta artikkeliinsa suoraa lainausta siitä nimenomaisesta kohdasta, joka osoittaisi Linnan näin sanoneen. Todennäköisin syy siihen, miksei näin ole tehty, on se, ettei sellaista kohtaa esseessä ole. Vettenniemen tulkinta Linnan talvisota-näkemyksestä perustuu kaiketikin seuraavaan kappaleeseen, joka on syytä siteerata kokonaisuudessaan:

“Sodanedellisen ajan viralliset ulkopoliittiset suhteemme Neuvostoliittoon olivat parhaassakin tapauksessa muodollisen neutraalit, niin että ne juuri ja juuri täyttivät kansainväliset muodollisuudet. Jotkut yritykset parempien suhteiden aikaansaamiseksi jäivät puolinaisiksi ja tehottomiksi, eivätkä vastanneet silloisen asemamme vaatimuksia. Sisäpoliittisten asemien ja pyrkimysten annettiin vaikuttaa liiaksi ulkopolitiikkaan, niin että tarpeellista aktiivisuutta idänsuhteidemme parantamiseksi ei syntynyt, ei edes niissäkään puitteissa, mikä sen ajan olosuhteissa muuten olisi ollut mahdollista.

Mutta asianomaisten valtioelinten passiivisuuden lisäksi luotiin sen ohessa voimakasta Neuvostoliiton-vastaista kansalaismielipidettä, joka vetosi aggressioihin, pelkoihin ja epäluuloon. Kahdenkymmenen vuoden kuluessa se ehti syöpyä perin syvälle varsinkin lukeneiston keskuudessa, mutta ideologisin painotuksin sävytettynä se vaikutti myös laajempiin kansankerroksiin. Kun nämä asenteet lukeneiston piirissä usein edustivat oikeistoradikalismia, eivät ne sellaisena voineet tosin painua kovin syvälle, mutta lievempinä versioina ja tietynlaisina heijastuksina ne levisivät hyvinkin laajalle. Kun tämä kehitys sitten huipentui sodiksi, ja koko tiedotuskoneisto levitti noita asenteita sotapropagandan kautta, on luonnollista, että tuo neuvostovastaisuus läpäisi niin laajojen kansanjoukkojen tietoisuuden kuin se käytännössä oli mahdollista.”

(Väinö Linna, Murroksia, WSOY 1990, s. 140.)

Kun esseen lukee kokonaan, huomaa kaksi asiaa. Ensimmäinen on se, että toisin kuin Vettenniemi antaa ymmärtää, Linna ei missään kohtaa väitä Suomen poliittisen johdon “lietsoneen vihaa” Neuvostoliittoa kohtaan. Päinvastoin hän luonnehtii suhteita itänaapuriin “muodollisen neutraaleiksi”, joskin valittelee valtiovallan passiivisuutta idänsuhteiden edistämisessä. Yleisesti ottaen on selvää, että oikeistoradikalismista ja “neuvostovastaisuudesta” puhuessaan — oikeampi nimitys tietysti olisi venäläisviha — Linna kuvaa ensisijaisesti Akateemisen Karjala-Seuran kaltaisia toimijoita. Toinen on se, että Vettenniemen koko väite siitä, miten Linna näki Suomen syypäänä talvisotaan, perustuu tasan kuuteen sanaan: “kun tämä kehitys sitten huipentui sodiksi”. Tai oikeammin vain yhteen sanaan, virkkeen viimeiseen sanaan, joka on kirjoitettu monikon translatiivissa ja näyttää pitävän sisällään sekä talvi- että jatkosodan. Vettenniemen loikka Linnan tekemään “stalinistiseen historianväärennökseen” ja siihen, että Linna olisi esittänyt Suomen yksin olevan syypää talvisotaan, on varsin pitkälle menevä tulkinta yhden sivulauseen sanavalinnasta.

Linnan kirjoittama kappale ei sinänsä ole uusimmankaan historiantutkimuksen valossa varsinaisesti erheellinen. Kuvaus Suomen ja Neuvostoliiton välisistä suhteista on totta kai yksipuolinen — maininta “niistä puitteista, mikä sen ajan olosuhteissa muuten olisi ollut mahdollista” lienee epäsuora viittaus Neuvostoliiton asenteisiin Suomea kohtaan — mutta erheitä tai historianväärennöstä siinä ei ole. Itsenäisyyden varhaisvuosien suomalaisen älymystön oikeistoradikalismi on tunnustettu asia, ja vaikka mainittu ajan henki ei aiheuttanut talvisotaa, se kiistatta huipentui ja eli viimeisen kukoistuskautensa sotien oloissa. “Kehityksen huipentumisen” voi halutessaan yhtä hyvin tulkita myös siten, että Suomen poliittinen ilmapiiri ja kulttuurieliitin toiminta olisivat osaltaan lisänneet Moskovan epäluuloisuutta ja siten välillisesti vaikuttaneet siihen, että Kreml lisäsi Suomen ostoslistalleen. Tämäkään ei ole järin kummallinen näkemys tämän päivän tutkimuksessa, eikä siinä tarvitse nähdä varsinaista apologiaa Neuvostoliitolle. Kysymystä 1930-luvun oikeistoradikalismin ja sotilaspiirien “saksalaissuuntauksen” mahdollisista vaikutuksista Moskovan paranoidiin reaktioon sivusivat viimeksi Markku Jokisipilä ja Janne Könönen teoksessaan Kolmannen valtakunnan vieraat.

Vettenniemi ei jätä talvisotatulkintaa koskevaa vyörytystään aivan täysin Murroksia-teoksen esseen varaan, vaan mainitsee toisena esimerkkinä myös Linnan vuonna 1973 Ruotsin-vierailullaan esittämän puheenvuoron. Tuolloin kirjailija oli ilmaissut suomalaispoliitikkojen “taitamattomuuden” johtaneen talvisotaan. Käsitys Suomen diplomaattisesta kompastelusta talvisodan alla oli aikoinaan yksipuolinen näkemys, johon ripustautuminen johti kansainvälistä oikeutta rikkoneen ja hyökkäyssodan aloittaneen Neuvostoliiton vapautumiseen vastuusta. Olennaista on kuitenkin, että tämä ei ole järin vasemmistolainen, saati sitten stalinistinen tulkinta, vaan täysin kotikutoinen suomalainen ajatus; se sai alkunsa jo talvisodan aikana kotimaan omissa hallituspiireissä, J. K. Paasikiven moittiessa edeltävää ulkoministeri Eljas Erkkoa sodan syttymisestä, ja sitä viljeli myös presidentti Kekkonen.

Sikäli kun Vettenniemi on siteerannut Linnan puhetta Ruotsissa oikein — edellä mainittu luova tulkinta Linnan esseestä ei valitettavasti herätä luottamusta siihen, että näin olisi — hän voi osua hyvinkin oikeaan olettaessaan Linnan omaksuneen tämän näkemyksen juuri Kekkoselta. Vettenniemen varsinainen ongelma on jälleen kerran, että hän kutsuu talvisodan ajan hallituksessa syntynyttä, Cajanderin ja Erkon politiikkaan kohdistuneesta katkeruudesta versonutta näkemystä “stalinistiseksi”, vaikka kyse oli ensisijaisesti kotimaisten poliitikkojen sisäisten skismojen synnyttämästä tulkinnasta. Se oli ehdottomasti kapea kansallinen tulkinta, koska se jätti huomiotta Neuvostoliiton aikeet ja toiminnan ja tulkitsi talvisodan syntyä vain suomalaisesta perspektiivistä, mutta tämä oli vielä 1970-luvulla valitettavan tavallista.

Vettenniemi moitiskelee Linnan “stalinistista” esseetä myös erään toisen sanavalinnan osalta, jossa Linna on kuvaillut työväen asenteita itsenäisyyden varhaisvuosina. Tässä kohtaa Vettenniemi on siteerannut suoraan olennaista virkettä, joka kuuluu “Varsinkin työväestön piirissä oli voimakasta myötätuntoakin Neuvostoliittoa kohtaan, eriasteisena tosin sielläkin, mutta niin kuin tiedämme, se oli osaksi työnnetty maan alle tai sitten siltä puuttui ilmaisu– ja sen mukana vaikutusmahdollisuudet.” Kommentti koskee selvästikin suomalaisen työväenliikkeen kommunismiin suuntautuneen osan mielialoja, eikä tarvitse olla ammattihistorioitsija ymmärtääkseen mitä “maan alle työntäminen” sekä “ilmaisumahdollisuuksien puuttuminen” tarkoittavat. Kyse on 1930-luvun yleisestä ilmapiiristä; kansalaissodan jälkeen asetetuista poliittisista rajoituksista, tasavallan suojelulaista, vaalikelpoisuuden rajoituksista, vasemmistososialistien ja kommunistien parlamentaarisen toiminnan mahdottomuudesta, Tammisaaren pakkotyölaitoksesta, Lapuan liikkeen terrorista, ja niin edelleen.

Vettenniemen reaktio on vähintäänkin omituinen, sillä Linnan arvio kirvoittaa häneltä huudahduksenomaisen kysymyksen “Miksi Linna manipuloi historiaa kuin paraskin stalinisti? Eikö hän muka tiennyt, millaisia seurauksia Stalinin suomalaisten ihailijoiden ”vaikutusmahdollisuuksien” lisääntymisellä olisi ollut?”. Linnan tekstissään mainitsema “vaikutusmahdollisuuksia vailla ollut työväki” muuttuu kertaheitolla ja yksiselitteisesti “Stalinin suomalaisiksi ihailijoiksi”, ja samalla Vettenniemi tahattomasti antaa ymmärtää, että suomalaisen vasemmiston laillisten vaikutusmahdollisuuksien lisääminen — mikä siis tänä aikana olisi tarkoittanut esimerkiksi tasavallan suojelulakien säätämättä jättämistä, suoranaisen poliittisen syrjinnän lieventämistä tai Tammisaaren pakkotyölaitoksen purkamista — olisi johtanut määrittelemättömiin kohtalokkaisiin seurauksiin. Mutta miksi se olisi, jos kyse olisi ollut vain laillisten ja parlamentaaristen vaikutusmahdollisuuksien sallimisesta? Etenkin, kun samalla pitää mielessä yhtä lailla oikeistokumouksellisen reaktion kohteeksi joutuneen SDP:n voimakkaat antipatiat kommunisteja kohtaan. Vettenniemi pitäytyy pelkkään vihjailevaan kysymykseen, mikä onkin ainoa mahdollisuus, koska poikkeuksellinen väite vaatisi myös poikkeukselliset perustelut.

Toinen asia on tietysti se, että siteerattu Linnan kommentti liikkuu jälleen kerran vain yleisellä tasolla ja kuvailee ohimennen 1930-luvun historianvaiheita. Esseen varsinainen sisältö koskee sitä, missä määrin suomalainen kansallinen identiteetti määrittyi itsenäisyyden varhaisvuosina Neuvostoliittoa vastaan rakennetun vastakkainasettelun kautta. Maininta suomalaisen vasemmistososialistisen ja kommunistisen työväenliikkeen asenteista täydentää Linnan katsauksen aiemman kuvauksen oikeistoradikaalista älymystöstä. Linna ei siis varsinaisesti missään kohtaa valitellut 1930-luvun Suomen Kommunistisen Puolueen vaikutusmahdollisuuksien puuttumista, eikä esseen kuvaus vuosikymmenen yleisestä tilanteesta nytkään ole historiallisesti mitenkään erheellinen. Vettenniemellä on kuitenkin nähtävästi jälleen kerran ollut liian kiire etsiskellä häivähdyksiä stalinismista.

Vettenniemen artikkelia voisi ruotia enemmänkin. Lapsi lentää pesuveden mukana muuallakin kirjoituksessa, esimerkiksi kohdassa, jossa Väinö Linnan tekemä Chilen sotilasjuntan rinnastaminen Suomen vuoden 1918 tapahtumiin on Vettenniemen silmissä raskauttava todiste “edistyksellisen puheenparren omaksumisesta”. Chile-solidaarisuusliike oli tuona aikana Suomessa massaliike, ja yhtäläisyyksien näkeminen Pinochetin terrorin ja Suomen kansalaissodan valkoisen terrorin välillä tuskin on häpeämisen arvoinen asia. Lukemalla Linnan esseen vähäisemmällä politisoituneella kiihkolla Vettenniemi olisi voinut kirjoittaa osuvankin kriittisen katsauksen kansalliskirjailijan henkilöhistoriasta. Esseessä kuvailtu Linnan päätös asettua presidentti Kekkosen uudelleenvalinnan taakse vuonna 1978 oli kieltämättä virhelaskelma, mutta toisaalta samaisen virhelaskelman teki koko tuon ajan poliittinen eliitti. Vettenniemen pyrkimys kyseenalaistaa Linnan asema “toisinajattelijana” on sinänsä totta kai oikea; Linna edusti aikakautensa kulttuurieliittiä, oli lähellä vallanpitäjiä, ja valtaeliitti korotti hänet jalustalle yhteiskuntatieteiden akateemikon arvolla ja kansalliskirjailijan statuksella. Tämän kaiken olisi voinut todeta ilman suun pieksämistä Linnan mahdollisesta “stalinismista”, etenkin kun näyttö jää vähäiseksi ja perustuu lievästi sanoen kyseenalaiseen alkuperäisaineiston luentaan.

Artikkelin lopussa Vettenniemi esittää varovaisen olettamuksen, että Linnan “stalinistinen käänne” olisi tapahtunut välittömästi jatkosodan jälkeen tai kenties jo sen aikana. Tämä on vähintäänkin pitkälle menevä hypoteesi kun pitää mielessä, miten Linna luonnehti Pohjantähden narratiivissa talvisotaa “sadan ja viiden päivän kunniatarinaksi” ja nosti kerronnassa keskiöön Molotov-Ribbentrop-sopimuksen, kommunistien lehmänkaupat fasistien kanssa sekä Pentinkulman suomalaisten sosialidemokraattien isänmaallisen uhmakkuuden. Samalla voi myös muistuttaa, mikä sotienjälkeisenä aikana edusti todellista stalinistista tulkintaa talvisodasta. Vielä vuonna 1960 saattoi lukea Kansan Uutisten sivuilta näkemyksen Terijoen hallituksesta “toisen maailmansodan aikana tavallisena pakolaishallituksena”. Moisia väitteitä on vaikea löytää Linnan tuotannosta.

Ylipäätään jos artikkelin ainoa tarkoitus on pallotella kysymystä siitä, oliko tarkasteltava henkilö stalinisti, fasisti vaiko jotain muuta, niin aikaiseksi saadaan varsin kehnoa henkilöhistoriaa, joka ei pahemmin avarra kenenkään historiakäsitystä. Provosoivana tekstinä Vettenniemen kirjoitus kaiketi ajaa asiansa, mutta valitettavasti se kertoo enemmän Vettenniemestä itsestään kuin siitä, mitä Väinö Linna mahdollisesti sanoi ja ajatteli.

 

Advertisement