Urbi et orbi

 

Tampereen asukkaiden joukossa lukeudun siihen ihmisryhmään, jonka suhtautuminen raitiotiehankkeeseen osuu jonnekin myönteisen ja puolueettoman välimaastoon. Pidän joukkoliikenneratkaisua sinänsä varsin käytännöllisenä ja hyvänä, mutta noin muuten pohjimmiltaan yhdentekevänä asiana. Hankkeessahan on alusta asti ollut myös vankka aatteellinen puolensa, joka liittyy oman aikamme kaupunkisuunnittelunäkemyksiin, ja jossa on kyse muustakin kuin pelkästään toimivien ratkaisujen hakemisesta. Ellette ole huomanneet tässä ilmiössä mitään ideologista, niin kannattaa katsoa tarkemmin. Viimeisimpänä esimerkkinä voi ottaa Sorin aukiosta käydyn keskustelun, jossa totta kai vivahtivat tutut taikasanat aukiosta “vetovoimaisena yhteisöllisiä ja kulttuurillisia elementtejä kunnioittavana tamperelaisten olohuoneena”. Aukio, jonka läpi voisi vain kulkea rauhassa ja esteettömästi ortodoksikirkkoa katsellen, ei riitä tyydyttämään näitä modernin cityihmisen tarpeita.

Kulttuurisia elementtejä on monenlaisia, ja tällä hetkellä raitiotiehanke on nostanut pinnalle keskustelun Hämeenpuiston monumenteista. Pääkirjaston tuntumassa sijaitseva vuoden 1918 valkoisten voittoa edustava vapaudenpatsas, jonka salskean alastoman kehon mallina poseerasi aikoinaan itse Elias Simojoki, on saamassa muuttokäskyn raitiovaunun tieltä. En ole itse oikein koskaan ollut järin viehtynyt Simojoen patsaaseen. Vuoden 1918 valkoiset rintamamiehet ansaitsevat muistomerkkinsä siinä missä punaisetkin, mutta Hämeenpuiston patsaaseen on alusta asti sisältynyt voimannäytön elementti, ja se on mitä suurimmassa määrin valloitettuun kaupunkiin pystytetty valloittajien monumentti, siinä missä Tallinnan Pronssisoturi aikoinaan. Toisaalta en myöskään harrasta patsaiden kaatamista ilman erityisiä perusteita; mainittakoon tässä, että amerikkalaisten viimeaikaiset päätökset poistaa konfederaattikenraalien massatuotetut patsaat katukuvasta ovat mielestäni olleet sinänsä perusteltuja ja osoittaneet parempaa historiatietoisuutta kuin mitä patsaiden pystytys aikoinaan. Simojoen patsas on niin ikään osa vapaussota-myyttiä, mutta toisaalta se myös sopii juuri nimenomaan Tampereen katukuvaan. Käytännössä se on yksi vuoden 1918 arpi muiden joukossa, siinä missä satunnaisia rakennuksia pirstoneet luotien jäljet. Plastiikkakirurgiassa voi toisinaan olla puolensa, mutta itse olen tavannut pitää omatkin arpeni näkyvillä.

Simojoen patsaan siirtämisen myötä on erään toisen, paljon elähdyttävämmän monumentin kohtalo valitettavasti vaakalaudalla. Taidemuseon kokoelmapäällikkö Tapio Suominen on rennon huolettomasti ehdottanut Hämeenpuiston hienon graniittipallon poistamista, jolloin Simojoen patsaan jalusta voitaisiin pystyttää sen paikalle. Perusteena on Suomisen mukaan se, että pallo “ei mittakaavallisesti ota tilaa haltuunsa”. Peruste on varsin kummallinen ja vaikuttaisi ammentavan paitsi vanhoista konservatiivisista monumenttikeskusta-näkemyksistä, myös nykypäivän citykulttuuri-ideologiasta, jossa jokaisessa kaupunkitilassa pitää olla tarjolla massiivisia elämyksiä. Miksi taideteoksen ylipäätään pitäisi ottaa tila haltuunsa, etenkin jos kaupunkitilan pitää nykyisessä poliittisessa retoriikassa olla jatkuvasti kaikille avointa ja yhteisöllistä? Taideteoksen tehtävä on herättää ajatuksia, ja juuri sitä Hämeenpuiston vesipatsaan päällä pyörivä graniittipallo tekee! Mikäli Simojoen patsas on vuoden 1918 jättämä arpi, niin veden päällä pyörivän punaisen kivimurkulan voi nähdä allegoriana Tampereen kaupungille ja kaupungin selviytymistarinalle. Graniittipallon suunnaton massa rinnastuu Tampereen kaupungin järeään olemukseen ja kaupungin sitäkin järeämpään historiaan — historiaan, jonka painolasti ja perintö on niin suunnaton,  että sitä voisi pitää suorastaan upottavana, mutta siitä huolimatta se vain pyörii sittenkin veden pinnalla, todennäköisyyksiä ja luonnonlakeja piittaamattomasti uhmaten. Sorvikivi-yrityksen väsäämä graniittikuula myös edustaa hienoa suomalaista yritteliäisyyttä ja käsityötä, joka ei jää lainkaan jälkeen Viktor Janssonin taltanjäljestä ja sopii teollisuuskaupunkiin täydellisesti.

Mikäli graniittipallo siirretään, Tampere menettää jotain korvaamatonta. Simojoen patsaalle varmasti löytyy Hämeenpuistosta yllin kyllin tilaa. Sen sijaan, että patsasta siirretään etäämmälle työväentalosta, kannattaisi ehkä harkita sen siirtämistä päinvastoin lähemmäksi työväentaloa, puiston eteläsuuntaan, jolloin Simojoki voisi seistä Lenin-museota vastapäätä. Alaston lapualaispappi ja seinäreliefiin laitettu neuvostodiktaattori voisivat sen jälkeen tuijotella toisiaan ajokaistan ylitse.

Advertisements
This entry was posted in Historia, Kulttuuri and tagged , , , , , , , , , , , , , , , . Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s