(Kuva: Yle)
Helsingissä tänään vihittävän Sukupolvi. Nyt -taideteoksen suunnitellut Raimo Lång on kirjoittanut Yleisradion historiasivuilla Helmer-setänsä eräästä sotamuistosta. Itä-Karjalassa jatkosodan aikana taistellut Helmer Lång oli tiedusteluretkellä törmännyt aikoja sitten kuolleen neuvostosotilaan jäännöksiin. Luurangoksi lahonneella ruumiilla oli vielä yllään asepuku, jonka taskussa oli valokuva edesmenneen sotilaan puolisosta ja kahdesta lapsesta; vainajan mukana säilynyt muisto yhä eläneistä ihmisistä, ja samalla muistutus Helmer Långille siitä, että myös vihollissotilas oli ollut yksilö — mies, jolla oli ollut koti, läheisiä ja oma elämä.
Tilanteet, joissa suomalainen sotilas oli kaatuneen vihollisen lähietäisyydeltä kohdatessaan ymmärtänyt samalla tämän ihmisyyden, nousivat esille myös Summan tarina -kirjaa kirjoittaessani. Välirauhan aikana kirjoitetuissa muistelmissa muun muassa rintamamiehet Kaarlo Erho ja kersantti Toivo Lipponen kuvailivat talvisodan aikaisia tapahtumia, joissa he olivat päätyneet kasvotusten henkensä menettäneiden vihollissotilaiden kanssa ja mietiskelleet, millainen vainajien katkennut elämä oli lopultakin todella ollut. Erhoa jäi vaivaamaan kaatuneen neuvostoupseerin jäämistöstä löytynyt japanilaisvalmisteinen lasten rannekello, jonka ympärille hän päätyi lopulta rakentamaan mielessään tarinan pikkulapsen isälleen antamasta amuletista. Surmansa saaneen vihollisen elämä ja kohtalo askarruttivat myös kersantti Lipposta, joka “kaatunutta arojen poikaa” tuijottaessaan mietti “onnetonta vastustajaa”, jonka “inhimilliset onnenunelmat” olivat saaneet päätöksensä sotaretken myötä.
Aivan kuten Helmer Långin tapauksessa, kaatuneen vihollisen näkeminen ja hänen jäämistönsä läpikäyminen oli tapahtuma, joka teki vainajan ihmiseksi. Se, että kaatunut vihollinen oli tuntematon ihminen, josta oli mahdotonta tietää yhtään mitään, itse asiassa edesauttoi tätä havahtumista. Tuntemattomuus loi taustan, jota vasten saattoi olla mahdollista maalata hämärä kuvitelma vainajan olemuksesta ja elämästä. Ajoittain tämä kuvitelma saattoi suoda viholliselle myös ihmiskasvot.
Sodan suurimpia ristiriitaisuuksia on se, että kaiken kuoleman ja tappamisen keskelläkin monille rintamamiehille sota on ollut taistelua elämän puolesta. Omasta elämästä kiinni pitäminen on jokaisen elollisen olennon määrittävä ominaispiirre, ja todennäköisesti lähes jokaisen rintamamiehen ensisijainen tavoite sodassa on ollut pysyä hengissä ja selviytyä takaisin kotiin. Sotakokemus on kuitenkin aina vahvasti yhteisöllistä, mikä lisää tähän kuvioon uuden elementin; ihmisryhmän yhteiset äärimmäiset kokemukset ja jaetut kärsimykset lisäävät vääjäämättä yksilöiden keskinäistä riippuvuutta, ja selviytymisestä tulee yhtä lailla kollektiivinen tavoite. Tämä kanavoituu ilmiöiksi, jotka me tunnemme uhrimielenä ja asetoveruutena; valmiutena hetkellisesti riskeerata oma elämä toisen yksilön elämän pelastamiseksi, tilanteessa jossa yhteisö kamppailee selviytymisestään.
Kannaksen taisteluissa 1940 ponnistelut haavoittuneiden ja hädänalaisten pelastamiseksi ylittivät kaikki epäitsekkyyden rajat, toisinaan voittaen kuolemankin; hetkittäin jopa vainajien evakuointi suoritettiin oman hengen uhalla. Tiivistetysti, sota on eräänlainen ahjo altruismille, ja miesten ja naisten epäitsekäs käyttäytyminen sodassa osoittaa, miten perustavanlaatuinen ihmisyys kohoaa pinnalle ankarissa oloissa.
Olennaista on se, että tämä ei rajoitu vain omiin sotilaisiin. Helmer Långin, Kaarlo Erhon ja Toivo Lipposen kuvaileman kaatuneiden vihollisten herättämän myötätunnon ohella sota-ajan muistelmissa on kaikilta ajoilta puolin ja toisin runsain mitoin mainintoja vihollisen haavoittuneiden sotilaiden pelastamisesta ja heidän hoitamisestaan. Kärsivä ihminen herättää kenessä tahansa myötätuntoa, täysin riippumatta siitä millainen asepuku hänellä sattuu yllään olemaan. Kansallisuudesta tai taustasta riippumatta hädänalaisen yksilön hätä synnyttää aina sääliä ja nostaa esiin ihmisyyden, ja missään ei ole niin paljon nähtävissä inhimillistä hätää kuin sodassa. Sama altruismi, joka rintamayhteisössä sulkee sisäänsä oman puolen sotilaat, saattaa ulottua aika ajoin myös vihollisiin, jotka on toisinaan mahdollista nähdä yhteisen kärsimyksen uhreina. Veljeily rintamalinjojen ylitse ei ole milloinkaan ollut tavaton ilmiö sotien aikana.
Lopullinen paradoksi on kuitenkin siinä, että sota on lähtökohtaisesti tilanne, jossa toinen osapuoli on pakko surmata. Usein vastustajaa kohtaan tunnetaankin hyvin aitoa vihaa, halveksuntaa, ylenkatsetta tai muita vastaavia tunteita. On helppoa otaksua, että sota ja väkivalta ruokkivat myös näitä tuntemuksia, mikä pitääkin monasti paikkansa; viha on itseään ruokkiva kierre. Mutta toisaalta useimmiten nämä asenteet eivät niinkään synny sodassa, vaan jo kauan ennen sotaa, rauhan oloissa. Tavallisesti ne ovat vuosien tai vuosikymmenten mittaisen rauhanaikaisen propagandan tai indoktrinaation tulosta; poliittisen tai kulttuurisen ilmapiirin, jossa ihmisiin on järjestelmällisesti istutettu tai he ovat itse oma-aloitteisesti omaksuneet vihaa, kostonhimoa, kansallis- tai uskonkiihkoa, tai politiikka on ylipäätään myrkyttänyt heidän mielensä.
Lopputulokseksi jää, että rauha ja rauhan aikana vallinnut kitkerä ilmapiiri saattavat paaduttaa ihmiset yhtä hyvin ja tehokkaammin kuin mikään sodan tai väkivallan kokemus. Monissa tapauksissa väkivaltaisuuksia edeltänyt rauhan oloissa tapahtunut mielialojen kärjistyminen on ollut suoranainen perusedellytys sodan syttymiselle — esinäytös väkivaltaan ja tappamiseen, jolloin sodanajan viha ja raakuudet ovatkin tosiasiassa vain aiemmassa rauhanaikaisessa kulttuurissa syntyneiden olosuhteiden ja ilmapiirin tuotteita ja heijastumia. Tämä ei ole ehdotonta; kuten yllä on mainittu, sotakokemus voi nostaa esiin myös inhimillisen myötätunnon kaltaiset perustuntemukset, jotka ulottuvat lopulta myös viholliseen. Sodassa nähty sääli ja myötätunto syntyvät suoraan sodan omissa oloissa.
Tämän käsittäminen johtaa meidät ymmärtämään erään 1900-luvun suurimmista järjettömyyksistä — ja samalla meidän on hyvä kysyä, millaisen aikakauden keskellä tällä hetkellä lopulta elämme. Sota syttyy, kun rauhan oloissa eläneet ihmiset viskaavat pois ihmisyytensä. Muutamille tämä olotila jää pysyväksi; se on tietoinen teko, joka vaatii usein määrätietoista ponnistelua, päätöstä paaduttaa inhimilliset tunteensa ja yritystä etsiä väkinäisiä puolusteluja ja näennäisiä järkisyitä tapahtuneelle. Toiset puolestaan löytävät ihmisyytensä uudestaan sodassa, ja he muistavat kokemansa lopun ikäänsä; he oppivat ääriolosuhteiden keskellä uudelleen elämän ja yksilönvapauden merkityksen ja tavoittavat jälleen myötätunnon ja säälin kaltaiset tuntemukset. Mutta kenenkään ei pitäisi käydä moista koettelemusta läpi saavuttaakseen käsityksen jostain niin yksinkertaisesta ja itsestäänselvästä.
Tämän kysymyksen ratkaiseminen on humanistille ikuisuusasia. Miten ihmiset voisivat oppia löytämään ihmisyytensä rauhassa — ilman, että heidän tarvitsisi konkreettisesti altistua kärsimykselle ymmärtääkseen myötätunnon merkityksen?
Historiantutkijan näkötorni 
Kiitos tästä rauhallisesta kirjoituksesta.
Kirjoitus herätti minussa monia tunteita kun se muistutti mieleeni tarinan omasta isoisästäni joka oli jo päälle kolmekymppinen jatkosodassa. Hän oli tilanteessa jossa, taisi olla myös jonkin moisessa tiedustelupartiossa. Hän aamulla meni lampeen rantaan ajamaan partaa veden ääreen kun hän huomasi toisella puolella nuoren teini-ikäisen pojan tekemässä jotain samankaltaista. Hän huomasi samassa että poika oli venäläinen. Kumpikin katsoivat silmiin toisiaan lyhyen hetken ja kiireesti otivat kiväärin esiin, tähtäsivät ja laukaisivat. Isoisäni jäi henkiin mutta hän ei ikinä unohtanut niitä lapsen kasvoja joista monet yö unet muistutti vuosikymmenienkin päähän aina hänen kuolemaansa saakka. itse päälle 30 vuotiaana kolmen lapsen isänä voin jossain määrin ymmärtää hänen tuskaansa. Aikuinen mies joka joutuu viemään hengen nuorelta pojalta joka ei ole vielä edes kasvanut täyteen miehuuteensa. Voiko sellaiselta ikinä selvitä tavallinen rtehellinen mies?
Kyseessä on humanistille ikuisuuskysymys, mutta ehkä toivoa on nykyisessä digitaalisessa tieto yhteiskunnassa ja hyvässä kulttuurihistorian tutkimuksessa. Jos ihmiset voidaan saada ymmärtämään menneisyys siten että he voivat massoina eläytyä menneisyyteen tavalla miten Ilmasota kirja valotti esimerkiksi saksan kaupunkien pommituksia. Sodan kauhuuteen elävöityvä massaväestö ei todennäköisesti halua lähteä itse sotaan heppoisin syin. Tottakai tässä on vaarana että väestö voi myös äärimmäisessä sodan vastaisuudessa olla apaattinen tai vastahakoinen puolustamaan omaa maatan hyökkääjän tunkeutuessa sinne. On myös epätodennäköistä että tällainen sodan kauhujen omaksuminen ja kokeminen tiedon avulla leviäisi kaikialle tasavertaisesti mikä johtaa mahdollisesti siihen että toinen osapuoli voi olla sodan vastainen mutta toinen ei. Kylmässä sodassa tämä nähtiin esimerkiksi Vietnamin sodassa jonka aikana varsinkin nuoret vastusti sotaa kotona mutta kommunistit ponnistelivat kiihkeästi sen puolesta idässä. Kun amerikkalainen nuori näkee telkkarissa joukkohautoja sekä ruumiskasoja, on helppoa uskoa vihollisen propagandaan Vietnamin sodasta osana länsi imperialistista toimintaa vaikka faktat puhuisikin toista kieltä. Kuvamateriaali kärsimyksistä on vahvempi puhekieli minkä varjoon jää kokonais valtaisten asioiden ymmärtäminen esimerkiksi pohjois vietnamin etelään tunkeutumisesta ja heidän siten etelän suvereniteetin loukkauksesta tai siitä että amerikkalaiset ovat sielllä juuri etelän tukena pohjoista hyökkääjää vastaan eikä valloittajana, mistä puhui se että kesti 70 luvulle saakka ennen kuin amerikkalaiset alkoivat toden teolla pommittamaan pohjois Vietnamia.
Uskoisin että modernissa maailmassa, ainakin lännessä ollaan päästy naapureiden vihaamisen yli ja osataan olla melko objektiivisia, vaikka joitakin ennakkoluuloja ja asenteita vieläkin ylläpidetään. Ehkä tietoyhteiskunta on jo siinä määrin tehnyt osansa koska enää ei ole niin suurta kahtia jakoa kuin ennen. Mutta kysymys kuuluukin, vaikka suomalaiset eivät ole Venäjän vihaajia, mikä on venäläisten asenne suomalaisia kohtaan? Se tiedetään että EU:ta siellä ainakin näytetään vihaavan.
Itse näkisin asian siten että vaikka rauhan aikana tulee käydä kauppaa ja kunnioittaa toisia, sodan tullen, jotta sota voitaisiin saada mahdollisimman pian ohi vähemmillä uhriluvuilla, täytyy sotilaiden lyhyt kausi opia vihaamaan vihollistaan taistelu kentällä. Kuten Sarnaaja sanoi tuhansia vuosia sitten:
“aika rakastaa ja aika vihata, aika on sodalla ja aikansa rauhalla.”
Taistelujen lakattua tulee vankeja kohdella humaanisti, mikä onkin kansainvälisissä sopimuksissa velvoite jota ainakin länsi maat enemmän tai vähemmän kunnioittavat.
Teologit ovat vuosisatoja ja tuhansia puhuneet maan päällisestä elämästä kärsimyksenä ja ehkä siten kärsimys pelaa tärkeää osaa elämässämme. Voiko mies ymmärtää nautintoa ja arvostaa sitä toden teolla ellei hän koe kipua. Kuinka nautinnollista on jää kylmä juoma 10 kilometrin juoksun jälkeen paahtavassa auringossa? Miksi Azkenatsi juutalaisila on keskimäärin äo 116 kun lännessä se on keskimäärin 100? Olisiko kyseessä 2000 vuoden jatkuva vaino ja selviytyminen kärsimysten sekä vastoinkäymisten keskellä jossa kollektiivisesti he joutuivat selviytymään mitä keskeliäämmillä tavoilla sukupolvesta sukupolveen? Kehittyikö heistä järkeviä pakon keskellä?
Kirjoituksessa tuotiin mainiosti esille se pointti kuinka ihmisyyden pahimmissa tilanteissa myös parhaimmat yksilöt osoittyaa suurinta urheutta. Itsekkin uskon että voimme todistaa parasta ihmisissä pahimman keskellä. Tulee mieleen MY lain joukkomurha Vietnamissa. Tämän brutaalin näyttämön kesken yksi amerikkalainen helikopteri lentäjä laskeutui helikopterilla murhatyötä tekevien sotilaiden ja elossa olevien uhrien väliin ja kovaäänisellä kuulutti että hän nyt vie nämä jäljellä olevat kopteriinsa ja turvaan ja että jos kukaan aikoo estää hänet, hän ampuu heidät tai he joutuvat ampumaan hänet ja joutuvat siten vastuuseen teoistaan. Tällaisen rohkeuden näytös ei olisi ollut mahdollista ilman tilannetta mikä olisi vaatinut periaatteellista miestä punnitsemaan arvonsa ja toimimaan omantuntonsa mukaisesti. On helppoa olla patriootti rauhan aikana mutta ei vaaran hetkenä.
Luulen että tämä jää ikuisuuskysymykseksi sekullariselle mielelle mutta teologisesti maailmaa katsovalle se on ratkottu varmaan monella eri tavalla. Tuli mieleen yksi teologin puhe jossa hän sanoi että on kolme ikuisuuden pilaria. Luominen, lankeemus ja sovitus. Hän selitti että ilman luoimista ei olisi mitään, mutta ilman lankeemusta, ei olisi mahdollisuutta valita hyvän ja pahan väliltä, luomisella ei olisi siten merkitystä ja koska sovitus tapahtui, kaikki paha saa palkkansa ja kaikki kärsimys lopulta koituu kokemukseksi ja lopulta ihmiset voivat elää ikuisesti onnen tilassa ymmärtäen onnen täyteyden koska ovat joutuneet kärsiä elämässään ennen ikuista elämää tuonpuoleisessa.
Kärsimysten keskellä empatia on se mikä tekee meistä omasta mielestäni hyviä, tai empatian puuttuessa, pahoja. En kuitenkaan usko että empatian takia ihmisen tulisi tehdä päätöksiä jotka ovat kolektiivisesti tuhoisia yhteisakunnille, esimerkkinä valokuvan näkeminen hukkuneesta lapsesta, vaikka tuo hyvälle ihmiselle kyyneleen silmiin, vain naiivi tai hölmö ajattelee että tämän takia miljoonat kulttuurillisesti ja arvoiltaan yhteensopimattomat tulisi päästää yhdellä kertaa meidän keskuuteen. Olisi myös mielipuolista lopettaa taistelemasta isänmaan puolesta vain siksi että tuntee empatiaa vihollistaan kohtaan. Mutta jos sodan voisi välttää kummankin osapuolen empatian takia, se olisi ihmeellistä ja hienoa. Tämä melkein tapahtui ensimmäisen maailman sodan ensimmäisenä jouluna kun saksalaiset ja liittouneet joukot alkoivat jakamaan toisilleen lahjoja ja pelaamaan futista jouluna. Usean päivän ajan sotilaat kieltäytyivät sotimasta ja kun sotatoimet loulta jatkuivat, ensimmäisen yön saksalaiset ampuivat tähtiä taivaalta. Tässä olisi ollut malhdollisuus saada sota päättymään ihmisten omasta tahdosta mutta valtiovalta ja sotakoneisto lopulta pakotti ihmiset kummallakin puolella sotaan mihin he eivät itse haluneet. Tämnä tapaus oli ensimmäinen esimerkkki joka sai itseni uskomaan että ehkä valtiot ovat loppujen lopuksi se oikea syy sotien jatkumiselle ja että ehkä anarkialla olisi toivoa sittenkin.
Nämä eivät ole milään tavalla kriittisiä kommentteja kirjoitukseen joka on mielestäni loistava, nämä ovat vain ajatuksia joita kirjoitus herätti mieleeni.