Suuri yliopistolakko

Yliopistojen työriita oli vähällä ratketa tänään. Valtakunnansovittelussa tarjolla oli sopimus, joka haki kompromissia työntekijä- ja työnantajapuolen välillä. Työnantajan vaatimus yliopistojen palkkausjärjestelmän yhdeksänportaisen suoritusosataulukon purkamisesta olisi toteutettu yhteisessä työryhmässä, jossa myös työntekijäpuoli olisi voinut vaikuttaa uudistukseen. Palkkareformityöryhmän tavoitteeksi esitetty taulukon alimpien suoritustasojen poistaminen olisi hyödyttänyt uransa alussa olevia tutkijoita, jotka olisivat päässeet aloittamaan paria astetta korkeammalta. Palkankorotukset olivat maltilliset, ja niissä olisi toteutunut työnantajan toive paikallisesta sopimisesta. Työntekijäpuolen toive määräaikaisten työsuhteiden tarkastelusta olisi toteutunut, niin ikään myös kontaktiopetuksen määritelmän uusi tarkastelu. Opetustuntikattoihin ei olisi kajottu. Kompromissi näytti paremmalta kuin lakko. Kaikki liitot hyväksyivät tarjotun sovitteluratkaisun yksimielisesti.

Syystä, jota on vaikea käsittää, Sivistystyönantajat torjui valtakunnansovittelussa esitetyn kompromissin ja laukaisi samalla Suomen historian ensimmäisen yliopistolakon, jossa ovat mukana myös tutkijat, opettajat ja professorit. Työnantajapuolen piilunkäyttäjänä neuvotteluissa hääräillyt Anne Somer ei ollut tapahtuneesta millänsäkään. Yliopistoriidan jatkuessa Sivistystyönantajien modus operandi on ollut torjua joka ikinen kompromissi ja sovitteluratkaisu ja sen jälkeen syyllistää työntekijäpuolta siitä, että nämä joko eivät vain ymmärrä taloudellisia lainalaisuuksia, vähintäänkin käyttäytyvät ylidramaattisesti tai pahimmassa tapauksessa eivät välitä lapsista ja heidän vanhemmistaan. Neuvotteluissa yliopistotyönantajan edustajana ikiroutaakin jähmeämpää linjaa ajanut Somer on onnistunut täydentämään ansioluetteloaan sysäämällä muutaman muunkin opetusalan neuvottelun työtaistelun partaalle. Myös tällöin hän on aina heittäytynyt marttyyriksi ja ilmaissut huoltaan “viattomia opiskelijoita” kohtaan. Tavoilleen uskollisena hän ehätti myös nyt päivitellä sitä, miten “1500 alaikäistä lasta” jää vaille oppia kun myös normaalikoulut sulkevat ovensa. Opiskelijoiden ja lukiolaisten käyttäminen ihmiskilpinä sen jälkeen kun on itse kieltäytynyt sovittelutarjouksesta on kieltämättä tyylikäs veto.

Olen väitellyt filosofian tohtoriksi, julkaissut muutamankin kirjan ja yhden monografian kohtalaisen korkean profiilin kansainvälisessä kustantamossa, ja sotahistorian tutkijana olen tutustunut monenlaisiin konfliktitilanteita edeltäneisiin neuvotteluprosesseihin ja niiden dynamiikkaan. Silti, edes minun osaamistasoni ei riitä avaamaan Sivistystyönantajien neuvottelutaktiikan ylivertaista vierautta terveelle järjelle. Tähänastiset näytöt viittaavat siihen, että taktiikkana on ensin ajaa neuvottelut sopimuksettomaan tilaan, sen jälkeen työntekijäpuolen vielä sopimuksen raukeamisen jälkeen sitkeästi jatkaessa keskusteluja provosoida ehdoin tahdoin lakkovaroitus, ja lopulta torjua toimiva sovitteluehdotus vielä aivan kalkkiviivoilla, että lakko ehdottomasti varmistuisi. Siihen nähden, että työtaistelut ovat käsittääkseni viimeinen asia, jota työnantaja haluaa, tämä toimintamenetelmä on lievästi sanoen hyvin hämmentävä. Erikoista tietysti on sekin, että lakonuhan alaisten yliopistojen hallitukset, jotka käyttävät yliopistoissa korkeinta valtaa, eivät ole lausuneet mitään heitä edustavan työmarkkinajärjestön toiminnasta. Se, miksi ihmeessä kukaan edes haluaa näin toistaitoisen porukan edustavan itseään neuvotteluissa on minulle yhtäläinen arvoitus.

Sivistystä työkseen tekeville ihmisille lakko on asia, jota ei varsinaisesti monikaan halua, etenkin koska kyse on kutsumusammatista. Mutta vielä kerran: nimenomaan siksi, koska sivistysalan ammattilaiset suhtautuvat työhönsä kutsumusammattina, he ymmärtävät hyvin herkästi, milloin se sivistystehtävä, jonka eteen he työtänsä tekevät, on uhattuna. Tällä hetkellä sitä uhkaa työnantajapuolen asenne, jossa sivistystyöntekijöitä ei haluta tunnustaa tasaveroisena neuvottelukumppanina eikä alansa ammattilaisina. Tämän seurauksena yliopistoväki on valmis protestiin ja kamppailuun.

Ylipäätään tietysti kyse on työmarkkinoiden vapaudesta, ja tähän vapauteen kuuluu myös työtaisteluoikeus. Minut pyydettiin joulukuussa Julkisalan Koulutettujen lakkopäälliköksi Tampereen yliopistolla; otin tehtävän vastaan rehellisesti sanoen siinä kohtaa sen kummemmin ajattelematta, koska aiemmin koko homma on ollut lähinnä seremoniallinen, mutta olen pitänyt tapanani ottaa luottamustoimet vakavissani. Olen käyttänyt kuluneen kuukauden siihen, että olen kiertänyt yliopiston molemmilla kampuksilla selostaen ihmisille työehtosopimusneuvottelujen tilannetta ja työtaistelun mahdollisuutta, ja olen pitänyt kaikki parhaani mukaan tiedotettuina tämän hetken kehityksestä. Mikäli Sivistystyönantajat ehdoin tahdoin lakkoa kaipaavat eivätkä suostu esitettyyn sovitteluratkaisuun edes Helsingin lakon jälkeen, niin siinä tapauksessa työtaistelu luonnollisesti toteutetaan myös Tampereella. Kuten olen aiemmin kertonutkin, isoisoisäni Kalle Perälä osallistui aikoinaan Laukon vuoden 1906 torpparilakkoon, joten omasta puolestani teen tässä vain kunniaa suvun perinteille. Edes lakkovartiossa seisominen näillä ilmoilla ei pahemmin huoleta, sillä kirjoitin juuri talvisotakirjan. Sivumennen, kaikki Tampereen yliopistolla toimivat akavalaisten ja muidenkin liittojen jäsenet muuten voivat halutessaan värväytyä lakkovahdiksi tällä lomakkeella. Muistutan samalla, että lakko ja lakkovahdiksi lähteminen on myös järjestäytymättömien työntekijöiden oikeus, mutta tällä hetkellä kannattaa ilman muuta myös järjestäytyä. Tarjolla on muutamakin hyvä vaihtoehto, joita kaikkia voi suositella.

Tätä kirjoitettaessa Helsingin yliopiston lakon alkamiseen on viisitoista minuuttia, ja sikäläisille kollegoilleni toivotan bonne chance. Huomenaamulla Tampereella palavat Voionmaan patsaalla sivistyksen hautakynttilät, solidaarisuuden osoituksena Helsinkiä kohtaan ja merkkinä siitä, että Tampereella ollaan valmiita astumaan seuraavaksi linjaan.

Advertisement