Lakkopäällikön testamentti

 

Alkuviikosta maanantaina valtakunnansovittelija esitteli jälleen uuden sovitteluratkaisun yliopistojen piinaavaan työriitaan. Ratkaisu siirtyi Sivistystyönantajien ja yliopistojen palkansaajia edustavien neuvottelujärjestöjen päätettäväksi. Molemmat hyväksyivät ratkaisun, myös Sivistystyönantajat, vaikka sopimus oli työnantajapuolen kannalta huonompi kuin heidän viikkoa aikaisemmin torjumansa ehdotus. Tiistaina 6. maaliskuuta kello 14:00 tieto oli julkinen, ja Suomen yliopistot olivat voittaneet työtaistelunsa.

Omalta kannaltani iltapäivä oli vapauttava kokemus. Viidentoista minuutin sisään olin tiedottanut tapahtuneesta jäsenille, peruuttanut lakkovahtien muonituksen Ravintola Telakalla sekä iltapäivän mielenosoituksen äänentoiston, peruuttanut lakkovahtien koulutusta varten varatut tilat ja pyytänyt työtaisteluvalmiusryhmän muita jäseniä perumaan soppakeittiön ja Kaupin kampuksen lakkovahtien taukotuvan. Olin jo kuukauden ajan, heti yliopistojen työehtosopimuksen rauettua, valmistautunut Julkisalan Koulutettujen lakkopäällikkönä mahdolliseen työtaistelutilanteeseen, ja tiistaina kaikki oli toteuttamista vaille valmis. Minulla ei ollut mitään kokemusta lakkopäällikkönä toimimisesta, ja yliopistoissa ylipäätään harvalla tutkijalla tai opettajalla on käytännön tuntumaa sellaisesta asiasta kuin työtaistelu. Vuoden 2010 viime hetkellä vältetyn yliopistolakon kokemuksista oli jonkin verran apua. Tuolloin Tampereen yliopistolla työtaistelun valmisteluja luotsasi Pekka Rantanen, joka tämän episodin aikana luovutti minulle seremoniallisesti legendaarisen lakkopäällikön lippiksensä ja antoi samalla muitakin neuvoja.

Viime kädessä lakkopäällikön tehtävät piti kuitenkin opetella itse. Käytännön työtaistelukokemuksen puutteessa oli pakko nojata omaan osaamisalueeseensa yliopistotutkijana. Olen sotahistorian tutkija; lähdin siis siitä, että työtaistelua tuli käydä samoin kuin mitä tahansa taistelua. Sopimuksettoman tilan seurauksena piti toteuttaa liikekannallepano, varsinaisen lakkovaroituksen jälkeen tuli siirtyä puolustusvalmiuteen, ja ensimmäisenä julistetun Helsingin yliopiston lakon mahdollisesti toteuduttua oli siirryttävä taisteluvalmiuteen.

Liikekannallepanovaihe piti sisällään mahdollisimman monen yliopistolla toimivan ammattiliiton tavoittamisen ja luotettavien ja toimintavalmiiden yhdyshenkilöiden hankkimisen työtaisteluvalmiusryhmään. Tämä vaihe opetti sen, että ihmiset ovat tärkeitä, ei heidän taustallaan olevan liiton koko. Aikaansaavat yksilöt saattavat monasti edustaa hyvinkin pieniä ammattiliittoja, joten kannattaa pyrkiä tavoittamaan kattavasti mahdollisimman monet eri tahot. Yhtä tärkeää oli tunnustella mielialoja juttelemalla kaikkien niiden kollegojen kanssa, jotka eivät ole liittoaktiiveja, mutta jotka muuten omaavat ruohonjuuritasolla hyvän tuntuman yliopistoyhteisön tunnelmiin tai jotka ovat oman ryhmänsä, kuten professorien tai kakkoskiintiön arvostettuja jäseniä. Samalla piti solmia uusia kontakteja ja ennen kaikkea oli oltava valmis jalkatyöhön. Tiedottaminen sosiaalisen median kautta ja sähköpostilistoilla on helppoa ja käytännöllistä, mutta ihmiset reagoivat aina verrattomasti paremmin jos heidät vaivautuu tapaamaan kasvotusten ja kertoo heille työehtosopimusneuvottelujen tilanteesta ja järjestövalmiuden kohottamisesta suoraan ja omin sanoin.

Kenttäkierrokset myös onnistuivat kohtalaisesti. Työtaisteluvalmiusryhmän jäsenten ja luotettavien kollegojen myötävaikutuksella pääsin puhumaan työntekijäkokouksiin kaikkiaan viidessä eri oppiaineessa ja yksikössä, minkä lisäksi poikkesin myös yhdessä tiedekuntakokouksessa ja järjestin kaksi yleistä infotilaisuutta, joista nimenomaan Kaupin kampuksella järjestetty tavoitti hyvin suuren joukon, kiitos paikallisten Loimun ja JHL:n aktiivien tiedotuksen. Muuten yleisvaikutelmakseni jäi, että täsmävierailut oppiaineiden omiin kahvihuoneisiin olivat tehokkaampi keino tavoittaa suuri joukko ihmisiä kuin yleinen koko yliopiston väelle suunnattu tiedotustilaisuus. Ennen kaikkea henkilökohtainen kontakti rakentaa luottamusta, ja se on myös viime kädessä ainoa keino saada suora käsitys kenttäväen valmiudesta. Tampereella tämä valmius osoittautui mielestäni hyväksi, ja helmikuun alussa tilanteen vakavuuden ymmärsivät lähes kaikki. Sivistystyönantajilla oli kyllä mahdollisuutensa tiedottaa yliopiston intrassa, jota he myös käyttivät, mutta minulla oli samaan aikaan mahdollisuus kiertää kampuksilla ja selostaa kasvotusten kaikki ne työehtosopimusneuvotteluihin liittyvät asiat, jotka työnantajapuolen tiedotteissa jäivät kertomatta. Aivan kuten sodankäynnissä mikään tekninen kehitys ei milloinkaan voi tehdä yksilöllistä rivisotilasta tarpeettomaksi, samaten myös työtaistelussa kentällä toimivalla jalkamiehellä on viime kädessä aina etulyöntiasema etäällä ja kaukana olevaan työnantajapuoleen nähden.

Lakkovaroituksen myötä tapahtunut siirtyminen puolustusvalmiuteen merkitsi käytännössä tiedotuksen terästämistä ja kampuskierrosten jatkamista. Tässä vaiheessa avasin ammattiyhdistyksemme kotisivuille omat lakkosivut, joissa yritin parhaani mukaan välittää tietoa lakon syistä mahdollisimman ytimekkäästi ja selvin sanoin, sekä suomeksi että englanniksi. Pistin sivujen ja kirjoittamieni tiedotteiden linkit kiertoon sekä sähköpostilistoillamme että somen puolella. Lakkovahtien värväyksen aloitin välittömästi lakkovaroituksen tultua. Samalla piti ottaa mediailmatilaa haltuun myös yliopiston ulkopuolella. Bloggasin, lisäsin kykyjeni mukaan aktiivisuutta sosiaalisessa mediassa, olin mukana laatimassa mielipidekirjoitusta Helsingin Sanomiin ja annoin haastattelut Moreenimedialle ja Aamulehdelle, joista jälkimmäinen kirjoitti juttunsa oheen tärkeät sanat “myös ammattiliittoihin kuulumattomilla työntekijöillä on laillinen oikeus osallistua lakkoon.” Mediahuomio oli alusta asti yliopistolaisille myönteinen, ja toimintaa auttoi myös se, että syystä tai toisesta työnantajan taholta ei ilmennyt mitään painostusta Tampereella. Helsingin yliopistolla työtaistelun uhka sysäsi työnantajan lain kannalta kyseenalaiseen yritykseen listata lakkolaisten nimiä, ja useimmista muistakin Suomen yliopistoista sai kuulla vastaavista toimista. Todennäköisesti kyseiset asiat jättivät myös pysyvät jäljet, ja niitä tullaan puimaan vielä pitkään.

Tampereella työnantajapuoli ei kuitenkaan ryhtynyt mihinkään vastaaviin toimiin, eikä mitään uhkailun tunnelmaa ollut ilmassa. Syitä voi vain arvailla. Mahdollisesti Tampere3-prosessi on verottanut yliopiston johdon jaksamista, uuden johtosäännön protestiksi toteutettu ulosmarssi oli yhä tuoreessa muistissa, rehtori Laakso on tunnetusti joka tapauksessa hakeutumasssa jonnekin muualle, ja totta kai voi myös olla, että Tampereen yliopiston johto ei vain yksinkertaisesti uskonut työtaistelun toteutumiseen ja päätti suosiolla odottaa sovitteluratkaisua. Olipa syy mikä tahansa, minulla ei missään vaiheessa ollut lakkopäällikkönä mitään vaikeuksia toimia vapaasti yliopiston tiloissa. Aiemmin toteutettu ulosmarssi, jolla ei sinänsä ollut mitään yhteyttä työehtosopimusneuvotteluihin, tuntui myös hyödyttävän työtaisteluvalmiutta ainakin välillisesti. Ensinnäkin se oli mobilisoinut ihmisiä, ja lopulta näillä asioilla tuntui olevan myös erikoinen, kätketty kytkös. Muutamakin oli huomannut, että Tampereen teknillisen yliopiston hallintojohtaja Tiina Äijälä, joka oli muuan uuden perustuslain vastaisen johtosäännön kovimpia kannattajia, istui myös Sivistystyönantajien hallituksessa.

Helsingin yliopiston lakon toteuduttua seurasi taisteluvalmiusvaihe. Tässä vaiheessa olin jo Sivistystyönantajien toimien seurauksena muutenkin siinä mielentilassa, ettei minun tarvinnut noudattaa mitään suunnitelmallisuutta, vaan kaikki toteutui silkan luontaisen aggression voimin. Kollegoilta saamani palautteen mukaan kiroiluni aste alkoi lisääntyä eksponentiaalisesti, jos kohta muutamat heistä pitivät tätä ilmeisesti myös viihdyttävänä. Talviloman takia Tampereella oli vaikeaa saada koolle ihmisiä mielenosoitukseen Helsingin yliopistolakon puolesta, mutta jotain sentään saimme aikaiseksi. Ylipäätään Helsingin lakolla oli hiihtolomien aikanakin Tampereella välitön vaikutus kenttäväen rivien tiivistymisessä, ja Sivistystyönantajien hylättyä ensimmäisen sopimuksen lakkovahdeiksi ilmoittautuneiden määrä nousi kolmanneksella yhden iltapäivän aikana. Kuvio oli selvä; neuvottelijoillamme ei ollut enää muuta selkänojaa kuin me.

Omat tunnelmani olivat tässä vaiheessa enemmän peräänantamattomat kuin epätoivoiset, ja yleinen raivontunteeni luultavasti alkoi käydä selväksi myös Twitter-avautumisissani Sivistystyönantajille. Rantasen Pekan tavoin väsäsin itselleni oman lakkopäällikön päähineen kiinnittämällä työtaistelutunnuksen vanhaan armeija-aikaiseen mustaan barettiini. Omat ongelmansa aiheutti ajanpuute, koska hoidin samanaikaisesti sekä lakkopäällikön että lakko-organisaation tiedottajan tehtäviä. Vaikka tämä onnistuikin minulta, en voi suositella sitä kellekään; paremminkin sanoisin, että lakkopäälliköllä pitäisi mielellään olla vielä erillinen oma sihteeri. Erityisen tärkeäksi tämä kävi, kun lakkoon alkoi olla enää muutama päivä, ja työtaistelun mahdollisuuteen havahtunut työnantaja aktivoitui viimeinkin allekirjoittamaan kohtalaisen uutterasti yliopistosektorin lakkotoimikunnan edellyttämiä rajausanomuksia — ja samalla minä olin hukkua siihen paperisotaan, jonka olisi pitänyt kuulua työnantajalle.

Maanantaina 5.3. lähes kaikki oli lopulta valmista. Illalla tein vuorolistan lakkovahdeille; koska odotuksena oli, että vapaaehtoisia lakkovahtirintamaan tulisi vielä lisää jos työnantaja torjuisi taas sopimuksen, niin vuorot vaativat vielä jossain määrin järjestelyjä, mutta lista ja suunnitelma oli muuten hienosäätöä vaille valmis. Käytännössä 7:30 alkaen keskiviikkona kaksi kampusta olisi miehitetty verraten perusteellisesti Tieteentekijäin, JHL:n, Lehtorien, Informaatioalan akateemisten, YKA:n, Loimun, Journalistiliiton, Akavan Erityisalojen ja vielä muutamien järjestäytymättömien vapaaehtoisten voimin, ja kampukset olisivat pysyneet lakkovahtien valvonnassa myöhään iltapäivään asti. Päätalon edustalle Voionmaan patsaalle oli suunnitteilla mielenosoitus ja joukkokokoontuminen, ja iloisena yllätyksenä yliopistolle vierailuluentoa pitämään tullut tohtori Katie Barclay, joka on pitkän linjan ammattiyhdistysaktiivi, oli luvannut luennoida lakkomielenilmauksessa. Viimeinen asia, jonka tein, oli tilavaraus tiistaiaamuna myöhemmin illalla pidettävää lakkovahtikoulutusta varten. Kello kaksi iltapäivällä sain tiedon työehtosopimuksen hyväksymisestä historian oppiaineen kahvihuoneessa, ja sen jälkeen peruutin kaiken. Iltapäivällä polaaripyörteet ja pakkanen olivat väistyneet ja auringonpaisteessa alkoi olla varovaista, mutta selvää kevään tuntua.

Ylipäätään työtaistelun valmistelu on kokemus, jonka melko varmasti muistaa koko elämänsä. Etenkin, kun näinä päivinä varsinainen työtaistelu, joka koostuu mediassa ja muualla käydystä kamppailusta, käydään monasti tosiasiassa jo ennen varsinaista lakkopäivää. Jälkikäteen muistaa varmasti kaikki ne henkilöt ja tahot, jotka olivat avuksi ja antoivat vaikka vain vähänkin moraalista tukea. Ylipäätään selväksi tuli, että työtaistelu on ammattiyhdistystoiminnan kovinta ydintä, ja toimintakykyisellä ammattiyhdistyksellä on aina oltava täydet valmiudet toteuttaa lakko. Tässä tapauksessa akateemisen työtaistelun kokemus oli hetkittäin äärimmäinen, mutta samalla myös hyvin intensiivinen ja innostava. En ole koskaan ollut kovinkaan hyvä suunnittelija, joten monet asiat menivät melko lailla ad hoc ja tein liikaa asioita itse osaamatta delegoida, mutta työtaisteluorganisaatio täytti kyllä keskeisen tehtävänsä edesauttaessaan minua pääsemään kosketuksiin yliopiston kenttäväen kanssa. Kaksi uutista pelastivat päiväni lakkovalmistelun kiivaimmassa kohdassa; ensimmäinen näistä oli kollegalta saatu tieto Katie Barclayn ehdotuksesta pitää vierailuluentonsa lakkorintamalle, ja toinen puolestaan JHL:n päätös vauhdittaa myös yliopistolaisten neuvotteluja kovilla tukilakoilla, jotka olisivat keskeyttäneet tavarajunaliikenteen ja seisauttaneet viennin itärajan taakse.

Etenkin jälkimmäisen toivon pysyvän yliopistolaisten muistissa vielä pitkään. Olen itse lähes varma, että raideliikenteen ammattilaisten tukilakot pelastivat yliopistolaiset ja olivat ratkaiseva väliintulo, jonka kautta akatemia voitti työtaistelunsa. Helsingissä lakkorintamassa seisseet tutkijat olivat puolestaan näyttäneet esimerkkiä siitä, että yliopistoissa on yhä edelleen jotain, mikä on pelastamisen arvoista. Aikana, jolloin yliopistoinstituutiota ja sivistystä halveksutaan valtiovallan taholta, sen pelastajaksi nousi solidaarisuus ja perinteinen ammattiyhdistysliike.

Advertisement