Sivistysvaalit

Hyvin alkanut kevät katkesi, ja maa muuttui Tampereella valkoiseksi. Samalla koitti eduskuntavaalien viimeinen ennakkoäänestyspäivä. Sunnuntaina ajattelin tehdä jotain muuta, joten pitänee kaiketi tänään äänestääkin.

En ole kovin innokas äänestäjä, ja vuonna 2017 kirjoitin siitä, miten kunnallisvaaleissa äänestäminen on itselleni erityisen hankalaa, siitäkin huolimatta, että olen kerran ollut sellaisissa jopa ehdolla. Eduskuntavaaleissa äänestäminen ei välttämättä ole juuri sen helpompaa, vaikka maan asiat näyttäytyvätkin suurempina tapahtumina. Henry David Thoreau vertasi äänestämistä uhkapeliin ja totesi “a wise man will not leave the right to the mercy of chance”. Hän oli oikeassa. Ayn Rand näki äänioikeuden yhtenä vapaan yhteiskuntajärjestyksen seurauksena, ei niinkään syynä, ja muistutti, miten yksilön perusoikeudet eivät milloinkaan saisi olla kauppatavaraa uurnilla. Eipä hänkään väärässä ollut. Vakaumuksensa nojalla Rand päätyi vuoden 1976 New Yorkin senaattorinvaalissa äänestämään demokraattien Daniel Moynihanin puolesta, koska vastaehdokkaana ollut republikaanien ja konservatiivien James Buckley oli kiivas abortin vastustaja. Randin viesti omille kannattajilleen Buckleyn persoonan osalta oli selvä: “He got in by a fluke; get him out by the only means you have: the ballot.”

Näissä vaaleissa itselleni tärkeä arvo on sivistys. Koulutus, tutkimus, opetustyö. Muut asiat, kuten ilmastokysymys, talous, kansalaisoikeudet, vieläpä turvallisuuspolitiikka, käytännössä yhdistyvät siihen; viime kädessä kyse on siitä, olemmeko sivistysvaltio. Pienen kansakunnan voima on lähes yksinomaan sen henkisessä ja inhimillisessä pääomassa. Kuluneen neljän vuoden aikana tätäkin on tuhottu avohakkuilla.  Kyse ei ole yksinomaan resursseista, vaikka siinäkin menetys on huomattava; kaksi hallitusta on leikannut yhteensä puolitoista miljardia opetussektorilta. Näiden toimien seurauksista on mahdotonta sanoa vielä mitään, koska ne näkyvät vasta pitkällä aikavälillä, mutta kahdeksan vuotta on aivan riittävä aika yhden sukupolven menettämiseksi. Kuluneina vuosina oireilu on jo näkynyt koulutuksen alueellisen epätasa-arvon lisääntymisenä.

Vasta eronneessa hallituksessa istuneiden kahden puolueen suhtautuminen saavutuksiinsa käy riittäväksi perusteeksi siirtää molemmat vaihtopenkille, ja kolmannesta puolueesta on turha edes puhua. Valtiovarainministerin salkkua kaitsenut vanhan sivistystehtävänsä haudannut puolue markkinoi tehtyjä leikkauksia totuttuun tapaan “vastuullisen taloudenpidon” nimissä. Pääministeripuolueen kellokkaat ovat yhä ylpeitä siitä, miten heidän puoluejohtajansa muka pelasti Suomen kaaokselta. Itse lähetin samaisen puolueen jäsenkirjani takaisin jo ennen edellisiä vaaleja kun kuvio alkoi näyttää selvältä, ja viiden vuoden jälkeen voin todeta, etten ollut väärässä.  Hanskat tiskiin lyönyt pääministeri Sipilä suorastaan puolusti vaalikirjassaan “Koko Suomen taajuudella” tutkimukseen tehtyjä leikkauksia “täysin oikeana päätöksenä“. Pari päivää sitten Aalto-yliopiston taloustieteen emeritusprofessori huomautti, miten leikkaukset todennäköisesti olivat “massiivinen virhe”, ja monen muun asian ohella niillä on työllisyyskehityksestä huolimatta soitettu alkusävelet uudelle taloudelliselle taantumalle. Viimeistään näiden vaalien alla on käynyt selväksi, kuinka eniten talousasioista suutaan pieksävät poliitikon tekeleet eivät järin hahmota omaksi osaamisalueekseen julistamansa alan perusteita. Sivistys maksaa itsensä, ja siinä samalla kaiken muunkin.

Kaiken tämän seurauksena nykytilanne on väistämättä tienhaara suomalaiselle sivistykselle. Ne ratkaisut, jotka seuraavan ja sitä seuraavan vaalikauden aikana sivistyksen osalta tehdään, ovat hyvin mahdollisesti historiallisesta perspektiivistä toimenpiteitä, jotka määrittävät koko tätä vuosisataa, samalla tavoin kuin vuoden 1921 oppivelvollisuuslaki määritti Suomen sivistystä ja edistystä 1900-luvun aikana. Resurssit on helppo palauttaa, jos siihen vain on poliittista tahtoa; ja samalla on ymmärrettävä, että opetus ja sivistys ovat investointeja, jotka eivät kuluta, vaan tuottavat. Poliittista tahtoa on syytä olla, koska vaihtoehtoja ei pitemmän päälle ole. Yliopistojen perusrahoitus on yhä herkässä tilassa, lukioilla on vaikeuksia suoriutua perustehtävistään ja peruskouluilla on omat moninaiset ongelmansa. Tämä kierre pitää katkaista, ja se voidaan katkaista.

Sivistykselle vihamieliseksi muuttunut asenneilmapiiri on haasteellisempi muutettava. “Koulutuksen ja tutkimuksen kunnianpalautus” on tämän hetken muodikas iskulause. Tämä on kiitettävä lupaus, joskin omasta mielestäni sivistyksen tekijöiltä ei missään vaiheessa ole riistetty kunniaa; se on jotain, mikä sisältyy tässä työssä eetokseen ja olemukseen muutenkin. Se, miten palautamme sivistykselle itseisarvon sen nykyisen välinearvon sijasta, ja miten voitamme sille vihamieliset asenteet, edellyttää sivistyksen tekijöiden omaa jatkuvaa liikehdintää ja moniäänisyyttä myös vaalien välisenä aikana. Kuluneena neljänä vuotena, jolloin sivistysalan tekijät ovat kerta toisensa jälkeen ryhmittyneet puolustamaan tekemäänsä työtä ja kutsumusta mielenosoituksilla ja työtaisteluilla uhaten, tähän on saatu hyvät valmiudet. Jälleen kerran Thoreauta mukaillen: asioita ei tosiaankaan kannata jättää sattuman varaan.

Mutta samalla pitää kuitenkin myös käydä äänestämässä. Eri puolueet ja ehdokkaat ovat ilmeisen vilpittömästi tuoneet julki halunsa sivistyksen jälleenrakentamiseen omissa koulutuspoliittisissa ohjelmissaan, ja muun muassa perinteisesti sivistys- ja opetussektorilla profiloituneilla vihreillä on varsin hyvä ohjelma. Vaalipiiriin liittyvistä syistä ja todennäköiset läpimenijät huomioiden päädyin kuitenkin itse äänestämään näissä vaaleissa SDP:n ainoaa opettajaehdokasta, Tampereen apulaispormestari Johanna Loukaskorpea, joka on monasti osoittanut kykynsä toimia itsenäisesti, ja joka sattumalta on myös tuttu ihminen.

Muut tehkööt valintansa parhaan arvostelukykynsä mukaan. Omasta puolestani jättäydyn odottamaan vaali-iltaa.

Advertisement