Sipilän perintö

Seitsemän vuotta sitten, pääsiäisviikolla 2012, Suomen Keskusta kärsi vajavasta johtajuuskriisistä. Puheenjohtaja Mari Kiviniemi oli ilmoittanut vastikään palmusunnuntaina vetäytyvänsä puolueensa puheenjohtajakilvasta, johon hän siihen asti oli ollut hyvin sitoutunut. Kiviniemen vetäytyminen jätti kisaan mukaan enää puolueen vanhat veteraanit, kuten Paavo Väyrysen ja myöhemmin yhtä lailla ehdokkuudestaan luopuneen Mauri Pekkarisen. Vajaa viikkoa myöhemmin haastajaksi ilmaantui uusi tulokas, useimmille tuntematon ensimmäisen kauden kansanedustaja, oululainen diplomi-insinööri Juha Sipilä. Tänään samainen Sipilä, joka ehti toimia puoluejohtajana seitsemän vuotta ja pääministerinä yhden vaalikauden ja viedä Suomen Keskustan ennennäkemättömään vaalitappioon, on ilmoittanut jättävänsä puolueensa puheenjohtajan tehtävät, ja puolue on palannut sinne, mistä lähti.

Sipilän erottua on epilogin aika, ja on syytä palauttaa mieleen se, miten hän puoluejohtajaksi ja pääministeriksi aikoinaan nousi. Mari Kiviniemen eroaminen keväällä 2012 oli puolueelle vähemmän dramaattinen tapahtuma kuin Sipilän ero nyt, mutta ehkä silti paljon suurempi takaisku. Vuoden 2011 eduskuntavaalien murskatappion jälkeen oli Kiviniemi onnistunut vaivalloisesti puurtaen kääntämään puolueen kannatuksen hyvin varovaiseen nousuun kuntauudistuksen vastaisella kamppailulla. Kiviniemi ei sinänsä ollut vastuussa vaalirahoitusskandaalin aiheuttamasta puolueensa romahduksesta, mutta hän joutui lopulta entisenä pääministerinä ja puoluejohtajana kantamaan sen seuraukset. Keskustan kannatuksen pohja oli mielipidemittauksissa saavutettu lokakuussa 2011, jolloin se näytti 12,7% lukemia. Tässä vaiheessa Kiviniemi onnistui kuitenkin profiloimaan puolueensa Kataisen hallituksen kuntauudistuksen vastavoimana, ja kannatus alkoi hyvin hitaasti nousta. Omanlaistaan vetoapua hän sai kunniapuheenjohtaja Paavo Väyrysen presidentinvaalikampanjasta, ja etenkin mediassa Väyrynen haluttiin mieltää “keskustan pelastajaksi”. Tosiasiassa Väyrysen loputon egoismi vain kääntyi puoluetta vastaan, ja piristyttyään presidentinvaalien tuloksesta nimenomaan hän avasi puoluejohtajapelin, joka antoi Kiviniemen toimintaan tyytymättömälle puolueväelle tilaisuuden lähettää puheenjohtajalle “viestiä kentältä”.

Blogiani lukeneet tietävät, että olin itse tuolloin Suomen Keskustan jäsen ja äänestin kevään 2012 neuvoa-antavassa jäsenäänestyksessä tuolloin vahvaksi kandidaatiksi katsottua keskipohjalaista kansanedustaja Tuomo Puumalaa, joka pärjäsi jäsenäänestyksessä kohtalaisesti. Lopulliset lukemat olivat tuolloin hyvin tasaiset, ja sekä Väyrynen, Sipilä että Puumala saivat kukin noin kolmasosan jäsenvaalissa annetuista äänistä. Varsinaisessa kesän 2012 puoluekokouksessa jo tuolloin kohtalaisessa medianosteessa ollut Sipilä kuitenkin voitti Puumalan äänin 1275-872. Puumala ei enää viimeisimmissä eduskuntavaaleissa saanut kansanedustajan paikkaansa uusittua, ja häntä voi ehkä tavallaan pitää oman poliittisen lojaaliutensa uhrina. Keskustalaisena hänellä oli vahva tausta sivistyksen ja koulutuksen puolestapuhujana, mutta Sipilän hallituksen aloitettua aikanaan työnsä hän joutui puolustelemaan hallituksen koulutusleikkauksia. Vastaavasti hän tähdensi vuoden 2012 puheenjohtajakampanjansa aikana, miten “pikkukokoomuslaisuuden aika on ohi”, mutta joutui aikanaan tukemaan Sipilän politiikkaa, joka sai kokoomuksenkin punastumaan.

Keskustan kesän 2012 Rovaniemen kokousta, jossa Sipilä voitti ja Puumala hävisi, voi hyvin perustein pitää eräänä Suomen poliittisen lähihistorian merkittävimpänä käännekohtana, sillä se myös ratkaisi keskustan linjan vuosiksi eteenpäin kohtalokkain seurauksin. Käytännössä kesällä 2012 Sipilä oli Oulun seudun ja eteläisen Suomen kasvukeskusten keskustalaisten ehdokas, joka tasaisessa kisassa suoriutui voittajaksi Seppo Kääriäisen annettua hänelle tukensa. Puoluejohtajaksi nousseen Sipilän menestys ei ollut mitenkään itsestään selvä asia. Kokeneen puheenjohtajan vetäytyminen ja uuden, täysin tuntemattoman miehen valitseminen johtoon eivät auttaneet puolueen kannatuksen elpymisessä, ja koko kesän ja alkusyksyn 2012 keskustan suosio laahasi paikallaan, samalla kun jopa SDP nautti lähihistoriansa tuolloin parhaimpia kannatuslukemia. Itse asiassa näinä aikoina Sipilä aiheutti jopa omassa puolueessaan pettymyksen tuntemuksia, siinä määrin että hänet johtajaksi voidelleen Seppo Kääriäisen piti erikseen kehottaa puolueväkeä antamaan Sipilälle työrauha ja tilaisuus tottua tehtäviinsä. Kukaan ei vielä mieltänyt Sipilää juuri minkäänlaiseksi sateentekijäksi, ja syksyn 2012 kunnallisvaalien tulos katsottiin puolueen sisällä hyväksyttäväksi keskitason tulokseksi, jolla puolue oli pitänyt asemansa kunnissa.

Varsinainen käänne tapahtui vuoden 2013 kevään kehysriihen aikana, jolloin vasemmistoliitto oli aikeissa lähteä hallituksesta. Yleisradion A-Studion haastattelussa vasemmistoliiton silloinen puoluejohtaja Paavo Arhinmäki tuli ohimennen maininneeksi “saaneensa Juha Sipilältä vihjeen” Kataisen hallituksen rivejä tuolloin hajottaneen osinkoveroesityksen vaikutuksista. Sipilän vinkillä Arhinmäelle tuskin oli vasemmistoliiton ratkaisujen kannalta mitään kovin keskeistä merkitystä, mutta tämä oli lopulta toissijaista; narratiivi oli olemassa, siihen tartuttiin halukkaasti, ja seuranneet tapahtumat olisivat olleet aivan täysin valmista analysoitavaa “Kertomuksen vaarat” -projektille, jos sellainen olisi tuolloin ollut olemassa. Osinkovero-episodin seurauksena oppositiossa siihen asti toista viulua soittanut Sipilä sai kertaheitolla enemmän näkyvyyttä kuin milloinkaan aiemmin, ja hänen henkilökuvansa nousi nopeasti suomalaisen suuren yleisön tietoon. Yleisradion Pekka Ervasti kutsui Sipilää “hallituksen pelastajaksi ja eheyttäjäksi”, ja MTV3:n Timo Haapala puolestaan suitsutti Kempeleen miehen ehdotonta talousosaamista vastapainona sixpack-hallituksen onnahtelulle.

Mielikuva Juha Sipilästä rakentavana oppositiojohtajana, joka yritti parhaansa mukaan korjata hallituksen esityksiä sen sijaan, että vain huutelisi oppositiosta niitä vastaan, oli kertomus, jota suomalaiset tiedotusvälineet ja myös monet suomalaiset äänestäjät tuolloin kaipasivat. Vaikka se nyt tuntuu kenties vaikealta uskoa, niin noina aikoina Sipilän persoona oli muistutus kadotetusta konsensuksesta, jota moni haikaili. Ennen muuta hän oli kaivattu kontrasti Timo Soinin repivälle ja aggressiiviselle oppositiopolitiikalle. Soini itse, joka oli tölväissyt keskustaa “näennäisoppositioksi”, oli ymmärrettävästi nyreissään. Osinkovero-tapauksen aikaan asemansa valokeilassa menettänyt tuohtunut peruspomo kutsuikin Sipilää kitkerästi “hallituksen kuiskaajaksi”, mihin Sipilä itse totesi tyynesti aikovansa antaa hallitukselle vinkkejä jatkossakin. Perussuomalaisten suurvoiton huolestuttavien jälkimaininkien ja Kataisen hallituksen toistaitoisuuden keskellä tuskastelleet suomalaiset äänestäjät halusivat vuonna 2013 uskoa, että Sipilä olisi se vapahtaja, joka tarjoaisi maalle kaivatun vaihtoehdon ja ulospääsyn.

Monet myös uskoivat niin. Medianarratiivi rakentavasta oppositiojohtajasta toimi, ja Sipilä itse tarttui siihen mielihyvin ja löi lisää löylyä. Menestys oli välitön ja kestävä. Toukokuuhun 2013 mennessä Suomen Keskustan kannatus oli nousujohteinen, ja saman tien se rikkoi Taloustutkimuksen gallupissa ensi kerran vaalitappion jälkeen 20% haamurajan, eikä enää kertaakaan ennen seuraavia eduskuntavaaleja painunut sen alle. Poikkeuksena oli vain kesä 2014, jolloin tapahtuneen notkahduksen voinee laittaa Sipilän ennenaikaisten leikkauspuheiden ja niiden jälkeisen epävarmuuden ajan piikkiin. Näihin aikoihin tulin itse eronneeksi puolueesta, koska merkit Sipilän politiikan sisällöstä olivat riittävän selvät. Muuten tie vuoden 2015 vaalivoittoon oli suora ja auki, etenkin kun Sipilä oppi nopeasti pitämään suunsa kiinni leikkausten tarpeesta. Samalla hänen esityksensä Kataisen hallitukselle kompromissista sote-reformissa oli jälleen uusi sujuva ja onnistunut mediamanööveri. Suomen Keskusta oli löytänyt sateentekijänsä, mutta suosiossa oli myös ongelmansa. Melkoinen osa kannatuksesta vaikutti tuolloin tulleen paitsi perinteisiltä keskustalaisilta, myös ennen muuta maakuntien kokoomuslaisilta äänestäjiltä, joille Alexander Stubb oli puoluejohtajana liian epämieluisa, mutta Sipilän olemus juuri sopiva.

Yrittäjäporras luki Sipilän persoonan täsmälleen oikein, sillä Sipilän tapa hahmottaa maailmaa oli hyvin teknokraattinen, hyvin yksinkertainen, ja siinä samalla myös hyvin oikeistolainen. Moni muu puoluejohtaja olisi miettinyt keskustan talouden saattamista paremmalle tolalle jäsenkampanjalla, mutta Sipilä maksoi itse puolueen velat. Epäilemättä hän yritysjohtajana tuolloin myös katsoi itse ostaneensa itselleen puolueen. Tilanteessa, jossa vasemmistopuolueet ja vihreät kaipailivat elvytystä, Sipilän ratkaisuna olivat rajut leikkaukset ja strategisesti kohdennetut kasvupaketit. Samalla hän oli puoluejohtaja, joka tuntui innostuvan aina yhdestä teknokraattisesta projektista kerrallaan ja halusi yleensä välittömästi saada tahtonsa läpi; vuonna 2013 Sipilä innostui kasvurahastoista, vuonna 2014 sote-kompromissista, lopulta pääministeriksi noustuaan vuonna 2015 suuresta yhteiskuntasopimuksesta. Ennen muuta Sipilä myös uskoi esikuvien voimaan ja siihen, että massat seuraisivat yksilöitä, olipa kyse sitten pyörätaipaleesta Puolangalta Kajaaniin tai mistä tahansa muusta tempauksesta.

Kaikki tämä merkitsi viime kädessä sitä, että kansanliikkeeksi itsensä mieltänyt ja ohjelmissaan jonkinlaista sosiaalista oikeudenmukaisuutta hellinyt Suomen Keskusta huomasi saaneensa johtajakseen hyvin erikoisen hahmon. Paradoksi ei pitkään aikaan haitannut puoluetta, koska se näytti tuottavan kansansuosiota ja valtaa, ja harva puolue tämän maan historiassa on ollut niin perso vallalle ja niin kärkäs humaltumaan siitä kuin Suomen Keskusta. Vuoden 2015 vaaleissa nähtiin omintakeinen näytelmä, jossa Sipilän johtama puolue nousi ylivoimaiseksi voittajaksi vähiten koulutettujen, vähiten ansaitsevien ja kovia kokeneilla syrjäseuduilla asuvien ihmisten äänillä. Sipilän johtamaan keskustaan laittoivat toivonsa kaikki ne osat Suomesta, joissa eniten kärsitään työttömyydestä, ikääntymisestä, sairauksista, koulutuksen puutteesta ja ylipäätään köyhyydestä. Vastineeksi äänestäjät saivat raakaa politiikkaa tehneen keskustaoikeiston ja populistien koalitiohallituksen. Lopputulosta voi pitää traagisena; Sipilä muokkasi Suomen Keskustasta puolueen, jossa paljonpuhuttu unohdettu kansa jäi kovan rahan politiikan panttivangiksi. Pitemmän päälle tilanne oli täysin kestämätön.

Vallankäyttäjänä Sipilä oli omaa luokkaansa. Perustuslain kaltainen triviaali pikkuseikka jäi jo alkuvaiheessaan pois Sipilän prosessikaaviosta. Puolueensa sisällä hän käytti yhä valtaa suvereenisti ja tiesi myös, miten tämä valta tulisi lujittaa; vuonna 2015 nimitetyn hallituksen lähestulkoon kaikki ministerit edustivat keskustan oikeistolaisempaa linjaa, poislukien vain Juha Rehula ja Annika Saarikko. Ministerinimityksillä Sipilä sinetöi puolueelleen talous- ja elinkeinopoliittisen värisuoran hallituksessa ja siinä samalla pelasi kaikki oman puolueensa mahdolliset soraäänet kerralla paitsioon vallasta, nostaen vieläpä vasta ennen vaaleja jäsenkirjan ottaneen Anne Bernerin ohituskaistalta ministeriksi omana suosikkinaan. Hallitusneuvotteluissa Sipilä päätti vetää oma-aloitteisesti ja sen enempiä suostuttelematta kokoomuksenkin toiveista ohitse, siinä määrin, ettei hallituskumppanin tarvinnut edes esittää juuri mitään talouspolitiikkaan liittyviä vaatimuksia. Vaikka Sipilä oli oman puolueensa sisällä kova valtapoliitikko, hän oli muuten poliittinen diletantti tavalla, joka kävi varsin pian ilmi. Maakuntauudistuksen yksityiskohtien jääminen hallitusneuvotteluissa avoimeksi tuotti jo alle puolessa vuodessa heti ensimmäisen hallituskriisin, jossa ennen vaaleja johtajankyvyistään ylistetty Sipilä mietti avoimesti oman hallituksensa hajottamista. Aiemmin luontevat välit mediaan tunnetusti tärveltyivät Yle-gaten seurauksena, ja paluuta tiedotusvälineiden tai edes äänestäjien mielisuosioon ei enää ollut.

Kaikella tällä on ollut vaikutuksensa. Keskustan kenttäväen ja toimijoiden joukko on kuluvalla vaalikaudella nähtävästi oikeistolaistunut. Vastikään pidettyjen vaalien alla tehdyissä kyselyissä keskustalaisten ehdokkaiden suosituin hallituskokoonpano oli yhä punamulta, mutta kenttäväki oli selvästi paljon valmiimpi porvariyhteistyöhön kuin vielä neljä vuotta sitten. Vuoden 2015 vaalien alla vain 23% haastatelluista keskustatoimijoista olisi kelpuuttanut kokoomuksen hallitukseen; neljä vuotta myöhemmin lukemat olivat 37%, epäonnistuneesta ja umpikujaan ajautuneesta hallitusyhteistyöstä huolimatta. Kyselyt eivät ole menetelmiltään tai haastateltaviensa osalta yhteneväisiä, mutta jotain ne kenties kertovat siitä, miten Sipilä on onnistunut äänestäjien ohella karkottamaan myös perinteisempiä keskustan aktiiveja ja jäljelle ovat jääneet lähinnä vain hänelle uskolliset. Tavallaan voi sanoa, että vuonna 2015 Sipilä astui tielle, jolla saattoi olla vain kaksi loppupistettä; joko Suomen Keskustan nousu valtakunnan johtavaksi oikeistopuolueeksi tai sitten savuavat rauniot. Koska puolue on kaikesta huolimatta alun alkaen perustettu yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon kansanliikkeeksi, jälkimmäinen vaihtoehto oli alusta asti todennäköisempi, ja tällä hetkellä se näyttää miltei toteutuneen.

Sipilän uraa puoluejohtajana ja pääministerinä ei voi pitää menestystarinana. Hänen hallituksensa onnistui vain harvoissa asioissa, ja niissä, missä se menestystä saavutti, vaikutus oli tuhoisa. Kauan odotettu sote-reformi jäi toteutumatta, ja vaikka Sipilä onnistui kilpailukykysopimuksensa läpiviemisessä, hän kärsi kouraisevan tappion ay-liikkeelle syksyn 2018 irtisanomislaki-jupakassa. Sivistyksessä ja koulutuksessa Sipilä antoi alusta asti kokoomukselle vapaat kädet, ja näiltä osin seuraukset on voinut nähdä aivovuotona ja suomalaista koulutusta tukevien rakenteiden markkinaehtoistamisena. Vanha kuntapuolue hävisi vuoden 2017 kunnallisvaalit kovassa nousussa olleille vihreille, ja Sipilän aikoinaan johtajaksi nostanut Seppo Kääriäinen vaati puolueelta tilintekoa epäonnistumisesta. Sipilän oma toimintakyky alkoi selvästi murentua tilanteen aiheuttamassa paineessa. Vastikään käytyjä eduskuntavaaleja edeltäneen viikon aikana Suomea kiersi eronnut pääministeri, joka kiukutteli ihmisille siitä, miten äänestäjät saisivat “pitää tunkkinsa”, miten tutkimusrahoituksen leikkauksia ja aivovuotoa ei oikeasti ole tapahtunut, ja vieläpä siitä, miten hallituksen sote-reformin kaataneet lehmänkaupat eivät olleet lehmänkauppoja. Lopputulos oli Sipilän ja hänen puolueensa romahdus.

Omasta puolestani toivon Suomen Keskustalle kaikkea hyvää. Puolueen entisenä jäsenenä tiedän, että puolueessa on mukana vilpittömiä ja kyvykkäitä ihmisiä. Vuoden 2011 tappion jälkeen puolueella oli kaikki mahdollisuudet itsekritiikkiin, uudistumiseen, edistykseen ja puolueen perinteisten arvojen elvyttämiseen. Tämä mahdollisuus haaskattiin perin pohjin, ja seurauksena on nyt vain entistä syvempi perikato. Pahinta, mitä nyt voisi puolueelle tapahtua on se, jos Sipilän ympärille syntyisi Esko Ahoon vertautuva marttyyrilegenda kovia, mutta tarpeellisia päätöksiä tehneestä ja maansa pelastaneesta pääministeristä. Tiettyjä merkkejä tähän on ikävä kyllä jo nähtävissä. Itse korostaisin ehkä mieluummin vuosina 2014-2015 ääntänsä käyttäneiden keskustanuorten, kuten Joonas Köntän, Katja Asikaisen ja Elina Lappalaisen, sekä nyttemmin myös nuorisojärjestön puheenjohtaja Suvi Mäkeläisen ja jossain määrin puolueen varapuheenjohtajaksi nousseen Katri Kulmunin puheenvuoroja, kansanedustajaksi noussutta Hilkka Kemppiä unohtamatta. He ylläpitivät puolueensa parasta aatteellista perintöä aikana, jolloin se oli puoluejohdossa kateissa. Keskustan on mahdollisuus löytää uudelleen se myönteinen olemus, mikä sillä voisi olla, ja se rooli suomalaisella poliittisella kentällä, mikä sille voisi kuulua.

Suomen Keskustan itsensä valittavissa on, millainen on Juha Sipilän kauden perintö. Sipilän kaudesta voi tulla puolueen tulevaisuutta pysyvästi määrittävä tekijä, ja tällöin se väistämättä merkitsee ensimmäistä naulaa Santeri Alkion perustaman kansanliikkeen arkkuun. Toisaalta se voi olla myös pelkkä hetkellisesti tuhoisa interregnum, josta puolue voi hitaasti ja tyynesti, reflektoinnin ja katumuksen kautta etsiä itselleen tien uudistumiseen. Vuonna 2012 puolue valitsi johtajakseen teknokraatin, ja seuraukset ovat nyt nähtävissä. Ehkäpä seuraavaksi kannattaa kokeilla idealistia.

Advertisement