Sata vuotta tasavaltaa

 

Tasan sata vuotta sitten, torstaina 17. heinäkuuta 1919, vastaitsenäistynyt Suomi sai ensimmäisen oman perustuslakinsa, kun valtionhoitajana toiminut ratsuväenkenraali C. G. E. Mannerheim vahvisti reilu kolme viikkoa aiemmin parlamentaarisesti hyväksytyn valtiosäännön. Korkeinta valtiollista valtaa käyttäneen valkoisen kenraalin allekirjoitus oli lopullinen silaus Suomen itsenäisyydelle tasavaltaisena ja kansanvaltaisena maana. Sanomalehdet kautta maan tyytyivät mainitsemaan alkukesän ajan käsittelyssä olleen valtiosäännön vahvistamisesta vaatimattomana uutisena, hyvin usein ykskantaan sisäsivuillaan. Tapahtumassa oli kyse enemmänkin pitkään kestäneen ja vaivalloiseksi koetun draaman lopullisesta päätöksestä kuin suuresta kansanvallan riemujuhlasta.

Vuoden 2019 perspektiivistä sadan vuoden takaisen valtiosääntökeskustelun vaiheet tarjoavat lukijalleen omanlaistaan hupia. Kansalaissodan jälkeen tasavaltaisen valtiosäännön asettaminen ei ollut yksinkertainen asia, eikä edes haikailu vuoden 1772 kustavilaista hallitusmuotoa kohtaan ollut vielä hävinnyt. Oikeustieteen professori Rabbe Axel Wrede, muuan Ruotsalaisen kansanpuolueen perustajista, oli vielä 13.6. kirjoittanut Uusi Suomi -lehteen synkeän ennusteen siitä, miten tasavaltainen ja edustuksellinen valtiosääntö “repisi rikki” maamme valtiojärjestyksen aikana, jolloin “anarkistinen kapinaliike” edellyttäisi kaitsevaa ja vastuullista parhaimpien hallintoa. Taattuun suomalaiseen tapaan jopa kysymys valtioelinten nimityksistä synnytti omanlaistansa kinastelua, ja hiljattain monarkiaa kannattaneelle konservatiiviselle oikeistolle olivat tasavallan ulkoiset symbolit hankalia hyväksyä. Valtiosäännön käsittelyssä kokoomuksen kansanedustaja, valtio-opin professori Rafael Erich, suhtautui nihkeästi “presidentin” arvonimeen ja ehdotti sen sijaan “valtakunnan esimiestä”. Emil Nestor Setälä, toinen kokoomuksen professorikansanedustaja, säesti puoluetoveriaan ja toivoi, että “tasavallan” sijasta Suomesta tulisi “kansanvaltio”. Yliopiston promootiosaarnassaan arkkipiispa ja arkkikonservatiivi Gustaf Johansson vetosi itse kaikkivaltiaaseen julistaen “Auta meitä rakentamaan Suomen valtiosääntö iankaikkisen oikeuden pohjalle”.

Vuoden 1919 valtiosäännön historia oman aikansa keskustaa ja edistysmielistä porvaristoa edustaneiden poliitikkojen hankkeena on useimmille suomalaisille tuttu. Maassa, jossa sosialistit olivat hävinneet kansalaissodan ja yksinvallasta haaveillut vanhoillinen oikeisto vastaavasti menettänyt keisarillisen Saksan tuen, olivat Maalaisliitto ja Edistyspuolue nousseet avainasemaan, ja molempien ryhmien sovittelunhalu todennäköisesti oli välttämätön elementti Suomen tasavallan syntyhistoriassa. Valtiosäännön sisällöstä vastasi perustuslakikomitean puheenjohtaja, edistyspuoluetta edustanut juristi K. J. Ståhlberg; ja valtiosäännön etenemisestä parlamentaarisessa käsittelyssä puolestaan vastasi saman puolueen kansanedustaja, perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja Heikki Ritavuori, niin ikään edistysmielinen juristi, joka sittemmin tunnetusti sai surmansa äärioikeistolaisen salamurhan uhrina. Molempia miehiä voi perustellusti pitää kansanvaltaisen Suomen keskeisinä arkkitehteinä.

Eduskunnan hyväksynnän valtiosääntö sai 21. kesäkuuta, jolloin “edustaja Ritavuoren y.m. eduskuntaesitys n:o 1” läpäisi ratkaisevan käsittelyn kiireellisenä. Siihen asti valtiosäännön käsittelyä jarruttaneet kokoomuksen edustajat hyväksyivät esitykseen sisällytetyt oikeiston suuntaan tehdyt myönnytykset, joihin lukeutui muun muassa alun alkaen eduskunnalle kaavaillun presidentin erottamisoikeuden poistaminen. Pitkä tinkiminen vahvan toimeenpanovallan puolesta oli tuottanut tulosta, ja kokoomusta edustanut pappismies Paavo Virkkunen kuvaili puheenvuorossaan ryhmänsä taktiikkaa avoimesti ja rehellisesti lausahtaen “Me olemme jännittäneet jousen kireälle, ja se on kestänyt. Mutta meiltä ei jää huomaamatta katkeamisen vaara. Sen me tahdomme välttää.” Tasavaltainen valtiosääntö läpäisi äänestyksen äänin 165-22, Eric Walter von Rettigin johtaman RKP:n eduskuntaryhmän jäädessä valtiomuodon viimeiseksi vastustajaksi. Edistyspuoluelainen pääministeri Kaarlo Castrén sinetöi käsittelyn huudolla “Eläköön Suomen tasavalta!”, jonka eduskunta toisti kolminkertaisena tervehdyksenä ja kunnianosoituksena voimaan astuneelle valtiosäännölle.

Maalaisliiton profeetalle Santeri Alkiolle päivä oli ylivertainen voiton päivä, ja päiväkirjoissaan hän suhtautui tapahtumaan intohimolla. Arkkipiispa Johanssonin tavoin myös Alkio oli toivonut Jumalan johdatusta valtiosääntöä valmisteltaessa, ja taivaanisän suoma vastaus osoittautui mieluisammaksi talonpoikaisjohtajalle kuin arkkipiispalle:

“Se on juhlahetki! Historiallinen hetki. Maalaisliittolaiset ovat johtaneet tasavallan vaikeuksien läpi vapauteen. Maalaisliittolaiset hallituksessa ovat ajaneet painolla sitä politiikkaa joka voi johtaa tulokseen, maalaisliittolainen oli puhemiehen vasarassa… Se on valmis! Olen joka aamu ja ilta rukoillut Jumalaa hallitusmuotomme puolesta. En ole rukoillut tasavaltaa, vaan hyvää hallitusmuotoa. Minä uskon että se on saatu. Kunhan vain nyt kykenisimme nousemaan hallitusmuotomme toteuttajaksi! […] Vieriköön nyt riemuviesti yli maan — maailman. Suomen eduskunta on voittanut itsensä.”

Alkio ei ollut väärässä. Se, että vastikään poikkeuksellisen verisen kansalaissodan kokenut Suomi oli kyennyt valmistelemaan ja hyväksymään tasavaltaisen valtiosäännön oikeiston, keskustan ja vasemmiston sovitteluratkaisuna ei ollut itsestään selvä lopputulos. Sitäkin yllättävämpää maailmansodan jälkeisessä Euroopassa oli se, että valtiosääntö tuli myös korkeinta valtaa käyttäneen sotilasjohtajan hyväksymäksi, etenkin kun Suomi oli yhä edelleen de facto sotaakäyvä maa. Vain päivää ennen kuin tasavaltainen valtiosääntö oli saanut eduskunnan hyväksynnän, oli kansallisen suuruuden unelmissa käynnistetty Aunuksen retki saavuttanut taitekohtansa suomalaisten vapaajoukkojen hyökätessä kohti Petroskoita. Valtionhoitaja, kenraali Mannerheim, helli yhä edelleen omia haaveuniaan, joissa suomalaiset rientäisivät kenraali Judenitšin valkoisten venäläisten armeijan tueksi ja kukistaisivat bolševikkivallan Petrogradissa.

Tasavaltaisen valtiosäännön lopullinen kohtalo oli sidoksissa kysymykseen interventiosta, ja kesällä 1919 aktivisti Kai Donner rohkaisi Mannerheimia jättämään valtiosäännön hyväksymättä, hajottamaan eduskunnan kustavilaisen perustuslain nojalla, kaappaamaan vallan ja käynnistämään hyökkäyksen punaista Pietaria vastaan. Entinen tsaarin kenraali eittämättä koki tilanteen houkuttelevana, mutta toimi viimein samoin kuin pastori Virkkunen; arvioi tilanteen parhaansa mukaan, ymmärsi jousen jännittämiseen sisältyvän katkeamisen vaaran, täytti velvollisuutensa hyväksymällä sen mikä sovittu oli, ja siunatuksi lopuksi vetäytyi politiikasta hävittyään uuden valtiosäännön puitteissa järjestetyt presidentinvaalit.

Vuoden 1919 valtiosäännön hyväksymispäivä ei ole ollut vakiintunut suomalainen juhlapäivä, mutta sitä on yritetty saada sellaiseksi. Maamme valmistautuessa juhlimaan 75-vuotista itsenäisyyttään juhlatoimikunnan puheenjohtaja, entinen pääministeri Kalevi Sorsa, ehdotti heinäkuun 18. päivää kalentereihin “kansanvallan päiväksi”, joulukuista itsenäisyyspäivää tasapainottavaksi kesäiseksi kansanjuhlaksi. Ajatus Yhdysvaltain tai Ranskan kaltaisesta viihtyisästä keskelle suvea osuvasta kansallispäivästä kuulostaa paljon paremmalta ajanvietteeltä ja ennen kaikkea huomattavasti tasavaltalaisemmalta kuin presidentinlinnan pukujuhlien seuraaminen televisiosta, mutta toimikunnan ehdotus sai alusta asti peräti ynseän vastaanoton. Juhlatoimikunnan jäsenistä akateemikko Matti Kuusi totesi heti kättelyssä “kansanvallan” kuulostavan “porvarin korvassa vasemmistolaiselta sanalta, ennen kaikkea sosialidemokraattiselta sanalta”. Vaikka päivä almanakkaan päätyikin, se ei saanut pysyvää jalansijaa, ja tätä nykyä sitä juhlitaan vain ja ainoastaan Sastamalassa, jossa sattumalta omatkin isänpuoleiset sukujuureni ovat. Muualla Suomessa juhlapäivästä ei erityisemmin piitata.

Sata vuotta ensimmäisen tasavaltaisen valtiosääntönsä vahvistamisen jälkeen Suomi ei edelleenkään juhlista perustuslaillista hallitusmuotoaan sen ihmeemmin. Sastamalassa vietetty perinteinen juhla on vasta viikonloppuna, ja tapahtuman merkitystä protokollassa kuvannee se, että pääministerin sijasta puhujana on Eurooppa-ministeri. Vuoden 1919 valtiosääntö oli kuitenkin ainutlaatuinen ja ansaitsisi vähintään saman muistamisen kuin itsenäisyys tai itsenäisyyttämme halkoneet sotavuodet. Kaikista ensimmäisen maailmansodan jälkeen itsenäistyneiden valtioiden demokraattisista perustuslaeista vain Suomen tasavallan valtiosääntö jäi voimaan, ja selvisi niin 1930-luvun äärioikeistolaisesta kuohunnasta kuin toisesta maailmansodasta. Se valtiosääntö, joka puheenjohtaja Ritavuoren luotsaamana ja poliittisten kompromissien seurauksena läpäisi kolmannen käsittelyn ja sai valtionhoitaja Mannerheimin vahvistuksen 17.7.1919, takasi Suomelle huikean 81 vuoden mittaisen perustuslaillisen kansanvallan kauden. Tämä aika ei ollut vailla ongelmiaan, ja voi miettiä, miten vuonna 1919 valtionpäämiehen valtaoikeuksia korostaneet kokoomuslaiset edustajat olisivat suhtautuneet siihen tapaan, jolla presidentti Kekkonen näitä valtaoikeuksiaan käytti. Yhtä kaikki, eurooppalaisittain Suomen valtiosääntö osoittautui pysyvyydessään ja jatkuvuudessaan omanlaisekseen menestystarinaksi.

Historiallisesti vuoden 1919 valtiosääntö näyttäytyy yhä edelleen hämmästyttävänä ja ainutkertaisena. Vaikka suurmieshistoria olisikin aikansa elänyt, valtiosäännön tarinassa tulee väistämättä kiinnittäneeksi huomiota myös päähenkilöiden persoonallisuuksiin. Valtiosääntö sai hahmonsa vapaamielisen ja vaatimattoman professorin kynästä; sitä vei eduskunnassa eteenpäin mies, joka maksoi poliittisesta urastaan lopulta hengellään murhamiehen uhrina; ja lopullisen hyväksyntänsä sille antoi hallituksen joukkoja sisällissodassa johtanut voittoisa kenraali, joka yhdellä allekirjoituksella päätti hylätä haaveensa vallankaappauksesta ja sotilasdiktatuurista. Valtiosääntö oli poliittisen tinkimisen ja henkilökohtaisen pidättyvyyden erikoislaatuinen lopputulos.

Perustuslain merkitys itsenäisen valtion ominaispiirteenä tietysti ei ole kadonnut mihinkään, ja vuoden 1919 valtiosäännön pääkohdat säilyttänyt vuoden 2000 perustuslaki on pysynyt poliittisen kädenväännön kohteena. Vanhan valtiosäännön kirjoitti aikoinaan oikeustieteen professori, ja kuluneina vuosina poliitikot ehtivät ryöpyttää uutta perustuslakia lainvalmistelun ohessa tulkinneita professoreita liiasta kireydestä, “perustuslakifundamentalismista” tai peräti “perustuslakitalebanismista”. Hallituksen vaihduttua skisma on laantunut, mutta kysymys itsessään on akuutti; tätä blogia seuranneet muistavat myös perustuslain tulkinnan merkityksen Tampereen yliopistofuusion ja siihen liittyneen oikeustaistelun yhteydessä. Sata vuotta kestäneen tasavaltaisen hallinnon jälkeen Suomen perustuslain puolesta kamppaillaan yhä, ja kansalaisaktivismille tuskin voi keksiä parempaa motiivia.

Kansanvallan päivänä ja Suomen tasavaltaisen hallinnon satavuotispäivänä 17.7.2019 voi kerrata tuolloin 35-vuotiaan eduskunnan puhemies Lauri Kristian Relanderin sanat, joita Santeri Alkio haltioituneena kuunteli. Relanderissa oli poliitikkona puutteensa, eikä hän kenties ollut retorisesti kaikkein taidokkain, mutta jotain olennaista hän ehkä sittenkin onnistui tuolloin sanomaan.

“Se valtioteko, jota eduskunnan nyt tekemät päätökset hallitusmuotoasiassa tietävät, on merkitykseltään tärkeimpiä, mitä Suomen historia tietää kertoa. Meidän kansastamme on sanottu, että se on puoluetaistelujen rikkirepimä, hajalleen lyöty kansa. Nyt suoritettu valtioteko on kumminkin omiaan osoittamaan, että tämä väite vain osaltaan pitää paikkansa. Äsken tekemistämme päätöksistä käy ilmi, että löytyy asioita, joissa keskinäiset riitaisuudet siirtyvät syrjään ja tilalle tulee pyrkimys, joka kaikkia yhdistää, pyrkimys asettaa kaiken yläpuolelle yhteisen isänmaamme onni ja sen tulevaisuus. Se seikka, että me suurissa asioissa voimme löytää toisemme, voimme tuntea olevamme saman kansan jäseniä, se seikka osoittaa, että me kykenemme tarvittaessa kokoamaan voimamme yhteen. Olkoon tietoisuus tästä takeena siitä, että tämä kansa lähtiessään uuden hallitusmuotonsa turvissa kulkemaan tulevaisuuttaan kohti, on myöskin kykenevä itsenäisenä kansana itsenäistä elämäänsä elämään.”

This entry was posted in Historia, Politiikka, Satakunta and tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , , . Bookmark the permalink.

2 Responses to Sata vuotta tasavaltaa

  1. Ossi Lehtiö says:

    Kiitos todella hienosta ja monipuolisesta kirjoituksesta juuri tänään, merkittävänä vuosipäivänä.

  2. Pingback: Meidän yliopistomme, meidän hallituksemme | Historiantutkijan näkötorni

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s