Rooma, Parthia ja Kristus

Ylinnä: kappale varhaisimman hepreankielisen raamatun sisältäneestä Aleppon koodeksista. Alhaalla vasemmalla: Milanon katedraalin pyhän Ambrosiuksen kristogrammi. Alhaalla oikealla: Šami-patsas, parthialaista ylimystä esittävä veistos Iranin kansallismuseosta Teheranista. Kuvat: Wikimedia Commons.

Vuonna 40 ennen ajanlaskumme alkua Parthian imperiumi aloitti sodan Rooman valtakuntaa vastaan. Tilaisuus oli otollinen, sillä parthialaiset olivat jo kolmetoista vuotta aiemmin nöyryyttäneet Roomaa lyömällä triumviri Marcus Licinius Crassuksen legioonat Carrhaen taistelussa. Julius Caesarin salamurhan aiheuttama uusi kansalaissota ja sen jälkiselvittelyt tekivät nopeasta iskusta Roomaa vastaan sitäkin houkuttelevamman. Arsakidien dynastiaan kuulunut suurkuningas Orodes II tavoitteli nyt Rooman vallan täydellistä nujertamista Lähi-Idässä.

Rooman hegemoniaa itäisissä provinsseissa puolusti triumviri Marcus Antonius, joka muistetaan Egyptin kuningatar Kleopatran rakastajana. Parthialaista armeijaa komensi suurkuningas Orodeen poika, prinssi Pacorus, aisaparinaan satraappi Barzafarnes. Parthialaiset eivät nojanneet yksinomaan omiin voimavaroihinsa, vaan he värväsivät tuekseen roomalaisia pettureita. Yksi näistä oli kansalaissodissa aiemmin Caesaria vastaan Pompeiuksen puolella kenraalina taistellut Quintus Labienus, jolla oli yhä melkoisesti arvovaltaa itäisiin provinsseihin sijoitettujen ja kansalaissodassa Caesarin murhaajia tukeneitten legioonalaisten keskuudessa. Labienus onnistuikin taivuttelemaan monet Syyrian ja Foinikian varuskuntien miehistä puolelleen, mikä tasasi tietä parthialaisten hyökkäykselle. Syyrian maaherra, espanjalaissyntyinen Lucius Decidius Saxa, kärsi Antiokian luona tappion Pacorukselle ja joutui myöhemmin parthialaisten vangiksi ja teloittamaksi. Labienus hyökkäsi legioonalaisineen Vähään-Aasiaan, kun taas Pacoruksen ja Barzafarneen parthialainen armeija hyökkäsi edemmäksi etelään, Syyrian halki kohti Palestiinaa.

Palestiina oli ollut parikymmentä vuotta käymistilassa. Pompeius oli valloittanut Juudean kuningaskunnan ja Jerusalemin vuonna 63 eaa., ja sikäläinen makkabealaisista vapaussotureista polveutunut hasmonealainen hallitsijahuone oli syrjäytetty. Entisille kuninkaille oli jätetty enää uskonnollisen auktoriteetin rooli, jos kohta Caesar oli sallinut ylipappi Hyrkanus II:n käyttää hallitsijana “etnarkin” arvonimeä. Maan varsinainen hallinto ja roomalaisten etujen valvominen oli syntyperältään idumealaisen prokuraattori Antipaterin käsissä, jonka poika Herodes osoitti kohtuullisia hallitsijan kykyjä Galilean kuvernöörinä ja Juudean tetrarkkina. Alun alkaen Caesarin murhanneita tasavaltalaisia kannattanut Antipater oli poikineen säilyttänyt asemansa hakeutumalla Marcus Antoniuksen suosioon, mutta juutalaisten huomattava osa suhtautui heihin kitkerästi. Sanhedrin, juutalaisten uskonoppineiden ylin neuvosto, vihasi Herodesta ja oli vuonna 47 eaa. kuulustellut tätä epäiltynä ilman oikeudenkäyntiä langetetusta kuolemantuomiosta. Kansan keskuudessa vaikutusvaltaa saavuttanut ja alempaa papistoa edustanut farisealaisten puolue paheksui niin ikään Herodesta, jota he pitivät hyvästä syystä roomalaisten marionettina.

Parthialaisten sotaretken aattona juutalaiset olivat toimittaneet lähetystön toisensa perään Marcus Antoniuksen pakeille tavoitteenaan saada vihattu Herodes syrjäytetyksi. Herodeksen kihlauduttua Hyrkanuksen tyttärentyttären prinsessa Mariamnen kanssa näytti tetrarkin tie juutalaisten ylivaltiaaksi sinetöidyltä, mutta Pacoruksen joukkojen hyökkäys muutti tilanteen kokonaan ja laukaisi poliittisen mullistuksen Juudeassa. Antigonos Mattatias, Hyrkanus II:n veljenpoika ja hasmonealaisen dynastian viimeinen vesa, sysäsi setänsä sivuun ylipapin tehtävistä ja kaappasi vallan. Hän vieläpä leikkautti setänsä korvat irti varmistaakseen, ettei silvotuksi joutunut Hyrkanus enää täyttäisi Mooseksen lain pappissäädylle asettamia vaatimuksia. Perintöoikeudestaan kiinni pitänyt Antigonos julistautui Jerusalemin valloittaneiden parthialaisten tuella saman tien itse Juudean kuninkaaksi, ja Herodes pakeni Roomaan anomaan apua Marcus Antoniukselta. Kleopatran lumoissa ollut roomalainen triumviri oli toistaiseksi ollut kiinnostuneempi Egyptin ja pääkaupungin tapahtumista ja laiminlyönyt pahemman kerran puolustautumisen parthialaisia vastaan.

Juutalaisten kannalta prinssi Pacoruksen hyökkäys ja Antigonoksen vallankaappaus olivat enimmäkseen tervetulleita asioita. Roomalainen historioitsija Cassius Dio on kuvaillut Pacorusta oikeudenmukaiseksi ja lempeäksi valloittajaksi, ja hasmonealaisen kuningashuoneen restauraatio parthialaisten valloittajien suojeluksessa oli omiaan nostattamaan juutalaisten mielialoja. Flavius Josefuksen mukaan merkittävä osa juutalaisista asettui Antigonoksen tueksi, vaikka nähtävästi Herodeksellakin oli kannattajansa, ja tämän veli Joosef piti pitkään puoliaan Antigonoksen joukkoja vastaan Masadan jylhässä kalliolinnoituksessa. Herodes puolestaan käytti tilaisuutta hyväkseen ja hankki itselleen Rooman senaatilta nimityksen “juutalaisten kuninkaaksi”; koska parthialaiset olivat joka tapauksessa palauttaneet vanhan kuningaskunnan, vähempi ei enää riittänyt.

Juutalaisten kuningaskunnan vapautuminen ja sitä säestänyt veljessota lisäsivät aikakauden apokalyptisiä tunnelmia, etenkin kun Messiaan saapumisen oli jo profeetta Jesajan päivistä asti uskottu tapahtuvan persialaisten valloituksen seurauksena. Apokryfisen Eenokin kirjan näihin aikoihin kirjoitetut säkeet “parthialaisista ja meedialaisista” ja ajasta, jolloin “mies ei tunne veljeään eikä poika isäänsä”, heijastelevat raamatuntutkijoiden mukaan Pacoruksen hyökkäystä, hasmonealaisten sukuriitoja ja näiden veljessotaa Herodeksen kannattajia vastaan. Hypoteesin esitti ensimmäisenä arkkipiispa Richard Laurence jo 1800-luvulla, ja tulkinta on saanut kannatusta vielä nykyisinkin. Sattumaa eli ei, myös “ihmisen poika” tekee Eenokin ennustuksissa jo vahvasti tuloaan.

Parin vuoden ajan näytti siltä, että Pacorus tosiaan onnistuisi pitämään Syyrian ja Palestiinan hallussaan, ja Parthian suurkuninkaan valta ulottuisi Ktesifonin pääkaupungista aina Välimerelle asti. Judaistiikan tutkija Jacob Neusnerin mukaan Pacorus oli “todellinen Mithradates Suuren perillinen”, valloittajakuningas ja suurvallan rakentaja. Roomalaisten onneksi heidän joukossaan oli vielä kyvykkäämpi sotapäällikkö, Publius Ventidius Bassus, entinen Caesarin suojatti, joka nyt marssi Marcus Antoniuksen käskystä vanhojen legiooniensa kärjessä parthialaisia vastaan. Ventidiuksen miehet olivat Caesarin veteraaneja, vanhoja Alesian, Farsaloksen ja Filippoin tappotantereilla karaistuneita taistelijoita, ja heidän komentajansa oli kyvykäs kenraali, joka taisi hyökätä parthialaisia vastaan maastossa, jossa näiden ratsuylivoimasta ja suuremmasta liikkuvuudesta ei ollut etua.

Ventidiuksen sotaretki oli menestys. Roomalainen kenraali nujersi ensin Labienuksen petolliset joukot Kilikian porttien taistelussa (nykyinen Gülek-sola kaakkois-Turkissa) ja sen jälkeen Barzafarneen joukot Amanuksen solassa (Belen-sola Turkin ja Syyrian rajalla). Viimeisessä, ratkaisevassa taistelussa Ventidius kohtasi itsensä Pacoruksen Gindaros-vuoren (Jindires) harjanteilla. Syyrian ja Juudean valloittanut arsakidien prinssi jäi taistelukentälle kaatuneena sankarina, ja suurkuningas Orodes kuoli pian poikansa jälkeen, Cassius Dion mukaan vanhuuteen ja suruun.

Ventidius oli yksi harvoista roomalaisista sotilaskomentajista, joka vietti Roomassa triumfin parthialaisista saavutetun voiton kunniaksi, ja Tacitus ylisti häntä sittemmin miehenä, joka oli “nöyryyttänyt itää” (dejectus Oriens). Shakespearen “Antoniuksessa ja Kleopatrassa” Ventidius esiintyy lyhyessä sivuosassa. Adjutantti Silius rohkaisee komentajaansa hyökkäämään voittojensa jälkeen Mesopotamiaan ja Persiaan asti, mutta Ventidius toteaa, että liian suuri menestys koituisi Rooman valtiollisissa oloissa kohtalokkaaksi ja herättäisi vain epäluuloja:


Better to leave undone, than by our deed
Acquire too high a fame when him we serve’s away.

Parempi työtönnä, kuin töistään saada
liiaksi mainetta, jos meistä etääll’ on palveltava.


(Paavo Cajanderin suomennos)



Parthialaisten lyhyt ylivalta Syyriassa ja Palestiinassa oli päättynyt, ja samalla päättyi myös juutalaisten hasmonealaisen kuningashuoneen historia. Voittoisa Herodes lujitti asemansa Juudean valtiaana, perusti oman dynastiansa ja luovutti Antigonos Mattatiaan roomalaisille teloitettavaksi. Cassius Dion mukaan entinen juutalaisten kuningas ristiinnaulittiin; Plutarkhos puolestaan väittää, että hänet olisi mestattu. Molemmat ovat yhtä mieltä siitä, että Marcus Antonius surmautti Antigonos Mattatiaan tavalla, joka oli hallitsijahuoneen jäsenelle nöyryyttävä ja ennenkuulumaton.

Muutama vuosi myöhemmin Caesarin ottopoika Octavianus kukisti Marcus Antoniuksen idässä, mikä merkitsi päätöstä Rooman tasavaltaa piinanneille sisällissodille. Alun alkaen Marcus Antoniusta kannattanut ovela Herodes nöyristeli itsensä onnistuneesti Octavianuksen suosioon anellen tätä “muistamaan, miten uskollinen liittolainen hän voi olla ja unohtamaan, kenen liittolainen hän on ollut”. Rooman imperiumi ja klienttivaltioksi alistettu Juudean kuningaskunta siirtyivät nyt Octavianus Augustuksen hallitseman prinsipaatin ja Pax Romanan aikakauteen. Augustus solmi rauhan parthialaisten kanssa ja sai neuvotteluissa hankittua takaisin Crassuksen ja Decidiuksen tappioissa menetetyt legioonien tunnuskotkat, mikä yhdessä Ventidiuksen voiton kanssa palautti Rooman kunnian.

Jacob Neusner totesi osuvasti, että Pacoruksen hyökkäys Syyriaan ja Palestiinaan oli eräs niitä hetkiä, jolloin historia oli tienhaarassa, ja jolloin maailmanhistorian kulku oli muutamien kyvykkäiden johtajien käsissä. Sodan lopputulos oli kaikkea muuta kuin ennaltamäärätty. Roomalaisten historialliset voitot parthialaisista voi laskea yhden käden sormilla, ja Ventidiuksen sotapäällikön taidoista todistaa osaltaan se, että Marcus Antoniuksen yritys hyökätä Parthian imperiumia vastaan koitui uudeksi katastrofiksi, josta hän selvisi vain täpärästi. Ei ole liioiteltua todeta, että vuosina 40-38 eaa. parthialaisilla tosiaan oli valtit käsissään, ja prinssi Pacoruksella oli kaikki mahdollisuudet vakiinnuttaa arsakidien suurkuninkaan ylivalta itäisen Välimeren alueella.

Entä jos näin olisi tapahtunut? Hasmonealaisdynastian hallitsema juutalainen kuningaskunta olisi silloin myös saanut takaisin vanhan valtansa. Jerusalemin temppeli olisi restauroitu ja laajennettu Antigonos Mattatiaan eikä Herodeksen toimesta. Perinteiset yhteydet Palestiinan juutalaisväestön ja Mesopotamiassa asuneen juutalaisen diasporan välillä olisivat vahvistuneet entisestään. Nämä siteet olivat tietysti jo muutenkin vahvat, ja muun muassa rabbi Hillel saapui Palestiinaan nimenomaan Babylonista. Parthian imperiumin yhteydessä vuorovaikutus Jerusalemin, Babylonin ja Ktesifonin välillä olisi muuttunut vieläkin säännöllisemmäksi, ja molemmat juutalaisyhteisöt olisivat olleet osa samaa maailmanvaltaa. Diasporassa ainoastaan Aleksandrian juutalaiset olisivat yhä jääneet hellenistisen ja roomalaisen vaikutusvallan piiriin. Mahdollisesti samalla olisi nähty uusi lisääntynyt vuorovaikutuksen vaihe zarathustralaisuuden ja juutalaisuuden välillä; tai yhtä hyvin parthialaisten hallitsijahuoneen jäsenistä eräät olisivat saattaneet kääntyä juutalaisuuteen, mistä itse asiassa on joitakin historiallisia esimerkkejä.

Parthialaisten valloitus, juutalaisen kuningaskunnan vapautuminen, veljessodan loppu ja uusi temppeli eivät silti sellaisenaan olisi vielä merkinneet apokalyptisten tunnelmien hellittämistä Palestiinassa. Anthony Keddie on väitöskirjassaan arvioinut, että Herodeksen ajan Palestiinassa 45-60% väestöstä eli omavaraistaloudessa aivan toimeentulon rajoilla, ja 15-25% tämän rajan alapuolella. Se yhteiskunta, joka tuotti apokalyptiset kultit ja Messiaan odotuksen, oli sodassa kärsinyt luokkayhteiskunta, joka ei koskaan toipunut kokemastaan hävityksestä. Yhteiskunnallinen tilanne olisi luultavasti väkisinkin jatkunut samankaltaisena, vaikka Juudeaa olisivat hallinneet hasmonealaiset monarkit Parthian imperiumin vasalleina. Kuten myös tapahtuneessa historiassa, tämä olisi ollut omiaan herättämään ikiaikaisen kysymyksen siitä, mikseivät vapaus ja oikeudenmukaisuus olleet vieläkään koittaneet, veljessodan aikana koetuista viimeisistä päivistä ja kuningaskunnan palauttamisesta huolimatta? Historiallisesti juutalaisuus ja zarathustralaisuus tuottivat säännöllisesti yhteiskunnallisiksi reformaattoreiksi heittäytyneitä hurmoshenkisiä saarnasmiehiä.

“Ihmisen pojan” saapumista olisi siis odotettu yhä, ja jos näin haluaa uskoa, muuan vaelteleva galilealainen opettaja tai hänen lähin historiallinen vastineensa olisi todennäköisesti ollut valmis tarttumaan tähän haasteeseen. Mutta millainen olisi ollut parthialainen Kristus? Millaiseksi hänen uransa olisi kehkeytynyt, jos hän olisi toiminut yhtenäisessä ja itsenäisessä juutalaisessa kuningaskunnassa arsakidien suurvallan alaisuudessa? Edes historiallisesta Kristuksesta emme tiedä viime kädessä mitään, joten parthialaisen Kristuksen elämänvaiheita voi arvuutella kutakuinkin yhtä vahvoin todistein. Kaiketikin hän olisi matkustanut Babyloniin ja takaisin ja hyvin mahdollisesti omaksunut zarathustralaisia vaikutteita. Se, että hasmonealaisen dynastian kuningas olisi samalla ollut myös ylipappi, olisi todennäköisesti asemoinut Kristuksen yhteiseen ylemmän papiston vastaiseen oppositioon farisealaisten kanssa. Hyam Maccoby esitti olettamuksen, että myös historiallinen Kristus on mahdollista nähdä farisealaisen puolueen edustajana.

(Huomautettakoon, etten ota tässä erityisesti kantaa kysymykseen historiallisesta Kristuksesta. Tässä on kyse vain pääsiäisen ajatusleikistä; millainen olisi ollut vaihtoehtohistoriallinen Kristus, jos hän olisi ollut olemassa ja toiminut erilaisessa poliittisessa ympäristössä?)

Entä millainen olisi ollut hänen loppunsa? Hasmonealaisessa kuningaskunnassa olisivat myöhäishellenistiselle kaudelle ominaiset palatsijuonittelut varmasti jatkuneet lakkaamatta ja toistuneet myös vallanpitäjien suhteessa oppositioon. Aikakauden huutavan äänistä Johannes Kastaja olisi hyvinkin voinut päätyä tuomiolle loukattuaan monarkkia ja ylipappia. Se, olisiko kuolemantuomio ollut mahdollinen lopputulos, on avoin kysymys. Sanhedrin ei tiettävästi näinä aikoina langettanut mielellään kuolemantuomioita, jos kohta poikkeuksia oli. Evankeliumien perimätieto Kristuksen teloituksesta, mikäli siihen haluaa uskoa, näyttäisi käytännössä edellyttäneen roomalaisen prokuraattorin ohjausta ja voi selittyä vain Rooman yleisellä menettelytavalla kansankiihottajien ja kapinallisten suhteen. Todennäköistä on, ettei parthialainen Kristus olisi milloinkaan päätynyt kuolemaantuomituksi. Rooman ylivallan väliintulo vaikutti ratkaisevasti hänen historialliseen teloitukseensa, mutta parthialaiset eivät milloinkaan menetelleet vasallikuningaskunnissaan yhtä kovaotteisesti kuin roomalaiset lopulta toimivat provinssiksi alistamassaan Juudeassa.

Kuvitteellinen arsakidikauden Kristus ei siis näyttäydy meille ristinkuoleman kokeneena ylösnousseena uhrikaritsana, vaan loppuun asti aktiivisena yhteiskunnallisena reformaattorina ja saarnaajana. Olisiko hän lopulta edes ollut aikalaisille “ihmisen poika”? Kenties. Olennaista on, ettei hasmonealaisen kuningaskunnan rauha olisi säilynyt ikuisesti. Parthian ylivalta Syyriassa ja Palestiinassa sekä mahdollinen arsakidien laivaston ilmaantuminen itäiselle Välimerelle olisivat muodostaneet jatkuvan ja sietämättömän uhan Rooman imperiumille ja etenkin kriittisille viljatoimituksille Egyptistä. Historiallisesti jo pelkästään Armenian kuningaskunnan valtaistuinriidat riittivät uudeksi sodan syyksi vuonna 36 jaa., vain kolme vuotta Kristuksen ristinkuoleman jälkeen. Uusi Rooman ja Parthian välinen suursota olisi näin ollen todennäköisesti syttynyt parthialaisen Kristuksen elinaikana, ja “ihmisen pojasta” olisi tullut sota-ajan profeetta.

Trajanuksen hyökätessä Mesopotamiaan sikäläiset juutalaiset taistelivat lojaalisti maahantunkeutujaa vastaan Parthian imperiumin puolesta. Vastarinnalla oli innostava vaikutuksensa myöhempään Palestiinan juutalaisten vastarintaan Hadrianuksen aikana. Rooman ja Parthian voimainmittelö ja Tiberiuksen legioonien vyöryminen Juudeaan 30-luvulla olisi tehnyt valinnasta sitäkin helpomman. Parthialaisen Kristuksen saarnoissa olisi lähimmäisenrakkauden rinnalla toistunut myös lähimmäisten puolustaminen, voimakas patriotismi, muistutus miekan tuomasta totuudesta ja velvoite antaa suurkuninkaalle se, mikä tälle kuuluu, ja kansakunnalle kaikkensa. Kukaties ristinkuoleman sijasta parthialainen “ihmisen poika” olisi kaatunut taistelukentällä uskon ja vapauden marttyyrinä. Täysin mahdollista on, että hänen ympärilleen olisi rakentunut monoteististen uskontojen joukossa erottuva oma kulttinsa, kuten monien muidenkin henkilöiden; mandealaiset kunnioittavat Johannes Kastajaa, druusit puolestaan profeetta Jetroa. Mutta yhtä mahdollista on, että hän olisi päätynyt rabbiinisen juutalaisuuden varhaiseksi suureksi nimeksi rabbi Hillelin ja rabbi Akiban tavoin.

Tässä arvuuttelussa ei voi sivuuttaa Aleksandrian merkitystä ja juutalaisissa lahkokunnissa esiintyneen varhaisen gnostilaisuuden vuorovaikutusta hellenistisen filosofian kanssa. Todennäköisesti tämä kanssakäynti olisi kanavoitunut roomalaisajan Aleksandriassa uudeksi filosofiseksi koulukunnaksi, uudeksi maailmankatsomukseksi ja uudeksi uskonnoksi. Todennäköisesti tämä oppi olisi myös levinnyt laajalti Rooman imperiumissa ja sulautunut yhteen stoalaisen filosofian kanssa, mikä olisi vahvistanut sen monoteistista luonnetta. Ei ole mahdotonta, että tämä uskonto olisi itse asiassa pääpiirteissään muistuttanut hyvin paljon historiallista kristinuskoa; mutta se olisi syntynyt ilman Kristusta, vieläpä täsmälleen kuten historiallisen Kristuksen olemassaolon kiistäneet ja tätä myyttisenä hahmona pitäneet teologit ja filosofit ovat kristinuskon synnyn halunneet selittää.

Monessa asiassa on lopulta kyse historiallisesta sattumasta, niin myös kristillisen pääsiäisen sanomassa. Sattuman voi silti aina kääntää suotuisaksi itselleen ja muille. Se taas edellyttää erästä tärkeää asiaa, nimittäin uskoa.

Kirjallisuutta:

Jacob Neusner, A History of the Jews in Babylonia, Part 1: The Parthian Period, Scholars Press 1999

Martin Sicker, Between Rome and Jerusalem: 300 Years of Roman-Judaean Relations, Praeger 2001

Anthony Keddie, Revelations of Ideology: Apocalyptic Class Politics in Early Roman Palestine, Brill 2018

This entry was posted in Historia and tagged , , , , , , , , , , , . Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s