Sodan pääsiäinen

Wojciech Kossak: Kevät 1813 (Wiosna 1813, 1904), Wikimedia Commons, alkuperäinen maalaus näytteillä Boris Voznytskyin galleria Lvivissä.

Helmikuun 11. päivänä kirjoitin pitkän ja yksityiskohtaisen tekstin siitä, miksi uskoin Venäjän ryhtyvän sotatoimiin Ukrainassa. Kaksi viikkoa myöhemmin aavistukseni toteutuivat, kun presidentti ja diktaattori Vladimir Putin aloitti täysimittaisen hyökkäyksen Ukrainaa vastaan.

Tätä kirjoitettaessa sotaa on nyt jatkunut jo lähes kaksi kuukautta, ja vastoin monien länsimaisten kommentaattorien ennusteita Ukraina on pitänyt puoliaan urheasti ja menestyksekkäästi. Pääkaupunki Kiovaa kohti hyökänneet venäläiset joukot on pakotettu vetäytymään takaisin Valko-Venäjän puolelle. Vapautetuille alueille edenneet ukrainalaiset joukot ovat löytäneet jälkiä Putinin sotilaiden suorittamista joukkomurhista Butšan ja Motyžynin pikkukaupungeissa sekä Tšernihivin alueella. Murhatyöt itsessään, samoin kuin niiden aiheuttama kansainvälinen järkytys, merkitsevät uutta askelta sodassa, jonka laajeneminen yleiseurooppalaiseksi ei edelleenkään ole poissuljettu mahdollisuus. Sodan painopiste on tällä hetkellä jälleen siirtymässä kohti itää, Donetskin laakion alueelle, jossa nyt kenraali Aleksandr Dvornikovin komentama Venäjän armeija yrittänee vielä kerran uutta suurhyökkäystä saavuttaakseen edes jonkinlaisen voiton taistelukentällä. Todennäköinen ajankohta hyökkäykselle on, kuten jokin aika sitten itse lehtihaastattelussa otaksuin, ortodoksisen pääsiäisen ja 9. toukokuuta Venäjällä juhlitun Voitonpäivän välinen kahden viikon mittainen ajanjakso. Euroopan maat ovat toimittamassa Ukrainalle aiemman puolustusmateriaalin ohella nyt entistä raskaampaa aseistusta, kuten ilmatorjuntajärjestelmiä, ja myös panssarivaunujen kaltaista hyökkäyksellistä kalustoa.

Historiantutkijana on helppo huomata sodan ilmeisin piirre, joka on tuttu jo 1900-luvun konflikteista; myös nyt siirtomaasotien kauhut ovat ulottuneet Eurooppaan. Aikoinaan molemmissa maailmansodissa Euroopassa tutuksi tulleet keskitysleirit ja joukkotuhonta olivat käytäntönä eurooppalaisten suurvaltojen merentakaisissa sodissa jo imperialismin aikana; espanjalaisten toimesta Kuubassa 1898, brittien toteuttamana Etelä-Afrikassa 1900, ja saksalaisten suorittamana Lounais-Afrikassa 1904-1908. Venäjä ei ole historiassaan kaihtanut terroria omalla valtioalueellaan, mutta Ukrainan sodan joukkomurhien ja sotarikosten tausta on kiistatta maan omissa siirtomaasotiin rinnastuneissa konflikteissa Afganistanissa, Tšetšeniassa ja Syyriassa. Yhdysvaltain joukot syyllistyivät Irakissa yhtä lailla siviilien summittaiseen surmaamiseen taistelujoukkojen tunkeutuessa asuinalueille; Venäjän sotavoimien harjoittamat murhat Ukrainassa ovat kuitenkin olleet järjestelmällisiä ja mittasuhteiltaan omaa luokkaansa. Ukrainalaisten lasten pakkoadoptiot puolestaan ovat ilmiö, jota ei ole maanosassamme nähty sitten natsi-Saksan päivien, ja tällä hetkellä lähin vastaava tapaus on Kiinan harjoittama uiguurilasten pakkosijoittaminen “valtiollisiin orpokoteihin”. Yhtä kaikki, olipa kyse sitten Harkovassa räjäytetyistä termobaarisista pommeista tai siviilien massamurhaamisesta Butšassa, kaikki maanosamme ulkopuolella tapahtuneet raakuudet toistuvat jälleen kerran Euroopassa, eurooppalaisen suurvallan asevoimien suorittamana, osana sotaa, joka on kuin muistuma menneisyydestä; ja tälläkin kertaa uhrina on viaton kansakunta.

Ukraina on kuitenkin taistellut vastaan, menestyksellä. Helmikuussa jätin itse tarkemmat ennusteet maan vastarintakyvystä tekemättä ja tyydyin vain toteamaan Ukrainan olevan paljon paremmin varustautunut kuin vuonna 2014. Kirjoituksessani mainitsin, että “maa kykenisi tarjoamaan Venäjälle ainakin jonkin aikaa kovan vastuksen”, mikä piti paikkansa, moninkertaisesti. Nykyinen sota jatkuu vähintäänkin yli kesän, ja uudelleen varustetulla Ukrainalla on ajan mittaan myös kaikki mahdollisuudet pakottaa Venäjän armeija vetäytymään ja voittaa sotansa. Muista helmikuisista aavistuksistani kitkerä ennusteeni länsivaltain haluttomuudesta langettaa riittävän kovia pakotteita tai sitoutua kyllin tehokkaasti Venäjän eristämiseen oli puolestaan täysin erheellinen. Olen pelkästään tyytyväinen siitä, että olin väärässä.

Keväällä 2022 Eurooppa ja maailma jatkavat kulkuaan kohti tuntematonta. Keskeisiä kysymyksiä on useita. Miten pitkään lähes täysin saarrettu ja parhaat voimansa jo uhrannut Venäjä kykenee jatkamaan sotaa, ja millaisiin toimiin Putin on valmis? Ovatko minkäänlaiset rauhanneuvottelut enää Butšan murhien jälkeen edes mahdollisia, ja millaiseen vastahyökkäykseen ja voittoon Ukraina pyrkisi? Länsivaltain sitoutumista Ukrainan tukemiseen on tuskin syytä epäillä, vaikka sota jatkuisikin vielä kuukausia, mutta voiko tilanne vielä johtaa suoranaiseen lännen interventioon tai sodan laajenemiseen, esimerkiksi Venäjän mahdollisesti käyttäessä joukkotuhoaseita, tai kenties sodan provosoiman uhkaavan maailmanlaajuisen ruokakriisin vuoksi?

En ole selvänäkijä, joten en ryhdy esittämään tässä arvioitani näistä seurauksista. Helmikuisen esseeni tavoin käyn myös tässä läpi lähihistoriaan ja kaukaisempiin vuosiin liittyviä asioita, joilla uskoakseni on merkityksensä nykyisen konfliktin alkusyiden käsittämisen ja sodan ratkeamisen kannalta. Olen pitänyt eräänlaisena ylpeydenaiheenani sitä, että historioitsija näkee maailman tapahtumat humanistin perspektiivistään aina syvemmin kuin yhteiskuntatieteilijät milloinkaan. Nykyinen sota on kaikkien muiden eurooppalaisten suursotien tavoin monen kehityskulun yhteenliittymä. Siihen vaikuttavat ja sen ovat synnyttäneet nationalismin kaltaiset aatteelliset voimavirrat; siinä kuultaa teollistuneen maailman iltahämärä; ja kuten jo viimeksi mainitsin, sen voi nähdä kamppailuna, jossa modernisaatio ja taantumus ovat toisaalta vastatusten, toisaalta sulautuvat toisiinsa.

Tapani mukaan kirjoitan asiat avoimeksi myös käsittääkseni ne itse paremmin. Tutkijalle asiat on helpointa etäännyttää niistä kirjoittamalla.



Modernisaation jättömaat

Ukrainaa vastaan helmikuussa 2022 hyökännyt Venäjän armeija on suunnaton anakronismi. Taisteluun lähetetty Venäjän sotavoima on koottu kasaan keskenään epäsuhtaisista elementeistä; vuosituhannen vaihteen jälkeisten sotilasreformien myötä vakiintuneista ammatikseen taistelevista sopimussotilaista, mutta myös 1900-lukulaisen armeijan tavoin varusväestä ja asevelvollisista. Runsaasti huomiota herättäneet tšetšenien vapaaehtoisjoukot puolestaan ovat eriskummallinen muistuma 1800-luvun imperiumin aikojen etnisistä yksiköistä, joita Venäjä jo tuolloin käytti uskoen “villeistä” kansoista koottujen sotilaiden aiheuttavan vihollisessa kauhua ja pelkoa. Vain vähän liioitellen voi todeta, että Vladimir Putin yrittää käydä 2000-luvun sotaa 1900-luvun armeijalla, motiivinaan 1800-luvun imperiumi-ajattelu.

Mikä hämmentävintä, kalustoltaan Venäjän armeija ei ole päässyt viime vuosisadalta eteenpäin, eikä liioin taistelukyvyltään. Sotatutkija Rod Thornton kirjoitti jo vuonna 2011 aiempaa Georgian sotaa arvioidessaan Venäjän maavoimien silloisista heikkouksista, jotka nykyisessä sodassa ovat toistuneet. Aselajien ja puolustushaarojen välinen yhteistyö oli Etelä-Ossetian operaatioiden aikana olematonta, satelliittipaikannus toimi onnettomasti tai ei lainkaan, venäläiset tankit olivat haavoittuvaisia georgialaisten panssarintorjunnalle, eikä panssarivaunuilla ollut lämpökameroita tai maajoukoilla ylipäätään pimeänäkölaitteita. Neljäntoista vuoden aikana Venäjän armeija on korjannut puutteensa vain osittain. Georgiassa venäläiset saavuttivat voiton vihollisen keskuudessa vallinneen vielä suuremman kaaoksen vuoksi, mutta Ukrainassa kenraali Valeri Zalužnyn järjestämä puolustus on osoittautunut vastukseksi, jota Venäjä ei ole kyennyt murtamaan.

Venäjän maavoimien tila ja Ukrainan aroille romuraudaksi ammuttujen panssarivaunujen hylyt ovat omanlaisensa kuva siitä, miten Ukrainan sota on eräänlainen teollistumisen ja nationalismin ajan viimeinen murheellinen tuote. Se on muisto aikakaudesta, jonka Eurooppa uskoi jo jättäneensä taakseen tai vähintäänkin eristäneensä suojattuun turvalliseen nurkkaukseen. Ristiriita on pysäyttävä; jälkiteollisessa, tietoteknologian vallankumouksen kokeneessa ja energiamurrokseen pyrkivässä maailmassa Vladimir Putin käy diktaattorina suursotaansa uutta maailmanjärjestystä vastaan perinteisellä teollisen ajan armeijalla, sotaponnistuksensa öljyllä ja kaasulla rahoittaen. Maailma ei ole nähnyt vastaavanlaista sitten Yhdysvaltain sisällissodan, jolloin aseisiin tarttui niin ikään kehityksessä paitsioon jäänyt taantuva talousmahti, tuolloin puuvillalla ulkomaanvaluuttansa hankkinut maatalousvaltainen orjayhteiskunta. Aiemmat 1900-luvun totalitaariset valtiot perustivat voimansa uusimman teknologian varaan, mutta Venäjän sota Ukrainassa on näyttänyt samalta kuin jos Stalin olisi käynnistänyt 1950-luvulla hyökkäyksen länteen panssarijunilla ja ratsuarmeijoilla. Vain harvoin maailmanhistoriassa taantumus on ollut yhtä konkreettisella tavalla edistystä vastassa.

Nykyisyyttä yhä vainoavan, iltahämäränsä saavuttaneen teollisen ajan muistot ovat olleet läsnä myös sodan syttymisessä omaa rooliaan näytelleen Donetskin ja Luhanskin alueilla. Donetskin laakion teollisuusalue rakennettiin aikoinaan holodomorin, Ukrainan 1930-luvun nälänhädän, autioittamalle seudulle, jossa vanha kasakka-ajoista periytynyt maanviljelyselinkeino oli tuhoutunut Stalinin pakkokollektivisoinnin kurimuksessa. Kadonneiden yhteisöjen tilalle nousi uusi, kukoistava tehdasyhteiskunta, oman aikansa teollisen sivilisaation kulminaatio, joka neuvostojärjestelmän alamäen ja luhistumisen myötä vajosi lopulta periferiaksi. Paikallisten asukkaiden vankka usko omaan merkityksellisyyteensä ja teollisuustyön muokkaamaan arvomaailmaan, joka oli ollut lähestulkoon ainoa neuvostoajoilta jäänyt kiinnekohta, kuitenkin säilyi järkähtämättömänä. Vuoden 2014 Maidanin vallankumouksen jälkeen se purkautui separatismina, joka soi Vladimir Putinille riittävän verukkeen lähettää joukkonsa Ukrainaan.

Donetskin ja Luhanskin alueen separatismi on tavallisesti esitetty yksinomaan Kremlin masinoimana ilmiönä, mutta se pohjasi todellisiin mielialoihin, joihin tutustuminen alleviivaa nykyisen konfliktin olemusta teollisen maailman viimeisenä perimyssotana. Kiovan kansainvälinen sosiologian instituutti ehti huhtikuussa 2014, aivan Donbassin selkkauksen ensi kuukauden aikana, toteuttaa separatismin syitä valottaneen mielipidetutkimuksen alueen asukkaiden keskuudessa. Vastaukset olivat ennalta-arvattavia. Donbassin asukkaille Kiovan protestit näyttäytyivät metropolin hemmotellun eliitin rettelöintinä, joka oli ristiriidassa teollisuusalueen työntekoa idealisoineen arvomaailman kanssa. Berkut-mellakkapoliisiin suhtauduttiin velvollisuuttaan täyttäneinä kuuliaisina viranomaisina. Kiinnostavaa kyllä, pelko venäjän kielen asemasta oli paljon vähäisempää kuin yleensä on uskottu. Huomattava osa vastanneista kuitenkin vastusti EU-assosiaatiota, jonka pelättiin vievän työpaikat.

Donbassin mielipidetutkimuksen tulokset saattavat kuulostaa tutuilta. Vastauksissa kuulsi läpi halveksunta protestoivia pääkaupunkilaisia kohtaan; vanhan teollisuusalueen työväestön vakaumus omasta roolistaan maan suolana ja yhteiskunnan nettomaksajina; horjumaton luottamus poliisilaitokseen silloinkin kun se toimii väkivaltaisesti; ja pelko taloudellisen integraation uhasta omille työpaikoille. Kaikki nämä ovat määrittäneet vastaavalla tavalla modernisaation ja globalisaation häviäjiksi itsensä kokeneen palkansaajaväestön mielialoja myös länsimaissa, olipa kyse sitten Brexitin puolesta äänestäneistä Britannian vanhoista teollisuusalueista tai Donald Trumpille tukensa antaneesta Yhdysvaltain rustbelt-vyöhykkeestä. Länsimaissa nämä periferiat ovat uusliberalistisen talouspolitiikan seurauksena paitsioon jääneitä alueita, joilla aiemmin modernisaation soihtua kantanut teollisuustyöväki on nyttemmin osin taantunut oikeistopopulismin etujoukoksi; Donbassissa taustalla puolestaan on neuvostojärjestelmän romahdusta seurannut pitkä jälkitila, jonka korjaamiseen Ukrainalle ei ole milloinkaan annettu edes mahdollisuutta. Kaikilla näillä seuduilla katkeroituneisuus on kanavoitunut epäluottamukseen demokratiaa kohtaan, autoritaarisiin taipumuksiin ja vahvojen kansanjohtajien etsimiseen, jotka kuitenkin ovat yleensä vain pettäneet odotukset. Donbassissa he löysivät tuekseen vierasmaalaisen diktaattorin, ja lopputulos on yhtä lailla ollut näille alueille huonompi.

Kapinamieliala oli silti alusta asti vähemmistön mielialaa. Donetskin laakion alueella vain noin 20-30% asukkaista kannatti irtautumista Ukrainasta, mutta tämä oli lopulta kriittisen massan muodostanut määrävähemmistö, joka riitti Vladimir Putinille vipuvarreksi. Venäjän puoleen kääntyneet Donbassin separatistit saivat vielä viimeisen kerran kokea olevansa sankareita, ja modernisaation jättömaaksi taantunut vanha teollisuusalue päätyi säätämään maailmanhistorian suuntaa. Käytännössä seurauksena oli teollisen sivilisaation lopullinen vajoaminen barbariaan, pohjimmiltaan osa samaa ilmiötä, joka tammikuussa 2021 purkautui Yhdysvalloissa Trumpin kannattajien rynnäkkönä Capitoliin. Dynamiikka on maailmanlaajuinen, ja kaikkialla kyse on samasta asiasta: menneisyydestä, joka ei halua päästää irti, viimeisistä teollisen aikakauden haamuista, modernisaation epäkuolleista esikoisista, jotka nyt ovat kääntyneet kehityksen ja edistyksen vastavoimaksi. Seurauksena tästä liikehdinnästä on lopulta ollut sota, terrori ja joukkotuho.

Tapahtuneeseen on syytä suhtautua moniulotteisena murhenäytelmänä. Fasismin käyttövoimana on aina ollut katkeroituneen keskiluokan ohella myös vääristyneen luokkatietoisuuden omannut työväestön osa. Tämän kehityksen alkusyyt eivät ole olleet yksin taloudelliset, vaan myös moraaliset; Yhdysvalloissa taustalla on ollut yhtä lailla valkoisen väestön identiteettipolitiikka, Donbassissa ja laajemmin kaikkialla Venäjällä puolestaan Suuren Isänmaallisen Sodan muistoon ripustautunut uuspatriotismi. Tämän ilmiön tulisi olla länsimaille muistutus siitä, millaisista korjaamattomista talouden ja yhteiskunnan rakenteista taantumuksellinen protesti ammentaa käyttövoimansa, mistä se kumpuaa, ja mitkä voivat olla sen pahimmat seuraukset. Aikanaan sodan päätyttyä Ukraina ja mahdollisesti myös Venäjä tullaan rakentamaan uudelleen, toivon mukaan oikeudenmukaisesti. Samalla tavoin myös länsimaissa on syytä toteuttaa vähintäänkin henkinen jälleenrakennus, jonka turvin on mahdollista kohottaa viimeiset jättömaat jälleen osaksi modernia maailmaa.



Jeltsinin Weimar

Watergate-skandaalissa tahraantunut Yhdysvaltain entinen presidentti Richard M. Nixon ei kuulunut kotimaansa kunnioitetuimpiin valtiomiehiin, mutta maaliskuussa 1992 hän esitti kaukonäköisen varoituksen. Boris Jeltsin oli vasta edeltävän vuoden kesäkuussa noussut Venäjän presidentiksi, ja Neuvostoliiton romahduksen jälkeen maan demokratia oli hauraassa tilassa. Nixonin arvion mukaan Jeltsinin epäonnistuminen kansanvaltaisen ja perustuslaillisen hallinnon vakiinnuttamisessa merkitsisi “uuden, vaarallisemman, venäläiseen äärinationalismiin nojaavan despotismin valtaannousua” ja “sodan syttymistä entisen Neuvostoliiton alueella uusien despoottien yrittäessä palauttaa historiallisen Venäjän rajat voimakeinoin”.

Kveekaripresidentin pessimismi osoittautui profeetalliseksi. “Despotismi” on sana, jota on viime aikoina käytetty paljon Vladimir Putinin hallinnon yhteydessä, hyvin perustein. Kysymys nationalismin ja itsevaltiuden välisestä suhteesta on silti Venäjälläkin ollut moniselitteisempi, eikä kansalliskiihko ole milloinkaan tarvinnut diktatuuria välikappaleekseen sen enempää kuin länsimaissakaan, jos kohta nämä kaksi tuntuvat sopivat hyvin yhteen. Nykyisen sodan eräs keskeinen syy, näkemys Ukrainasta historiallisena Venäjän kansakunnan osana, ei ole kuitenkaan Putinin itsensä luoma, eikä liioin yksinomaan konservatiivinen tai taantumuksellinen historiatulkinta. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen 1990-luvulla lähes kaikki silloisen demokraattisen Venäjän poliitikot jakoivat samat ajatukset Ukrainasta ja Valko-Venäjästä valtioina, jotka oli keinotekoisesti erotettu Venäjästä, ja joiden palauttamisen takaisin Moskovan alaisuuteen tulisi olla Venäjän ulkopolitiikan päämäärä.

Vuosien 1993-1996 aikana, välittömästi sen jälkeen kun Nixon oli ennusteensa esittänyt, Venäjän duuma kävi toistuvia keskusteluja Sevastopolin, Krimin ja koko Ukrainan kysymyksestä. Kaikissa näissä kyse oli Venäjän ylivallan säilyttämisestä Ukrainassa. Lokakuussa 1996 duuma julisti lopulta äänin 110-14 Sevastopolin kaupungin “Venäjän yksiselitteiseksi valtioalueeksi”. Jälkineuvostolaisen Venäjän alun alkaenkin vähäiset liberaalit olivat jo tässä vaiheessa haipuva voima, mutta näistä jäljelle jääneistä vaikuttajista Jabloko-puolueen edustajat, kuten duuman varapuhemies Mihail Jurjev, pitivät itsestään selvänä, ettei Ukraina varsinaisesti edes ollut kansakunta. Jurjevin mukaan uuden Venäjän tavoitteena pitäisi olla “Ukrainan ja Valko-Venäjän palauttaminen Venäjän federaation osaksi, samanlaisilla ehdoilla kuin vaikkapa Tatarstan” (sic). Sevastopolia koskeneen päätöslauselman valmistelusta oli vastannut Moskovan pormestari Juri Lužkov, jota markkinahenkisyytensä vuoksi vielä tuolloin pidettiin myös lännessä hyvin uudistusmielisenä; sittemmin hän tuli tunnetuksi Pride-paraateja “saatanalliseksi” kutsuneena vanhan koulun kansallismielisenä.

Näiden aikojen paradoksi oli, että Jurjevin kaltaisten liberaalien visiot Ukrainan palauttamisesta menivät tosiasiassa jopa pitemmälle kuin monien “isänmaallisten” poliitikkojen haaveet. Kenraali Aleksandr Lebed, jota vuoden 1996 presidentinvaaleissa oli pidetty mahdollisena Jeltsinin haastajana, oli kaikkien venäläisten patrioottien tavoin vakuuttunut siitä, että Ukraina ja Venäjä olivat “saman uskon, saman sotilaallisen loiston perillisiä”, jotka oli “revitty irti toisistaan”. Lebed kuitenkin näki molempien maiden tulevaisuuden partnereina yhteisessä “konfederaatiossa”, minkä voinee tulkita viitanneen Jurjevin kaavailemaa Tatariaan rinnastunutta statusta tasa-arvoisempaan järjestelyyn.

Venäjän 1990-luvun poliitikoista todennäköisesti vain harva olisi ollut valmis käyttämään suoranaista sotilaallista voimaa Ukrainan palauttamiseksi osaksi Venäjää. Tätä ei silti missään vaiheessa myöskään suljettu pois. Jo vuonna 1994 Krasnaja Zvezda -lehti piti selvänä, että Venäjän tulisi varata itselleen oikeus sotilaalliseen interventioon missä tahansa Itsenäisten Valtioiden Yhteisön alueella tilanteissa, joissa venäjänkielisten väestön oikeudet olisivat uhattuna. Historioitsija Jevgeni Kožokin, joka toimi Venäjän strategisen tutkimuksen instituutin johtajana 1994-2009, oli silti maltillisempi. Hän katsoi Ukrainan ja Venäjän jälleenyhdistymisen edellyttävän “demokraattista prosessia”, joka rinnastuisi aiempaan Saksojen yhdistymiseen. Kožokin piti kaikkien maanmiestensä tavoin itsestään selvänä, että ukrainalaisten enemmistö olisi tähän unioniin valmis ja halukas, vain länsialueiden asukkaat mahdollisesti poislukien. Ukrainalaisten mahdollisia omia mielipiteitä ei tuolloinkaan juuri mietitty, ja kaikki, mikä ei tuntunut sopivan venäläiseen suureen visioon jälleenyhdistymisestä, oli helppo kuitata nopeasti pois päiväjärjestyksestä hoidettavana asiana.

Vaikka usko Ukrainan vapaaehtoiseen paluuseen Venäjän valtioyhteyteen oli vahva, oli mahdollisuus suorasukaisemmastakin toiminnasta esillä. Ehkä rajuimmat — ja enteellisimmät — ennusteet esitettiin Nezavisimaja gazeta -sanomalehdessä vuonna 1997, jolloin vastaperustetun IVY-maiden instituutin johtajat Konstantin Fedorovitš Zatulin ja Andranik Migranian julkaisivat omat mietteensä Ukrainan tulevaisuudesta. Molemmat tutkijat esittivät Ukrainan aseman “proto-valtiona” perustuvan yksinomaan länsivaltain rahoittamiin “venäläisvastaisiin” mielialoihin, mikä oli jälleen yksi osoitus Venäjällä syvään iskostuneesta pyrkimyksestä kiistää Ukrainan asema kansakuntana ja valtiona. Kummatkin myös pitivät mahdollisena, että Venäjän federaatio saattaisi joutua turvautumaan Ukrainan kohdalla vastatoimina “brutaaliin terapiaan”, kenties jopa valtiorakenteiden romahtamisen vauhdittamiseen.

Vladimir Putinin näkemyksiä esiteltäessä on viime aikoina toistuvasti viitattu Aleksandr Duginin tai Ivan Iljinin kaltaisiin esoteerisiin mystikoihin, minkä tarkoituksena on kaiketikin esittää Putinin ajatusten kumpuavan fasismia lähellä olevista isovenäläisistä aatevirtauksista. Tässä on perää, mutta samalla se on uskoakseni väärinarviointi. Tosiasia on, että kaikki tällä hetkellä Kremlin suunnasta esitetyt Ukrainan kansallista tai valtiollista asemaa kyseenalaistavat historiatulkinnat olivat vallitsevia jo 1990-luvun Jeltsinin Venäjällä, liberaalipoliitikoista ja markkinahenkisistä uudistajista aina patrioottisiin kenraaleihin ja akateemisiin piireihin. Kyse oli valtavirtaisen venäläisen nationalismin ilmentymistä, jotka läpäisivät koko yhteiskunnan ja määrittivät yleistä ajattelutapaa — seikka, mitä on mahdoton sivuuttaa silloin kun tämän sodan loppuselvitys on aikanaan käsillä. Viime kädessä edes liberaalit eivät ole olleet immuuneja nationalismin pimeille puolille, mistä käypä esimerkki on toinen maa, Unkari, jonka itsevaltainen pääministeri Viktor Orbàn oli aikoinaan muuan 1990-luvun ylistetyistä nuorekkaista vapaamielisistä demokraateista.

Jeltsinin Venäjällä vakiintumattoman demokratian oloissa versoneilla nationalistisilla pyrkimyksillä on myös ilmeinen ennakkotapauksensa Euroopan historiassa. Neuvostoliiton romahduksen jälkeen asteittain muovautunut venäläinen revisionismi muistuttaa hyvin paljon sotienvälisen Saksan Weimarin tasavallan ilmapiiriä. Maailmansodassa tappion kärsineessä Saksassa demokraattiset poliitikot kuten rauhannobelisti Gustav Stresemann ylläpitivät tukeaan maan uusien rajojen taakse jääneille saksalaisille vähemmistöille voidakseen joskus palauttaa nämä alueet osaksi valtakuntaa. Myös Itävallan liittäminen osaksi Saksaa oli asialistalla jo Weimarin aikana. Tuolloinkin älymystö jakoi nämä katsantokannat, ja Max Weberin kaltaiset oppineet teroittivat Versailles’n “häpeärauhan” jälkeen kärkkäästi Puolan ja Tšekkoslovakian saksalaisvähemmistöille kansallismielisyyden hyveitä. Sotienvälisen ajan demokraattinen Saksa oli niin ikään täysin valmis “brutaaliin terapiaan” naapurimaitaan kohtaan ja aloitti vuonna 1925 pitkän tulli- ja kauppasodan Puolaa vastaan, tavoitteenaan romahduttaa maan talous ja pakottaa Varsova antautumaan Danzigin ja Ylä-Sleesian kysymyksessä. Kauppasota jatkui vuoteen 1934, kunnes omanlaistaan brutaalia terapiaa kaavaillut Adolf Hitler lopetti sen.

Suhteessaan Ukrainaan on Venäjä kulkenut 1990-luvun alusta samanlaisen historiallisen kaaren kuin Weimarin Saksa omissa aluevaatimuksissaan. Jeltsinin aikana suunnitelmat Ukrainan palauttamiseksi keskittyivät taloudelliseen ja diplomaattiseen painostukseen. Putinin kaudella keskiössä on entistä selvemmin sotilaallinen voima. Jeltsinin ajan historioitsijoille esikuva Venäjän ja Ukrainan valtioyhteyden palauttamiseksi oli Saksojen yhdistyminen; Putinin kaudella samaa päämäärää ajetaan pakolla toteutetuin alueliitoksin ja hyökkäyssodalla. Vertaukset kolmannen Rooman ja kolmannen valtakunnan välillä eivät ole kaukaa haettuja, mutta kuten myös aikoinaan Saksassa, nationalismilla itsessään on pitempi perinne. Venäjän itsevaltainen järjestelmä on kiistatta mahdollistanut entistä raaemmat keinot, mutta päämäärien osalta historiallinen jatkuvuus ulottuu jo 1990-luvun lyhyen demokratian aikoihin.

Samasta syystä on myös erehdys kuvitella nykyisin taajaan siteeratun John Mearsheimerin tavoin, että NATO:n itälaajeneminen olisi ollut ratkaiseva tekijä, joka sysäsi Venäjän toimintaan Ukrainan kohdalla. Venäjän tavoitteet Ukrainassa olivat jo Neuvostoliiton luhistumisen jälkeisistä ensi vuosista asti täysin samat. On totta, että itäisen Euroopan maita jäsenikseen hyväksynyt NATO on muodostanut haasteen Venäjän pyrkimykselle ylläpitää etupiiriään, mutta koko etupiiriajattelu ei ole alun alkaenkaan ollut tervettä. Sen pohjana on ollut yksinomaan kansalliskiihkoinen suurvaltakompleksi, jonka uhriksi Ukraina nyt on joutunut.



Historiariidat ja sovinnonteot

Venäläisen nationalismin yllämainitut piirteet eivät tarkoita sitä, että nationalismin — edes venäläisen nationalismin — olisi pakko olla vääjäämättä alistavaa ja assimiloivaa. Lähes kaikilla itäisen Euroopan kansakunnilla on keskinäisissä suhteissaan historiallista painolastia, jota 1800-luvun kansallinen herääminen ja 1900-luvun sodat ja vallankumoukset kärjistivät entisestään. Viime kädessä kyse on ollut siitä, miten historian jättämän taakan kanssa on haluttu menetellä. Miten tunnustaa toisen kansakunnan oikeus omaan kansalliseen historiaansa, silloinkin kun tämä historia näyttäytyy iskulta vasten oman kansallisen identiteetin kasvoja? Miten saavuttaa kompromissi, miten luoda moniääninen kertomus historiasta, ja miten päästä yli menneisyyden kipukohdista, etenkin kun nationalismin käyttövoimana on useimmiten kansallinen marttyyrikertomus? Jättävätkö kansallismieliset tuntemukset sovinnolle edes mahdollisuuksia?

Nykyisessä sodassa yksikään maa ei ole suonut itsenäisyytensä puolesta taistelevalle Ukrainalle yhtä horjumatonta tukea kuin Puola, mutta vielä kommunistivallan kukistuessa näillä kahdella maalla oli paljon selvitettävää. Maailmansotien välinen aika oli jättänyt läntisen Ukrainan alueet, aiemmin Itävalta-Unkarille kuuluneen Galitsian provinssin, uudelleen itsenäistyneen Puolan hallintaan, ja seudusta tuli erään sotienvälisen ajan Euroopan verisimmän etnisen konfliktin näyttämö. Ukrainalaisen terroristijärjestö OUN:n sabotaasit ja puolalaisten poliittikkojen salamurhat sysäsivät Varsovan autoritaarisen hallituksen raakoihin kostotoimiin, ja “rauhoitusoperaatiot” pitivät sisällään muun muassa keskitysleirin perustamisen Bereza Kartuskaan ja ukrainalaisväestön karkottamisen puolalaisten sotilassiirtolaisten tieltä. Toisen maailmansodan natsimiehityksen oloissa vallinnut yleinen laittomuus merkitsi uutta vaihetta välienselvittelyssä, ukrainalaisten partisaanien murhatessa kymmeniä tuhansia siviilejä Volhynian ja Galitsian rajaseudun puolalaiskylien etnisessä puhdistuksessa. Sirpin ja vasaran noustua hakaristin tilalle kierre sai päätöksensä Stalinin määräämillä ukrainalaisten pakkosiirroilla, joihin myös vasta perustettu Puolan kommunistihallinto osallistui halukkaasti “Operaatio Wisłan” nimellä. Tapahtumien jättämät haavat säilyivät pitkään.

Se, miten Puola ja Ukraina pääsivät 1990-luvulla menneisyytensä yli oli oma tarinansa. Sosialismin murtuminen merkitsi Balkanilla vanhojen toisen maailmansodan aikaisten kipukohtien nousemista uudelleen pintaan ja vanhojen etnisten ristiriitojen leimahtamista uudelleen, mutta pohjoisempana kehitys oli päinvastainen. Välittömästi vuonna 1990 Puolan senaatti teki päätöksen “Operaatio Wisłan” tuomitsemisesta, johon Ukrainan Rada vastasi omalla kiittävällä lauselmallaan. Kommunismin aikaisten vääryyksien tuomitseminen oli kahdelle vapautuksen kokeneelle kansakunnalle helppoa, mutta syvemmälle maailmansotaa edeltäneeseen aikaan ulottuneet arvet umpeutuivat hitaammin. Puola ja Ukraina ovat molemmat maita, joissa kansallisylpeys juontaa historiasta, ja kommunismin luhistuttua sitä edeltäneestä historiasta tuli entistä keskeisempi osa identiteetin rakentamisessa — ja juuri tässä osassa historiaa piilivät kaikki ristiriidat.

Ristiriidat konkretisoituivat kaupunkikuvassa, mistä eräs esimerkki olivat Lytšakivin hautausmaalla Lvivissä sijainneet vuoden 1921 puolalaiset sankarihaudat. Marraskuussa 1919 Lviv, silloinen Lwów, oli ollut enemmistöltään puolankielinen kaupunki, ja Länsi-Ukrainan kansantasavallan julistauduttua itsenäiseksi puolalaisväestö oli aloittanut kansannousun kaupungin liittämiseksi isänmaahansa. Hautausmaalla taistelleet teini-ikäiset puolalaiset vapaaehtoiset — orlęta lwowskie, “Lwówin kotkanpoikaset” — ja heidän hautansa olivat päätyneet osaksi itsenäisen Puolan kansallista marttyyrigalleriaa. Ukrainan näkökulmasta nuorukaiset olivat taistelleet vanhan emämaan ylivallan puolesta, ja neuvostoaikana hautamonumentit oli jätetty rapistumaan ja myös tuhottu niitä aktiivisesti. Vasta vuonna 2005, vuosi Ukrainan oranssin vallankumouksen jälkeen, Lvivin kaupunginvaltuusto hyväksyi puolalaisten sankarihautojen uudelleenvihkimisen. Päätös ei ollut yksinkertainen, mutta Puolan osoitettua tukensa Ukrainan uudelle demokratialle oli tie kohti sovintoa avattu. Hautausmaan uudelleen vihkimisestä vastasivat Puolan katolinen kirkko ja Ukrainan uniaattikirkko, ennen muuta Lvivin arkkipiispa Lubomyr Husar, joka sovintorukouksissaan kutsui kummatkin kansakunnat muistamaan ihanteidensa vuoksi kaatuneita vainajiaan anteeksiannon merkeissä, keskinäiset syntinsä tunnustaen, mutta syyllisyyden ja syytökset unohtaen. Puolaksi ja ukrainaksi julkaistun piispallisen kiertokirjeen otsikko oli yksiselitteinen: “Rauha kansakuntien kesken on mahdollinen”.

Toisen maailmansodan osalta puolalais-ukrainalaisen sovinnon saavuttaminen on ollut paljon vaikeampaa. Maidanin vallankumouksen jälkeen Puola tuki varauksetta Ukrainaa sen taistelussa Venäjää vastaan, mutta uuden Ukrainan entistä kansallismielisemmät ja sodanaikaista Ukrainan partisaaniarmeijaa ylistäneet äänenpainot eivät olleet helppo pala Laki ja Oikeus -puolueen johtajalle Jarosław Kaczyńskille. Ukrainan presidentti Porošenko polvistui vuonna 2016 Varsovassa UPA:n surmaamien puolalaisten muistomerkille, mutta riita sai uutta vauhtia Sejmin todettua Volhynian sodanaikaiset joukkomurhat kansanmurhaksi, mikä ei sopinut ukrainalaiseen tulkintaan. Molemmat osapuolet hyväksyivät tapahtumat “etniseksi puhdistukseksi”, mutta kansanmurha oli liian politisoitunut käsite. Kiistan kulminaationa Kaczyński puuskahti, ettei “Ukraina tulisi milloinkaan pääsemään Eurooppaan Banderan kanssa”. Tilanne muuttui uuden presidentti Volodymir Zelenskyin hyväksyttyä Volhyniassa surmattujen puolalaisten joukkohautojen avaamisen uudelleen tutkimuksia varten. Vain kolme vuotta ennen nykyisen sodan puhkeamista tehdyllä eleellä oli todennäköisesti kauaskantoinen merkitys.

Historiallisten kipukohtien sopiminen Ukrainan ja Venäjän välillä ajautui sen sijaan heti 2000-luvun alussa umpikujaan, jo monasti mainitusta syystä; koska Venäjän hallinto ja eliitit olivat haluttomia tunnustamaan Ukrainaa ylipäätään kansakunnaksi, Ukrainan ja Venäjän suhteissa ei sitä myöten voinut olla mitään erityisiä historiallisia kipukohtia, jotka olisivat edellyttäneet mitään tarkastelua, saati sitten sovittelunhalua Venäjän taholta. Erityisen selväksi tämä tuli 1930-luvun nälänhätää, holodomoria, koskeneessa historiakiistassa. Oranssin vallankumouksen jälkeisen Ukrainan hallituksen vaatimukset Stalinin kauden nälänhädän tunnustamisesta kansanmurhaksi olivat alusta asti Venäjän johdolle mahdottomia hyväksyä. Moskovan vastaus ukrainalaiseen keskusteluun oli ripeä, ja historianarratiiville tuotettiin välittömästi vastanarratiivi. Vuodesta 2007 alkaen Venäjän federaation arkistolaitos linjasi vuosien 1930-1933 nälänhädän “yleisliittolaiseksi nälänhädäksi”, kaikkien neuvostokansojen, myös ja etenkin venäläisten tragediana, ja presidentti Dimitri Medvedev viittasi Ukrainan nälänhätään käyttäen siitä nimitystä “niinsanottu” holodomor. Kyse ei ollut suorasta nälänhädän kiistämisestä, vaan siitä, ettei Moskova suostunut tunnustamaan sitä erityisesti Ukrainaa koskettaneena tapahtumana.

Venäläisten tutkijoiden kuten Viktor Kondrašinin huomiot nälänhädästä stalinismin väistämättömänä seurauksena ja Venäjän ja Ukrainan “yhteisenä murhenäytelmänä” eivät sinänsä olleet vailla perusteita. Ymmärrettävää myös on, ettei venäläisiä tutkijoita miellyttänyt ajatus siitä, että pakkokollektivisoinnin seuraukset vaikkapa Volgan alueella olisi todettu vähämerkityksellisemmiksi. Lopulta nälänhätään liittyvä historiakeskustelu polarisoitui ja politisoitui, enteellisellä tavalla. Medvedev syytti avoimessa kirjeessä presidentti Viktor Juštšenkoa “pyrkimyksestä hyödyntää historiallista murhenäytelmää Ukrainan erottamiseksi kulttuurisesti, taloudellisesti ja historiallisesti yhtenäisestä omaleimaisesta itäslaavilaisesta sivilisaatiosta”. Sanavalinnat olivat paljonpuhuvia, ja ongelma oli ylitsepääsemätön. Ukrainan seuraava presidentti Viktor Janukovytš, jonka historiapolitiikka pyrki välttämään irtiottoja neuvostoajoista, katsoi parhaaksi lausua julkisesti, ettei nälänhätää tai sen aikaisia tapahtumia voinut pitää erityisesti mihinkään kansanryhmään kohdistuneena murhatoimena. Vasta tämän seurauksena Medvedev osoitti hänelle suosiotaan vierailemalla nälänhädän uhrien muistomerkillä Kiovassa vuonna 2010. Sovitteluun oli keinonsa — mutta vain Venäjän ehdoilla, vain siten, että Ukrainan historianarratiivi noudattaisi venäläisiä linjauksia ja pidättäytyisi “itäslaavilaisen sivilisaation” puitteissa, Venäjän määrittelemällä tavalla.

Suomalaisesta näkökulmasta itäisen Euroopan historiariidat eivät ole merkityksettömiä. Suhteessaan Suomen ja jopa Puolan historiaan Venäjän hallinto on ollut suostuvaisempi vuoropuheluun kuin Neuvostoliittoon kuuluneiden maiden kohdalla, mutta näissä tapauksissa aiemmat puheet on ajan mittaan pyörretty. Vuonna 1989 professori Mihail Semirjaga totesi Tampereen yliopistolla suomalais-neuvostoliittolaisessa seminaarissa talvisodan olleen yksiselitteisesti hyökkäyssota, ja Stalinin Neuvostoliiton rikkoneen kansainvälistä lakia. Vielä vuonna 2001 presidentti Vladimir Putin laski seppeleen marsalkka Mannerheimin haudalle. Mutta jo vuonna 2013, vain vuosi ennen Krimin miehitystä, Putin totesi talvisodan aloittamisessa olleen yksiselitteisesti kyse “vuoden 1917 rajavirheiden korjaamisesta” — aivan kuten vuosien 2014 ja 2022 hyökkäyksissä Ukrainaa vastaan on niin ikään ollut kyse rajavirheiden oikaisusta. Vastaavasti vuonna 2009 Putin tuomitsi kirjeessään Gazeta Wyborcza -lehdelle Katynissa tapahtuneen puolalaisten upseerien joukkomurhan Stalinin tekemänä rikoksena. Tätä kirjoitettaessa Smolenskissa valtiollisen propagandan villitsemät sikäläiset “aktivistit” valmistautuvat tuhoamaan Katynin uhrien muistomerkkiä.

Lopputulos on uhkaava. Uusi Venäjä ei enää sovittele tai neuvottele historiasta, se määrää sen suunnan, tarvittaessa puskutraktorein tai panssarivaunuin. Päätös on tehty tietoisesti, ja historianarratiiveissa ajetut hegemoniapyrkimykset ovat säestäneet poliittisia hegemoniapyrkimyksiä. Olennaista on, että vaikkapa Puolan ja Ukrainan sovinnon esimerkki osoittaa, että toisenlainenkin kehityskulku olisi ollut mahdollinen. Kyse on valinnoista; ja Venäjän hallinto on valintansa tehnyt.



Kohti lunastusta

Pääsiäissunnuntaina 2022 on Ukrainan taistelu itsenäisyytensä puolesta jatkunut 52 päivää. Lukeudun niihin suomalaisiin, joilla on ystäviä sodan keskellä. Muuan akateeminen kollegani ja hyvä ystäväni vuoden 2006 Varsovan tutkijakesäkoulusta on viime aikoina vetänyt filosofian luentonsa Ivan Frankon yliopistolla hetkittäin pommisuojassa. Osa hänen opiskelijoistaan on rintamalla. Sivistystehtävä ja valmius puolustaa kotimaan itsenäisyyttä ovat, kuten niin monasti ennenkin historiassa, kulkeneet käsi kädessä. Sodasta palattuaan — ja toivon, että suurin osa heistä palaa — nämä opiskelijat tulevat olemaan osa Ukrainan “suurta sukupolvea”, ensimmäistä kotimaansa itsenäisyyden puolesta taistellutta eurooppalaista sukupolvea sitten toisen maailmansodan. Aivan kuten suomalainen sodan kokenut sukupolvi rakensi sotienjälkeisen hyvinvointiyhteiskunnan, myös Ukrainassa taistelleet miehet ja naiset voivat vielä aikanaan muuttaa maansa uudeksi.

Sodan siirtyessä kohta kolmanteen kuukauteensa on hyvä kerrata se, miksi Ukraina taistelee — ja miksi enin osa muusta Euroopasta, myös Suomi, on päättänyt tukea Ukrainaa tässä taistelussa. Kyynikoiksi heittäytyneet kansainvälispoliittisiin “realistisiin” kokonaistulkintoihin mieltyneet tahot ovat halunneet nähdä sodan vain suurvaltakiistana, jossa Ukraina on jäänyt välikappaleeksi Venäjän ja NATO:n välisessä kamppailussa. Omasta puolestani katson sotaa itäisen Euroopan tutkijana, paikalliset ilmiöt huomioiden. Puolustustaistelun moraaliset perusteet on helppo kerrata määrittelemällä ne syyt, jotka ovat Venäjän hyökkäyssodan taustalla. Suurvaltamentaliteetti, naapurikansojen historian kiistämiseen ulottuva kansalliskiihko, raaka taantumuksellisuus ja antidemokratia. Taistelua käydään näitä vastaan, ja tällä hetkellä niitä edustaa ennen muuta Moskovan hallinto. Silti, ei ole väärin muistuttaa, että katsoessaan Kremlin peiliin länsimaat voivat nähdä näissä kaikissa ilmiöissä — nationalismissa, populismissa, autoritaaristen johtajien kaipuussa — myös oman pimeän puolensa. Samalla kun Ukraina taistelee vapautensa puolesta, on muun Euroopan kilvoiteltava irti tästä taakasta ja katsottava maanosan tulevaisuuteen, umpimielisyyden ja kapean oman edun ajattelun tuolle puolen. Se on velvoite yhä eläviä kohtaan ja sodan vainajia kohtaan.

Suomi on sodan pyörteissä päätymässä historialliseen ratkaisuun, jossa maamme on luopumassa toisen maailmansodan jälkeisestä liittoutumattomuudestaan ja hakemassa Atlantin liiton jäsenyyttä. Samalla on noussut muodikkaaksi leimata kuluneet kolmekymmentä vuotta eräänlaiseksi suomettuneisuuden jatkoajaksi, jolloin maamme oli yhä edelleen YYA-sopimuksen perinnön henkisesti kahlitsema. Todennäköisesti Suomen ratkaisu pysytellä sotilaallisesti liittoutumattomana vielä kylmän sodan jälkeen oli täsmälleen oikea. Maamme status soi presidentti Ahtisaarelle tarvittavan uskottavuuden toimia rauhantekijänä Kosovon sodassa; ja liittoutumattomana Suomi säästyi 2000-luvun alussa valitsemasta puoltaan länsiliittouman sisäisissä kiistoissa, joissa Yhdysvaltain hallinto jakoi eurooppalaisia liittolaisiaan “uuteen” ja “vanhaan” Eurooppaan sen mukaan, mikä oli näiden kanta Irakin sotaan. Nykyisessä hyvin nopeasti muuttuneessa turvallisuustilanteessa pääministeri Marinin hallituksen odotettavissa oleva ratkaisu hakea NATO-jäsenyyttä on enemmän kuin perusteltu.

Monista muista suomalaisista poiketen en ole ollut liiaksi huolissani maamme turvallisuudesta. Ukraina on pystynyt taistelemaan; myös Suomi pystyy samaan. Toivon, että maamme odotettava sotilaallinen liittoutuminen olisi hyödyksi Ukrainalle, ellei muuten niin vakavana signaalina Moskovalle, joka kenties hajauttaa Venäjän huomiota ja toimintakykyä. Muuten en usko, että liittoutuminen altistaa maatamme millekään, mille emme jo muutenkin olisi alttiita. Suomi on tehnyt jo itsestään sodan osapuolen heti hyökkäyssodan ensi päivinä tehdyllä päätöksellään toimittaa Ukrainalle aseapua. Venäjän nykyisen hallinnon käsitys sodasta on muuttunut yhä häilyvämmiksi, ja propaganda, välillinen aseellinen tuki ja taloudellinen painostuskeinot ovat Vladimir Putinin silmissä kaikki voimankäytön välineitä siinä missä aseellinen voima. Sodasta on tämän seurauksena tullut Kremlin valtaapitäville vallitseva olotila. Venäjän nykyjohto suhtautuu samalla tavoin myös heitä kohtaaviin vastatoimiin, kuten saartotoimenpiteisiin rinnastuviin pakotteisiin, ja heidän vihollisiksi katsomilleen tahoille toimitettuun aseelliseen tukeen. Suomi on omalta osaltaan tehnyt nämä molemmat ratkaisut, toisen maan puolesta. Päätös on ollut ihailtava, moraalinen, ja harvinainen lajissaan.

Pääsiäisenä muistamme uhrin ja ylösnousemuksen kaltaisia asioita. Tällä hetkellä sotilasliitosta turvatakuita etsivät suomalaiset ajattelevat vielä toistaiseksi suojautumistaan sodalta ja selkkauksen välttämistä. Mutta sodan jatkuessa sen leviäminen ei ole mahdotonta, ja ajan mittaan voimme joutua harkitsemaan myös sellaisia asioita, joita emme nyt vielä halua edes ajatella, kuten mitä olisimme todella valmiita uhraamaan sodan lopettamiseksi, liittolaistemme tueksi, ja Ukrainan ja Euroopan hyväksi? Kriisin oloissa moni voi nähdä tämänlaiset kysymykset pelon lietsomisena, mutta olisi paljon vastuuttomampaa olla esittämättä niitä nyt, kun niistä on vielä mahdollista puhua.

Itse uskon, että suomalaiset ovat valmiita tekemään hyvin paljon. Uskon myös, että nämä uhraukset perustuisivat toivoon paremmasta — jälleenrakennuksesta, rauhasta, hyvinvoinnista, yksilönvapaudesta, yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvosta. Myös poliitikkojemme ja talouselämän eliittimme olisi syytä muistaa nämä asiat. Voitolla on oltava sisältö. Kaikki tämä on mahdollista toteuttaa sodanjälkeisessä Euroopassa. Eikä sen lähemmäs ylösnousemusta voi maan päällä päästä.

Kristus-patsas Varsovassa, Pyhän ristin kirkon edustalla Varsovan yliopistoa vastapäätä (valokuva: Wikimedia Commons)

Kirjallisuutta:

Andrew Felkay, Yeltsin’s Russia and the West, Praeger 2002

Georgiy Kasianov, Memory Crash. Politics of History In and Around Ukraine, 1980s-2010s, Central European University Press 2022

Taras Kuzio, Independent Ukraine: Nation-state Building and Post-Communist Transition, Routledge 1998

Taras Kuzio, Russian Nationalism and the Russian-Ukrainian War, Routledge 2022

Victoria A. Malko, The Ukrainian Intelligentsia and Genocide: The Struggle for History, Language, and Culture in the 1920s and 1930s, Lexington Books 2021

Myroslava Rap, The Public Role of the Church in Contemporary Ukrainian Society: The Contribution of the Ukrainian Greek-Catholic Church to Peace and Reconciliation, Nomos, Aschendorff Verlag 2015

Johannes Remy, “Holodomor, vain hirvittävä rikos vai kansanmurha? Ukrainan nälänhädästä puhumista ei saa jättää holokaustin vähättelijöiden yksinoikeudeksi”, Kanava 8/2011

Russian Active Measures. Yesterday, Today, Tomorrow. Edited by Edited by Olga Bertelsen, Columbia University Press 2021

Rod Thornton, “Military Modernization and the Russian Ground Forces”, Strategic Studies Institute, US Army War College, June 1, 2011

Roman Solchanyk, Ukraine and Russia: The Post-Soviet Transition, Rowman & Littlefield, 2000

This entry was posted in Historia, Politiikka, Sota and tagged , , , , , , , , , , , , , , . Bookmark the permalink.

17 Responses to Sodan pääsiäinen

  1. Kari Rantalaiho says:

    Kiitos ansiokkaasta kirjoituksesta. Olin ymmärtänyt, että Venäjän hyökkäyksen takana on pelko Naton ydinohjuksien tunkeutumisesta jo liian lähelle Moskovaa, ja sen takana taas USA:n huoli Venäjän ja sen takana Kiinan etenemisestä. Nyt käsitän, että tämä on kaavamaista ja yksioikoista ajattelua: koko etupiiriajattelua ei pidä ottaa aksioomaksi, vaikka se tietysti on käytännön realiteetti.

    Anakronismeja on. Keynes sanoi, että kulta on barbaarinen reliikki. Niin minäkin ajattelen, mutta kulta on tärkeä taloudellinen tosiasia eikä kysy minun mielipidettäni. Minuakin on hämmentänyt Venäjän sotavoimien onneton eriaikainen tila, mutta täytynee ymmärtää, että suuret asiat eivät muutu kädenkäänteessä. Donetskin ja Luhanskin separatismillakin on ihan kunnollinen pohjansa, olkoonkin vanhentunut mutta ei sekään kädenkäänteessä poistu.

    Todella rohkaisevaa lukea, että Puola ja Ukraina ovat pystyneet käsittelemään ja sovittelemaan aivan kauheaa historiaa. Ja toisaalta ettei se sanelupolitiikalla onnistu, vaikka kenties olisi järkevääkin. Asioiden ja anakronismien historiallinen syvyys on varmaan tosiasia. Kiitos että tällaisena poikkileikkauksellisena yhteiskuntatieteilijänä olen saanut siihen jotakin tuntumaa.

    Todella, Suomen sotasukupolvi loi nykyisen Suomen pohjan. Ehkä Ukrainankin. Enhän minä voi olla tietämättä, että Ukraina on ollut varsin surkea paikka: bruttokansantuote Euroopan alhaisin ja kolmasosa Venäjänkin tasosta, korruptio kamala. Ehkä tämä korkeatasoinen sotiminen antaa rauhan ajallekin pohjaa.

    Olen pitänyt suomettumista hyvänä politiikkana: pakon ja todellisuuspohjaisen pelon edessähän oltiin. Mukava lukea arvio, että liittoutumattomuus kylmän sodan jälkeenkin oli hyvä ratkaisu. (En kyllä malta olla siteeraamatta Putinin arviota, että kylmä sota ei koskaan päättynytkään.) Ajankohtaiseen ratkaisuun en osaa ottaa kantaa.

    Kiitos.

  2. jaskakojo says:

    Erinomainen historiakatsaus syventäväksi opiksi meille maailikoille. Oli paljon asioita, joita en tiennyt. Hyvä kirjoitus.

  3. Marko Kivelä says:

    Kiinnostava ja hyvin tehty kirjoitus. Kuitenkin yksi asia jäi häiritsemään: “Vain harvoin maailmanhistoriassa taantumus on ollut yhtä konkreettisella tavalla edistystä vastassa.” Minun on vaikeaa nähdä Ukrainaa edistyksen edustajana. Ukraina säännöllisistä presidentin vaihtamisistaan huolimatta kun on ollut jopa himpun Venäjää kehittymättömämpi ja vanhoillisempi valtio. Tässä tavallaan tuntuisi olevan taustalla sama ajatusvirhe kuin tiettyjen venäläisten oppositiohahmojen suhteen – edistysmielisyyteen tuntuu riittävän se, että on Putinia vastaan.

    Tämä sota toki saattaa muuttaa Ukrainaa melkoisesti. Jos puolustus onnistuu kuten nyt näyttäisi saattaa ukrainalaisten usko omaan valtioonsa ja itseensä kasvaa mittoihin joka mahdollistaa Ukrainan merkittävän kehityksen. Venäjän jatkuva uhka ja lännestä saatu kaikenlainen apu taas saattaa vaikuttaa Ukrainan suuntaan merkittävästi. Uskoakseni venäjämielisten on esimerkiksi jatkossa mahdotonta saada itselleen mitään merkittävämpää tehtävää – presidentinvirasta puhumattakaan.

    • Jussi Jalonen says:

      Siellähän lukee kappaleessa aiemmin, että Vladimir Putin käy diktaattorina suursotaansa koko nykyistä uutta maailmanjärjestystä vastaan. Ei pelkästään Ukrainaa. Kuten käykin.

      • Marko Kivelä says:

        Eli tässä tapauksessa se uusi maailmanjärjestys on noiden Neuvostoliitosta vapautuneiden valtioiden olemassaolo? Ei niiden yhteiskunnallinen tilanne vaan se että ovat ylipäätään rohjenneet irtautua Venäjästä?

      • Jussi Jalonen says:

        Ehkäpä tämä auttanee. Liberaali maailmanjärjestys, kansainvälisen oikeuden sääntöihin ja rakenteisiin pohjaava järjestys. George H. W. Bush alkoi kutsua sitä “uudeksi maailmanjärjestykseksi” 1990-luvulla kun kylmä sota päättyi.

        Kyllä vain, hyökkäyssota, jossa taantumuksellinen suurvalta nostaa aseensa koko tätä järjestystä vastaan, ja jossa suurin osa muusta maailmasta vastaa ennennäkemättömin pakottein, eristämällä hyökkääjän ja suomalla aseellista tukea hyökkäyksen uhrille; siinä on tosiaan kyse tilanteesta, jossa taantumus hyökkää edistystä vastaan.

        Vaikka näitä asioita paikallisesti Itä-Euroopan tuntevana siitä perspektiivistä rustailenkin, niin tässä kohtaa kyse on globaalista taistelusta.

      • Jussi Jalonen says:

        Ja kyllä, Ukraina on myös yleisesti ottaen Venäjää edistyksellisempi. Korkeampi sijoitus lehdistönvapausindeksissä, kansalaisoikeudet paremmalla tolalla, kansalaisjärjestöillä laajemmat toimintavapaudet, ja niin edelleen. Kaikki tämä siitäkin huolimatta, että korruptio on lähestulkoon venäläistä tasoa.

        Tuntuu vähän hassulta, että tämäkin pitää vääntää rautalangasta.

      • Nella Koivula says:

        Minä puolestani pelkistäisin tulkinnassani venäläisten historiallisen mieltymyksen rakentaa suojakaistale ympärilleen oman suurvaltaidylllinsä ulkopuoliselle vieraalle, tuhotulle maaperälle olevan ilmeisen voimissaan vielä tänäkin päivänä ja muut asianhaarat ovat mahdollisesti parhaimmillaankin lähinnä semantiikkaa ja tällaista Ukrainan sodan kaltaista sosiopaattisesti värittynyttä opportunismia hyödynnetään näissä pyrkimyksissä nähdäkseni silloin kuin se on (esimerkiksi nykytilanteessa vallitsevissa olosuhteissa) mahdollista. Suomen kohdalla palattaneen, siis viimeistään Nato-kysymyksen varjolla, tsaarinaikaisiin keskeneräisiin kysymyksiin tästä, mistä kohtaa venäläiset katsovat suojavyöhykkeensä näillä koordinaateilla kulkevan. Ja nähdäkseni Nato tai EU-joukot lähinnä haittaavat tätä seikkaa, tai siis niin nyt tämän kaiken jälkeen uskoisin. Olen intuitioineni todennäköisesti täydellisen väärässä.

  4. Mauri Pimiä says:

    Kiitos. En ole historiantutkija. Niinpä tämä kirjoituksesi olikin varsin avartava ja auttoi ymmärtämään käynnissä olevan sodan taustoja. Luulenpa, että monelle historiaan perehtyneellekin tässä oli paljon syventävää tietoa. – Olen täsmälleen samaa mieltä siitä, että on turha länkyttää pitkittyneestä suomettumisesta. Olemme eläneet sodan jälkeen monenmoisia aikoja; kunakin aikana on yritetty tasapainoilla idän ja lännen välissä. Nyt on taas uusi tilanne ja ratkaisut tehtävä sen mukaisesti.

  5. Kari Kesonen says:

    Kiitos erinomaisesta kirjoituksesta. En malta olla mainitsematta hienosti avattua yhtäläisyyttä Weimarin tasavaltaan ja sen pyrkimyksiin nousta pystyyn romahtaneen toisen valtakunnan raunioista. Weimarissa tietysti hyperinflaatio oli paljon rajumpi kuin N:liiton romahduksen jälkeisessä Venäjässä, mutta muuten yhtäläisyydet ovat silmiinpistävät: Suurvalta romahtaa ja hakee konttauksellaan suuntaa takaisin kohti menetettyä hegemoniaa ja tämä vaihe nostaa sitten näitä samoja poliittisia voimia esiin. Se, mikä tästä tuli mieleen on, että onko Venäjällä edes mahdollisuutta muuttaa kurssiaan vai näemmekö vääjäämättä kohti kolmatta maailmanpaloa hoipertelevan jättiläisen, joka ei suostu alistumaan muun maailman päivittyneeseen kehityskilpaan, vaan ottaa mieluummin vaikka koko muun maailman mukaansa liekkeihin?

  6. E.K. says:

    Ylpeys käy lankeamuksen edeltä, ja tässä virkkeessä sen synonyymi on ylimielisyys: “Olen pitänyt eräänlaisena ylpeydenaiheenani sitä, että historioitsija näkee maailman tapahtumat humanistin perspektiivistään aina syvemmin kuin yhteiskuntatieteilijät milloinkaan.”

    En tiedä, millainen käsitys yhteiskuntatieteistä Jalosella on, mutta humanistiseen mailmankuvaan ei kuulune muilla humanisteilla itsensä korottaminen kaikkien mahdollisten toisin toimivien yläpuolelle. Ani harva yhteiskuntatieteilijä myöskään on niin puhtaasti teoreetikko, että jättäisi historian huomiotta, ja jos jättää, he ovat tietoisia siitä, eivätkä lähde sanomaan itseään muita paremmiksi.

    Itse analyysiteksti oli kyllä hyvä.

    • Jussi Jalonen says:

      Tämä on sen verran monta kertaa käytännössä havaittu asia — viimeistään nyt vaikkapa erään maailmanpolitiikan professorin taajaan viljelemien Mearsheimer-sitaattien jälkeen — että aion sanoa sen vastakin.

      Lisäksi olen väitellyt tohtoriksi yliopistossa, joka perustettiin Yhteiskunnallisena Korkeakouluna, joten tunnen kyllä yhteiskuntatieteiden kentän riittävän hyvin.

      Ja minähän tässä en korottanut tässä edes itseäni, vaan aivan kaikki historioitsijat, joista monet osaavat totta kai hommansa paremmin kuin minä! Joten eipä ryhdytä siis egoismista syyttämään. Ihan ammattiylpeydestä kyse.

      • E.K. says:

        Kiitos vastauksesta!

        Mitä kohuttaneeseen Mearsheimer-tulkintaan tulee, sanoisin, että kettinkiä voi arvioida sen heikoimman lenkin perusteella, mutta en pitäisi kettinkiä tiedeyhteisön mallina.

        Historioitsijoiden asettaminen kategorisesti yhteiskuntatieteilijöitä syvällisemmäksi ei kuitenkaan vaikuta erityisen syvällisesti ajatellulta, ei edes Tampere-empirian nojalla, koska yhteiskuntatieteitä harjoitetaan muuallakin.

        Ajattalepa esimerkkiä, ovatko kaikki väitteet tosia:
        1. Hannah Arendt oli filosofi ja yhteiskuntateoreettiko, eli hän oli yhteiskuntatieteilijä.
        2. Historioitsija näkee maailman tapahtumat humanistin perspektiivistään aina syvemmin kuin yhteiskuntatieteilijät milloinkaan.
        3. Historioitsija X on perehtynyt totalitarismin historiaan, erityisesti holokaustiin.
        4. X näkee maailman tapahtumat Arendtia syvällisemmin.
        5. Jos (3), kohta (4) on aina tosi, riippumatta siitä, kuka henkilö valitaan X:ksi, koska (2).

      • Jussi Jalonen says:

        Jos (3), kohta (4) on aina tosi, riippumatta siitä, kuka henkilö valitaan X:ksi, koska (2).

        Seuraavassa bloggauksessani saatan sanoa jotain myös matemaattis-luonnontieteellisen koulutuksen saaneista, kun kerran näin auliisti pyydät.

  7. Tomi says:

    Kiitos, mukavaa taustaluettavaa, mikä avaa omia ajatuksia kaikin puolin.

  8. Pingback: Modernisaation jättömaat repivät demokratioita

  9. Oscari says:

    E.K.;n teoria ontuu, missä sanotaan, paitsi suomalaisessa Wikipediassa, että Hannah Arendt oli yhteiskuntatieteilijä? Enflanninkielinen toteaa, että “was a political philosopher, author, and Holocaust survivor”. No, joka tapauksessa Arendt omaa kokemuksen asiasta, joten ei siihen terioita tarvita. Lisäksi noin pääsääntöisesti yhteiskuntatieteilija on osittain myös histotioitsija ja historiaa kirjoittava on enemmän kun paljon yhteiskuntatieteilijä.

    Joka tapauksessa kiitos blogistille hienosta artikkelista, joka menee kansainväliseen jakoon päättäjien tasolle asti.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s