Suuri yliopistolakko

Yliopistojen työriita oli vähällä ratketa tänään. Valtakunnansovittelussa tarjolla oli sopimus, joka haki kompromissia työntekijä- ja työnantajapuolen välillä. Työnantajan vaatimus yliopistojen palkkausjärjestelmän yhdeksänportaisen suoritusosataulukon purkamisesta olisi toteutettu yhteisessä työryhmässä, jossa myös työntekijäpuoli olisi voinut vaikuttaa uudistukseen. Palkkareformityöryhmän tavoitteeksi esitetty taulukon alimpien suoritustasojen poistaminen olisi hyödyttänyt uransa alussa olevia tutkijoita, jotka olisivat päässeet aloittamaan paria astetta korkeammalta. Palkankorotukset olivat maltilliset, ja niissä olisi toteutunut työnantajan toive paikallisesta sopimisesta. Työntekijäpuolen toive määräaikaisten työsuhteiden tarkastelusta olisi toteutunut, niin ikään myös kontaktiopetuksen määritelmän uusi tarkastelu. Opetustuntikattoihin ei olisi kajottu. Kompromissi näytti paremmalta kuin lakko. Kaikki liitot hyväksyivät tarjotun sovitteluratkaisun yksimielisesti.

Syystä, jota on vaikea käsittää, Sivistystyönantajat torjui valtakunnansovittelussa esitetyn kompromissin ja laukaisi samalla Suomen historian ensimmäisen yliopistolakon, jossa ovat mukana myös tutkijat, opettajat ja professorit. Työnantajapuolen piilunkäyttäjänä neuvotteluissa hääräillyt Anne Somer ei ollut tapahtuneesta millänsäkään. Yliopistoriidan jatkuessa Sivistystyönantajien modus operandi on ollut torjua joka ikinen kompromissi ja sovitteluratkaisu ja sen jälkeen syyllistää työntekijäpuolta siitä, että nämä joko eivät vain ymmärrä taloudellisia lainalaisuuksia, vähintäänkin käyttäytyvät ylidramaattisesti tai pahimmassa tapauksessa eivät välitä lapsista ja heidän vanhemmistaan. Neuvotteluissa yliopistotyönantajan edustajana ikiroutaakin jähmeämpää linjaa ajanut Somer on onnistunut täydentämään ansioluetteloaan sysäämällä muutaman muunkin opetusalan neuvottelun työtaistelun partaalle. Myös tällöin hän on aina heittäytynyt marttyyriksi ja ilmaissut huoltaan “viattomia opiskelijoita” kohtaan. Tavoilleen uskollisena hän ehätti myös nyt päivitellä sitä, miten “1500 alaikäistä lasta” jää vaille oppia kun myös normaalikoulut sulkevat ovensa. Opiskelijoiden ja lukiolaisten käyttäminen ihmiskilpinä sen jälkeen kun on itse kieltäytynyt sovittelutarjouksesta on kieltämättä tyylikäs veto.

Olen väitellyt filosofian tohtoriksi, julkaissut muutamankin kirjan ja yhden monografian kohtalaisen korkean profiilin kansainvälisessä kustantamossa, ja sotahistorian tutkijana olen tutustunut monenlaisiin konfliktitilanteita edeltäneisiin neuvotteluprosesseihin ja niiden dynamiikkaan. Silti, edes minun osaamistasoni ei riitä avaamaan Sivistystyönantajien neuvottelutaktiikan ylivertaista vierautta terveelle järjelle. Tähänastiset näytöt viittaavat siihen, että taktiikkana on ensin ajaa neuvottelut sopimuksettomaan tilaan, sen jälkeen työntekijäpuolen vielä sopimuksen raukeamisen jälkeen sitkeästi jatkaessa keskusteluja provosoida ehdoin tahdoin lakkovaroitus, ja lopulta torjua toimiva sovitteluehdotus vielä aivan kalkkiviivoilla, että lakko ehdottomasti varmistuisi. Siihen nähden, että työtaistelut ovat käsittääkseni viimeinen asia, jota työnantaja haluaa, tämä toimintamenetelmä on lievästi sanoen hyvin hämmentävä. Erikoista tietysti on sekin, että lakonuhan alaisten yliopistojen hallitukset, jotka käyttävät yliopistoissa korkeinta valtaa, eivät ole lausuneet mitään heitä edustavan työmarkkinajärjestön toiminnasta. Se, miksi ihmeessä kukaan edes haluaa näin toistaitoisen porukan edustavan itseään neuvotteluissa on minulle yhtäläinen arvoitus.

Sivistystä työkseen tekeville ihmisille lakko on asia, jota ei varsinaisesti monikaan halua, etenkin koska kyse on kutsumusammatista. Mutta vielä kerran: nimenomaan siksi, koska sivistysalan ammattilaiset suhtautuvat työhönsä kutsumusammattina, he ymmärtävät hyvin herkästi, milloin se sivistystehtävä, jonka eteen he työtänsä tekevät, on uhattuna. Tällä hetkellä sitä uhkaa työnantajapuolen asenne, jossa sivistystyöntekijöitä ei haluta tunnustaa tasaveroisena neuvottelukumppanina eikä alansa ammattilaisina. Tämän seurauksena yliopistoväki on valmis protestiin ja kamppailuun.

Ylipäätään tietysti kyse on työmarkkinoiden vapaudesta, ja tähän vapauteen kuuluu myös työtaisteluoikeus. Minut pyydettiin joulukuussa Julkisalan Koulutettujen lakkopäälliköksi Tampereen yliopistolla; otin tehtävän vastaan rehellisesti sanoen siinä kohtaa sen kummemmin ajattelematta, koska aiemmin koko homma on ollut lähinnä seremoniallinen, mutta olen pitänyt tapanani ottaa luottamustoimet vakavissani. Olen käyttänyt kuluneen kuukauden siihen, että olen kiertänyt yliopiston molemmilla kampuksilla selostaen ihmisille työehtosopimusneuvottelujen tilannetta ja työtaistelun mahdollisuutta, ja olen pitänyt kaikki parhaani mukaan tiedotettuina tämän hetken kehityksestä. Mikäli Sivistystyönantajat ehdoin tahdoin lakkoa kaipaavat eivätkä suostu esitettyyn sovitteluratkaisuun edes Helsingin lakon jälkeen, niin siinä tapauksessa työtaistelu luonnollisesti toteutetaan myös Tampereella. Kuten olen aiemmin kertonutkin, isoisoisäni Kalle Perälä osallistui aikoinaan Laukon vuoden 1906 torpparilakkoon, joten omasta puolestani teen tässä vain kunniaa suvun perinteille. Edes lakkovartiossa seisominen näillä ilmoilla ei pahemmin huoleta, sillä kirjoitin juuri talvisotakirjan. Sivumennen, kaikki Tampereen yliopistolla toimivat akavalaisten ja muidenkin liittojen jäsenet muuten voivat halutessaan värväytyä lakkovahdiksi tällä lomakkeella. Muistutan samalla, että lakko ja lakkovahdiksi lähteminen on myös järjestäytymättömien työntekijöiden oikeus, mutta tällä hetkellä kannattaa ilman muuta myös järjestäytyä. Tarjolla on muutamakin hyvä vaihtoehto, joita kaikkia voi suositella.

Tätä kirjoitettaessa Helsingin yliopiston lakon alkamiseen on viisitoista minuuttia, ja sikäläisille kollegoilleni toivotan bonne chance. Huomenaamulla Tampereella palavat Voionmaan patsaalla sivistyksen hautakynttilät, solidaarisuuden osoituksena Helsinkiä kohtaan ja merkkinä siitä, että Tampereella ollaan valmiita astumaan seuraavaksi linjaan.

Advertisements
Posted in Yleinen, Yliopisto | Tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , | 1 Comment

Ahdistettu sivistys

 

Edellisen viikon perjantaina järjestetyn aktiivimallin vastaisen mielenosoituksen ja lakon lähestyessä maamme iltapäivälehdissä vallitsi kuohunta. Palkansaajien keskusjärjestön myötävaikutuksella järjestetty myötätuntolakko uhkasi elintarvikkeiden jakelua, katkaisi joukkoliikenteen, merkitsi ay-liikkeen taholta tuhoisaa poliittista peliä ja uhkasi muutenkin syöstä koko Suomen kaaokseen ja turmioon. Pääministeri Juha Sipilä omassa persoonassaan totesi, että “lakkoilulle täytyy olla joku muu syy”. Vielä samana iltana pääministerille näytettiin sopiva “muu syy”, kun kaksi kuukautta jatkuneet yliopistojen työehtosopimukset katkesivat. Voimassaoleva työehtosopimus raukesi, ja yliopistoilla alkoi sopimukseton tila, jonka aikana myös työtaistelutoimenpiteet olivat mahdollisia ja laillisia. Seuraavan viikon ajan työntekijäosapuolen neuvottelijat yrittivät vielä kerran parhaansa, mutta urakka osoittautui toivottomaksi kompromissien kilpistyttyä työnantajaosapuolen asenteeseen. Julkisalan Koulutettujen toiminnanjohtaja oli lopulta pakotettu luonnehtimaan Sivistystyönantajain tarjouksia “törkeäksi ja häpeälliseksi”, ja työnantajaosapuolen lakimies puolestaan jatkoi valittua linjaa kuvailemalla lausuntoa “idioottimaiseksi”. Opetusalan Ammattijärjestön puheenjohtaja allekirjoitti Jukon toiminnanjohtajan arvion ja piti Sivistystyönantajien suhtautumista “pilkkana koulutusta, sivistystä ja osaamista kohtaan”. Tänä aamuna kehitys saavutti vääjäämättömän lakipisteensä kun Tieteentekijöiden liitto, Professoriliitto ja muut ammattijärjestöt antoivat Helsingin yliopistolla lakkovaroituksen. Edellisen kerran vastaava tapahtui vuonna 2010, jolloin työtaistelu vältettiin täpärästi.

Syyt siihen, miksi yliopistojen työntekijöitä edustavat liitot ovat nyttemmin päätyneet lakkovaroitukseen, ovat yksinkertaiset. Neuvottelujen alusta asti työnantajaosapuoli on ajanut selviä heikennyksiä, jollaisia ei jäsenilleen vastuussa oleva ammattiliitto tai neuvottelujärjestö voi hyväksyä. Ongelmat ovat moninaiset. Työntekijäosapuoli lähti neuvotteluihin tapansa mukaan kompromissihengessä, etsien mahdollisuuksia puuttua muun muassa yliopistoja edelleen piinaaviin määräaikaisiin työsuhteisiin, jotka merkitsevät jatkuvaa katkonaisuutta tutkimustyössä. Samaten työntekijöitä edustaneet liitot halusivat pitää kiinni yliopisto-opetuksen tuntikatoista, joiden merkitys opetus- ja tutkimushenkilöstölle on keskeinen, kun taas työnantajaosapuolen näkemykset olivat tietystikin täysin toisenlaiset. Alusta asti työnantaja teki kompastuskiven yliopistojen palkkausjärjestelmästä. Työntekijöiden neuvottelujärjestönä toiminut Julkisalan Koulutetut mainitsi jo aiemmassa tiedotteessaan, miten Sivistystyönantajien tavoite oli suurempi saneluvalta palkanmuodostuksessa. Kyse oli yliopistojen palkkausjärjestelmän henkilökohtaisesta palkanosasta, jonka askelmia sovelletaan jo tätä nykyä usein kyseenalaisesti. Työnantajan vaatimukset henkiosan taulukosta luopumisesta ja palkanosan yksipuolisesta sanelemisesta, jotka ajan hengen mukaisesti esitettiin “joustavoittamisena” olisivat merkinneet tilanteen muuttamista pahempaan suuntaan ja mahdollisesti sen pysyvää institutionalisoitumista; yhdistettynä paikalliseen sopimiseen tämä olisi synnyttänyt mahdottoman tilanteen, jossa jokaisella yliopistolla olisi ollut oma, työnantajan yksipuolisesti sanelema palkkajärjestelmä. Työnantajaosapuolen aloittama kiista venytti neuvotteluja alusta asti, ja sekä tiedotteista että nykyajalle ominaiseen tapaan sosiaalisessa mediassa käydystä kuittailusta voi havaita, miten Sivistystyönantajilla oli hetkittäin hienoisia vaikeuksia ylipäätään tunnustaa yliopiston työntekijäosapuolta tasaveroiseksi neuvottelukumppaniksi.

Työtaistelujen poliittisuus on asia, joka viime aikoina on herättänyt päivittelyä keltaisessa lehdistössä ja valveutuneissa kansalaisissa. Julkisessa keskustelussa vallitsee erikoinen tilanne, jossa kulloinkin istuva hallitus toteuttaa omaa mitä suurimmassa määrin aatteellista ja poliittista linjaansa, joka kuitenkin mielletään vain välttämättömiksi hallinnollisiksi toimenpiteiksi; sen sijaan kansalaisyhteiskunnan vastustus tai protesti valtiovallan toimia kohtaan tuomitaan nimenomaan “poliittisuutensa” vuoksi.  Helsingin yliopiston tänään antama lakkovaroitus ja muilla yliopistoilla korotettu työtaisteluvalmius ei ole luonteeltaan poliittinen sikäli, että se olisi kytköksissä puoluepolitiikkaan; se on kuitenkin eittämättä poliittinen sikäli, että kyse on viime kädessä vallasta ja joukkovoiman käytöstä yhteiskunnan kannalta merkittävän instituution sisällä. Sen lisäksi on odotettavissa, että työtaistelutoimien lähestyessä purkautuu yleinen turhautuneisuus yliopistosektoriin viime vuosien aikana kohdistuneisiin toimenpiteisiin — toisin sanoen maan sivistyspolitiikkaan, sikäli kun harjoitettuja toimia sivistyspolitiikaksi voi kutsua.

Yliopistoihin viime vuosina kohdistuneita toimenpiteitä ei voi liioitella. Suomen valtiojohto alkoi alasajaa sivistysinstituutioitaan jo edellisten hallitusten kaudella, mutta tällä hetkellä istuvan hallituksen ensimmäisenä vuotena yliopistojen perusrahoitukseen kohdistettiin 75 miljoonan leikkaukset, samalla kun tutkimusta leikattiin 10 miljoonalla eurolla. Myöhemmissä näennäisissä kompensaatioissa ilmeni rahoituksen lisääntynyt poliittinen kontrolli, ja Tampere3-prosessin myötä heräsivät kysymykset rahoituksen käyttämisestä kiristysvälineenä. Perusrahoituksesta leikkaamisen seuraukset olivat rajut, ja Helsingin yliopistossa koettiin nopeasti ennennäkemätön irtisanomisaalto, poikkeuksellisen kovien yt-neuvottelujen jälkeen. Opetus- ja kulttuuriministeriön linjauksissa painottui entistä voimakkaammin yliopistojen julkisen pääomittamisen sitominen niiden kykyyn hankkia yksityistä rahoitusta, eräänlaisen startup-reformin merkeissä. Samalla lisääntyivät myös paineet yliopistojen suurempaan keskittämiseen. Teknologiateollisuus oli jo ennen vaaleja esittänyt mielipiteenään, että puolet maan yliopistoista voitaisiin sulkea, ja opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen säesti vaalien jälkeen näkemystä toteamalla tahdikkaammin, että “yliopistojen määrä voisi edelleenkin laskea”. Tampere3-prosessissa tämä yhdistämisprosessi ja yksityisen rahoituksen omaksuminen suuntaviitaksi kärjistyivät omintakeisesti Teknologiateollisuus ry:n suorittamana nurkanvaltauksena muuten yhä julkisrahoitteisessa instituutiossa; tämän seuraukset puolestaan purkautuivat viime viikon aikana yliopistolain kannalta kyseenalaisen johtosäännön asettamisena. Opetusministeriön suhtautuminen yliopistoihin on ollut lievästi sanoen ambivalentti. Toisaalta hallitus on julistanut “normitalkoita” ja liiallisen hallinnon purkua, mutta toisaalta ministeriö on pyrkinyt säätelemään yliopistoja yhä enemmän ja ladellut normia normin perään yrittäessään luoda selvät standardit nopeiden voittojen bulkkitutkimukselle. Asiaan ovat kuuluneet myös ministeritasolta laaditut holhoavat paimenkirjeet yliopistolaisille sekä pääministerin jo surullisenkuuluisat tuhahdukset “kaiken maailman dosenteista”. Taloudellista kurjistamislinjaa on täydennetty rakenteellisella rapauttamisella ja kaupan päälle vielä suorilla loukkauksilla.

Tiedotusvälineiden asenne on ollut oma lukunsa. Kotimainen lehdistö on toisaalta nostanut kiitettävästi yliopistoleikkaukset ja niiden seuraukset valokeilaan — tässä kohtaa tosin ensisijainen tunnustus kuuluu Tieteentekijöiden liitolle ja Professoriliitolle, jotka ovat aktiivisesti viitsineet neuvoa journalisteja tässä asiassa — mutta medioissa on näkynyt myös ulostuloja, joissa päätoimittajat ja kolumnistit ovat auliisti asettuneet vallan puolelle sen paremmin sivistystä tai sivistysinstituutiota ajattelematta. Iltalehti päätti pari vuotta sitten pääkirjoituksessaan käyttää puheenvuoron siitä, miten yliopistoverkkoa voisi karsia entisestään ja satsata “koulutusvientiin”; tällä hetkellä olisi kiinnostavaa kuulla, miten unelmia koulutusviennistä edistetään muuttamalla suomalaiset yliopistot henkilöstön kehnommilla työehdoilla entistä huonommiksi työpaikoiksi. Talouselämä-lehti päätti aikoinaan julkaista artikkelin, jossa sitovasti todistettiin yliopistoväen nurisevan turhasta, jokseenkin luovalla numeroiden esittämisellä. Ajatuspaja e2:n pomo Karina Jutila päätti pelata vielä kovemmilla korteilla ja haukkui Aamulehden sivuilla yliopistoleikkauksia kritisoineet tahot varmuuden vuoksi “vasemmistoradikaaleiksi”, nostaen samalla jalustalle pyyteettömästi kirjastoissa ja kansalaisopistoissa työskentelevät osaansa alistuvat puurtajat; kyse oli perinteisestä kuvitelmasta kuuliaisisista maaorjista, jotka pysyvät vaiti samalla kun kuona kuohuu. Ilta-Sanomien aina ihailtava Ulla Appelsin melttosi siitä, miten aivovuodon symboliksi muotoutunut professori Jaakko Hämeen-Anttila “ei ollut noussut barrikadeille silloin kun varuskuntia suljettiin ja liikkuva poliisi lopetettiin”, vaikka pelkästään Helsingin yliopiston irtisanomisten yhteydessä potkittiin ulos kolminkertainen määrä väkeä puolustusvoimien lopullisiin irtisanomisiin verrattuna. Parhaimpaan suoritukseen ylsi luultavasti Helsingin Sanomat moralisoidessaan yliopistoväkeä siitä, miten nämä vaikenevat Turkin tilanteesta, vaikka Suomen yliopistot ovat suoneet turvapaikan maanpakoon lähteneille turkkilaisille tutkijoille ja hoitaneet tässä suhteessa tonttinsa verrattomasti paremmin kuin valtio.

Viesti on joka tapauksessa tullut kautta linjan selväksi viimeisen muutaman vuoden aikana. Yliopistoväki valittaa turhasta. Yliopistoväki ei välitä muista kuin itsestään. Yliopistoväki yrittää tehdä politiikkaa omalla asiallaan. Yliopistoväki on menettänyt kosketuksen muuhun maailmaan ja tavalliseen kansaan. Yliopistoväki ei ymmärrä talouden ja hallinnon lainalaisuuksia. Tästä huolimatta yliopistoväen pitää tuottaa innovaatioita ja vielä enemmän innovaatioita, perustutkimuksen kustannuksella ja tarvittaessa huonommilla työehdoilla. Samaan aikaan kyselyissä ja tutkimuksissa on todettu yliopiston muuttuneen jo nyt entistä huonommaksi työpaikaksi, aivovuoto on kiihtynyt ja tohtorityöttömyys lisääntynyt. Yliopistoilla on kiistatta omat sisäsyntyiset ongelmansa ja instituution kulttuurista kumpuavat vikansa; mutta nykyisestä tilanteesta suurin vastuu lankeaa tällä kertaa ulkopuolisille tahoille. Työnantajapuolen piittaamaton menettely työehtosopimusneuvotteluissa selittyneekin paljolti juuri yllämainitulla yleisellä ilmapiirillä. Kiinnostavana yksityiskohtana mainittakoon, että työnantajapuoli on muutamista median edustajista poiketen ainakin ymmärtänyt yliopistosektorilla vallitsevan ahdingon, ellei muuten niin käyttääkseen sitä verukkeena; yliopistojen kehnoon taloudelliseen tilanteeseen on heidän taholtaan tavan takaa vedottu työehtosopimusneuvotteluissa. Ymmärrys tässä asiassa on yhteinen, mutta se ei selitä, minkä vuoksi myös kustannusneutraalit aloitteet ovat saaneet työnantajapuolelta tylyn vastaanoton. Mahdollisia syitä voinee etsiä maan hallituksesta, joka on tehnyt tiettäväksi, että työmarkkinoille “ei aiota ostaa rauhaa valtion rahoilla”. Tulevaisuudessa hallintohistorian tutkijat voivat miettiä sen prosessin yksityiskohtia, joka on johtanut nykytilanteeseen; tässä hetkessä yliopistosektorilla toimivat tutkijat joutuvat elämään näiden seurausten keskellä.

Viime kädessä kyse on sivistyksestä. Suomalainen yliopistolaitos on kaiken ylläkuvaillun seurauksena ajautunut tienhaaraan, jossa valittavana on sivistysinstituution sysääminen uuteen kurjistumiskierteeseen tai tämän kehityksen katkaiseminen. Kuten professori Jaana Hallamaa vastikään kirjoitti, yliopistoväki on äärimmäisen sitoutunutta työhönsä, ja kyseessä on mitä suurimmassa määrin kutsumusammatti. Toistaiseksi tämä sitoutuminen on mahdollistanut kovemman kiristämisen yliopistosektorilla, kuten kutsumusammattien kohdalla usein käy; mutta sama sitoutuminen ja sama vannoutuneisuus merkitsevät myös sitä, että kriittisessä pisteessä yliopistolaiset ymmärtävät omien työolojensa todistavan osaltaan sivistysinstituution yleisestä tilasta. Itse kukin on viime kädessä aina valmis kamppailemaan puolustaakseen vakaumustaan, ja yliopistoväelle tämä vakaumus on heidän mahdollisuutensa tehdä tutkimusta ja tuottaa sivistystä. Se asenne, jota nyt on työnantajaosapuolen taholta neuvottelupöydässä osoitettu, yksiselitteisesti vaarantaa nämä mahdollisuudet. Näissä oloissa mahdollinen työtaistelu ei ole pelkästään neuvottelutaktinen toimenpide, vaan se on kamppailua sivistysinstituution puolesta. Kysymys on ennen muuta periaatteellinen.

Työtaistelua ei tarvitse toteuttaa. Viime kädessä se on työnantajapuolesta itsestään kiinni. Ainoa, mitä tarvitaan, on asennemuutos. Yliopistoväellä on periaatteensa ja vakaumuksensa, ja halu puolustaa sivistysinstituutiota. “Opetusta, tutkimusta ja luovuutta” iskulauseessaan korostavien Sivistystyönantajien olisi syytä löytää itsestään samat ominaisuudet. Siinä samalla he voisivat näyttää esimerkkiä myös valtiovallalle ja yhteiskunnalle yleisemminkin.

Posted in Yleinen, Yliopisto | Tagged , , , , , , , , , , , , , | Leave a comment

Säätiö ja yliopisto

 

Alkuviikosta Tampereen yliopistolla leimahti. Uuden uljaan Tampere3-yliopiston johtosääntöluonnos oli tavoittanut yliopistoyhteisön jäsenet perjantaina hieman ennen keskiyötä, ja aikaa luonnoksen kommenteille oli valittu auliisti peräti keskiviikkoon asti. Tampere3-prosessin erinäiset erikoisuudet olivat herättäneet kysymyksiä jo pitkin viime syksyä, mutta yliopistolaisten hämmästeltäväksi pyöräytetty johtosääntöluonnos vei toistaiseksi kaikesta voiton. Käytännössä dokumentti oli kolkko hautakirjoitus yliopiston itsehallinnolle; montun syrjälle raahattiin sekä yliopistoyhteisön edustus hallituksessa, tasakolmikannan periaate ja tieteenalojen yhdenvertaisuus. Vähemmän yllättäen reaktio oli välitön, ja tiistai-iltapäivään mennessä yliopistolaiset olivat kokoontuneet ad hoc kriisikokoukseen, joka teki oitis paikalla päätöksen protestoida ulosmarssilla.

Samalla pääsi ääneen myös Tampere3-prosessia ohjanneen Tampereen korkeakoulusäätiön hallituksen puheenjohtaja Marja Makarow, joka ehätti Aamulehdessä väittää tuoreeltaan, että laki säätiöyliopistoista edellyttäisi yliopiston hallituksen miehittämistä ulkopuolisilla, vaikka moista velvoitetta ei laista löydy. Vaikka tokaisun pistäisi vain huolimattomuuden piikkiin, niin Ylen uutisissa Makarow oli suorasukaisempi:

– Kannattaa muistaa, että tätä hanketta lähdettiin valmistelemaan kolme vuotta ennen kuin meidät nimitettiin, siis Tampereen korkeakoulusäätiön hallitus viime kesänä. Kolme vuotta! Kolme vuotta on ollut aikaa pohtia näitä kahden eri yliopistotyypin prinsiippejä
Kolme vuotta on tämä yhteisö keskustellut, miettinyt ja itse tullut siihen tulokseen, että tästä tulee säätiöyliopisto.

Kaikessa tuohtumuksessaan kolme vuotta yliopistoasiaa pahkunneita hitaita hämäläisiä kohtaan Makarow tuli valitettavasti välittäneeksi väärää tietoa. Tällä hetkellä valmistelun jälkeen ilmestyneestä johtosääntöluonnoksesta ei ole keskusteltu suinkaan kolmea vuotta, vaan vasta muutama päivä. Kutakuinkin ainoa selvä tieto, mikä yhteisölle on johtosäännön suunnittelun aikana välittynyt on se, että hanke etenee. Paljonpuhuttu “osallistavuus” on loistanut poissaolollaan. Säätiöyliopiston ja julkisoikeudellisen yliopiston “prinsiipit” eivät nekään ole niin erilaiset kuin Makarow antaa ymmärtää, sillä molempien yliopistomallien itsehallinto on turvattu perustuslaissa. Olennaista on, että nyt esitelty johtosääntöluonnos kaventaa itsehallintoa huomattavasti, ja lisäksi esitetyn konsistorin kokoonpanon osalta romuttaa myös yliopiston totutun tasaveroisen kolmikantamallin professorien, muun tutkimus- ja opetushenkilöstön ja opiskelijoiden välillä. Missään ei ole liioin hakattu kiveen, että Tampere3-yliopiston hallituksen pitäisi koostua yksinomaan ulkopuolisista, vaikka Aalto-yliopiston ja TTY:n kohdalla näin onkin käynyt. Vielä maaliskuussa 2017 yliopistokollegio suorastaan korosti, että säätiöyliopiston hallituksessa tulisi olla neljä jäsentä yliopistoyhteisön sisältä; tuolloinkin pyrittiin huomauttamaan, ettei Tampereen korkeakoulusäätiön esittämä valintamenettely ollut sopusoinnussa perustuslain kanssa.

Ajatus siitä, että yliopistoyhteisö olisi “itse” valinnut säätiöyliopiston — tai että esitetty johtosääntö olisi jotenkin seurausta säätiöyliopistomallista — ja vieläpä jonkinlaisen avoimen keskustelun ja hartaan mietiskelyn seurauksena, on lievästi sanoen hupaisa. Säätiöyliopistomalli tuotiin kuvioihin opetus- ja kulttuuriministeriön taholta siinä vaiheessa kun Tampere3-työryhmät asetettiin, ja vaikka yliopistojen hallitukset lopulta säätiömallin hyväksyivätkin, ei päätöstä sellaisenaan voi pitää minään yhteisön sisällä kolme vuotta jatkuneen pitkällisen ja hartaan reflektoinnin hedelmänä. Helmikuusta 2016 alkaen Tampereen yliopistokollegio oli sillä kannalla, että uuden yliopiston tulisi olla julkisoikeudellinen yhteisö. Säätiömalli oli täysin ministeriön hellimä lempilapsi, joka sai lopullisen voitelunsa ja siunauksensa “synergiaa”, “globaaleja megatrendeja” ja muuta oman aikamme sanahelinää huokuvien kastepuheiden saattelemana. Yliopistofuusio ei sellaisenaan ole suinkaan huono idea, mutta kyse on toteutuksesta, ja tässä tapauksessa amerikkalaisittain lausuen kyseessä oli täydellinen snake oil pitch. Se, millaisin keinoin yliopiston hallitukseen vaikutettiin Tampere3-prosessin aikana on kokonaan oma lukunsa, ja rehtori Liisa Laakso on tänään syyttänyt avoimesti opetus- ja kulttuuriministeriötä uhkailusta ja rahoituksella kiristämisestä.

Koska tilanne on mitä on, niin yliopistolaisilla ei ole kovin paljoa vaikuttamisen mahdollisuuksia jäljellä. Tampere3-hankkeessa yliopistolaisille on kaupattu valkoinen norsu, jota ratsastavalla Makarowilla on kaiken lisäksi pokkaa väittää, että yliopistolaiset suorastaan halusivat norsun. Tämä mielessä pitäen torstaina on vaikuttamisen paikka, ja jokaisen tamperelaisen professorin, tutkijan, lehtorin tai tuntiopettajan, jolle yliopiston itsehallinto on periaatteellisesti vähänkin tärkeä asia — ja sen pitäisi olla, jos aikoo vielä tulevaisuudessakin työskennellä viihtyisässä ympäristössä ja sivistysinstituutiossa — on aiheellista liittyä protestiin. Aamulehti luonnehti yliopiston kokousta “kapinaksi”, mutta tosiasiassa yliopistoyhteisö on tässä se taho, joka varjelee laillisuusperiaatetta ja järjestystä ulkoista kaaosta vastaan.

Ylläoleva kirjoitus on laadittu Tampereen yliopiston tutkijan ja yliopistoyhteisön jäsenen näkökulmasta, puhtaasti omakohtaisena kannanottona.
Posted in Yleinen, Yliopisto | Tagged , , , , , , | Leave a comment

Tappaminen ja myötätunto

Sukupolvi. Nyt

(Kuva: Yle)

Helsingissä tänään vihittävän Sukupolvi. Nyt -taideteoksen suunnitellut Raimo Lång on kirjoittanut Yleisradion historiasivuilla Helmer-setänsä eräästä sotamuistosta. Itä-Karjalassa jatkosodan aikana taistellut Helmer Lång oli tiedusteluretkellä törmännyt aikoja sitten kuolleen neuvostosotilaan jäännöksiin. Luurangoksi lahonneella ruumiilla oli vielä yllään asepuku, jonka taskussa oli valokuva edesmenneen sotilaan puolisosta ja kahdesta lapsesta; vainajan mukana säilynyt muisto yhä eläneistä ihmisistä, ja samalla muistutus Helmer Långille siitä, että myös vihollissotilas oli ollut yksilö — mies, jolla oli ollut koti, läheisiä ja oma elämä.

Tilanteet, joissa suomalainen sotilas oli kaatuneen vihollisen lähietäisyydeltä kohdatessaan ymmärtänyt samalla tämän ihmisyyden, nousivat esille myös Summan tarina -kirjaa kirjoittaessani. Välirauhan aikana kirjoitetuissa muistelmissa muun muassa rintamamiehet Kaarlo Erho ja kersantti Toivo Lipponen kuvailivat talvisodan aikaisia tapahtumia, joissa he olivat päätyneet kasvotusten henkensä menettäneiden vihollissotilaiden kanssa ja mietiskelleet, millainen vainajien katkennut elämä oli lopultakin todella ollut. Erhoa jäi vaivaamaan kaatuneen neuvostoupseerin jäämistöstä löytynyt japanilaisvalmisteinen lasten rannekello, jonka ympärille hän päätyi lopulta rakentamaan mielessään tarinan pikkulapsen isälleen antamasta amuletista. Surmansa saaneen vihollisen elämä ja kohtalo askarruttivat myös kersantti Lipposta, joka “kaatunutta arojen poikaa” tuijottaessaan mietti “onnetonta vastustajaa”, jonka “inhimilliset onnenunelmat” olivat saaneet päätöksensä sotaretken myötä. Aivan kuten Helmer Långin tapauksessa, kaatuneen vihollisen näkeminen ja hänen jäämistönsä läpikäyminen oli tapahtuma, joka teki vainajan ihmiseksi. Se, että kaatunut vihollinen oli tuntematon ihminen, josta oli mahdotonta tietää yhtään mitään, itse asiassa edesauttoi tätä havahtumista. Tuntemattomuus loi taustan, jota vasten saattoi olla mahdollista maalata hämärä kuvitelma vainajan olemuksesta ja elämästä. Ajoittain tämä kuvitelma saattoi suoda viholliselle myös ihmiskasvot.

Sodan suurimpia ristiriitaisuuksia on se, että kaiken kuoleman ja tappamisen keskelläkin monille rintamamiehille sota on ollut taistelua elämän puolesta. Omasta elämästä kiinni pitäminen on jokaisen elollisen olennon määrittävä ominaispiirre, ja todennäköisesti lähes jokaisen rintamamiehen ensisijainen tavoite sodassa on ollut pysyä hengissä ja selviytyä takaisin kotiin. Sotakokemus on kuitenkin aina vahvasti yhteisöllistä, mikä lisää tähän kuvioon uuden elementin; ihmisryhmän yhteiset äärimmäiset kokemukset ja jaetut kärsimykset lisäävät vääjäämättä yksilöiden keskinäistä riippuvuutta, ja selviytymisestä tulee yhtä lailla kollektiivinen tavoite. Tämä kanavoituu ilmiöiksi, jotka me tunnemme uhrimielenä ja asetoveruutena; valmiutena hetkellisesti riskeerata oma elämä toisen yksilön elämän pelastamiseksi, tilanteessa jossa yhteisö kamppailee selviytymisestään. Kannaksen taisteluissa 1940 ponnistelut haavoittuneiden ja hädänalaisten pelastamiseksi ylittivät kaikki epäitsekkyyden rajat, toisinaan voittaen kuolemankin; hetkittäin jopa vainajien evakuointi suoritettiin oman hengen uhalla. Tiivistetysti, sota on eräänlainen ahjo altruismille, ja miesten ja naisten epäitsekäs käyttäytyminen sodassa osoittaa, miten perustavanlaatuinen ihmisyys kohoaa pinnalle ankarissa oloissa.

Olennaista on se, että tämä ei rajoitu vain omiin sotilaisiin. Helmer Långin, Kaarlo Erhon ja Toivo Lipposen kuvaileman kaatuneiden vihollisten herättämän myötätunnon ohella sota-ajan muistelmissa on kaikilta ajoilta puolin ja toisin runsain mitoin mainintoja vihollisen haavoittuneiden sotilaiden pelastamisesta ja heidän hoitamisestaan. Kärsivä ihminen herättää kenessä tahansa myötätuntoa, täysin riippumatta siitä millainen asepuku hänellä sattuu yllään olemaan. Kansallisuudesta tai taustasta riippumatta hädänalaisen yksilön hätä synnyttää aina sääliä ja nostaa esiin ihmisyyden, ja missään ei ole niin paljon nähtävissä inhimillistä hätää kuin sodassa. Sama altruismi, joka rintamayhteisössä sulkee sisäänsä oman puolen sotilaat, saattaa ulottua aika ajoin myös vihollisiin, jotka on toisinaan mahdollista nähdä yhteisen kärsimyksen uhreina. Veljeily rintamalinjojen ylitse ei ole milloinkaan ollut tavaton ilmiö sotien aikana.

Lopullinen paradoksi on kuitenkin siinä, että sota on lähtökohtaisesti tilanne, jossa toinen osapuoli on pakko surmata. Usein vastustajaa kohtaan tunnetaankin hyvin aitoa vihaa, halveksuntaa, ylenkatsetta tai muita vastaavia tunteita. On helppoa otaksua, että sota ja väkivalta ruokkivat myös näitä tuntemuksia, mikä pitääkin monasti paikkansa; viha on itseään ruokkiva kierre. Mutta toisaalta useimmiten nämä asenteet eivät niinkään synny sodassa, vaan jo kauan ennen sotaa, rauhan oloissa. Tavallisesti ne ovat vuosien tai vuosikymmenten mittaisen rauhanaikaisen propagandan tai indoktrinaation tulosta; poliittisen tai kulttuurisen ilmapiirin, jossa ihmisiin on järjestelmällisesti istutettu tai he ovat itse oma-aloitteisesti omaksuneet vihaa, kostonhimoa, kansallis- tai uskonkiihkoa, tai politiikka on ylipäätään myrkyttänyt heidän mielensä. Lopputulokseksi jää, että rauha ja rauhan aikana vallinnut kitkerä ilmapiiri saattavat paaduttaa ihmiset yhtä hyvin ja tehokkaammin kuin mikään sodan tai väkivallan kokemus. Monissa tapauksissa väkivaltaisuuksia edeltänyt rauhan oloissa tapahtunut mielialojen kärjistyminen on ollut suoranainen perusedellytys sodan syttymiselle — esinäytös väkivaltaan ja tappamiseen, jolloin sodanajan viha ja raakuudet ovatkin tosiasiassa vain aiemmassa rauhanaikaisessa kulttuurissa syntyneiden olosuhteiden ja ilmapiirin tuotteita ja heijastumia. Tämä ei ole ehdotonta; kuten yllä on mainittu, sotakokemus voi nostaa esiin myös inhimillisen myötätunnon kaltaiset perustuntemukset, jotka ulottuvat lopulta myös viholliseen. Sodassa nähty sääli ja myötätunto syntyvät suoraan sodan omissa oloissa.

Tämän käsittäminen johtaa meidät ymmärtämään erään 1900-luvun suurimmista järjettömyyksistä — ja samalla meidän on hyvä kysyä, millaisen aikakauden keskellä tällä hetkellä lopulta elämme. Sota syttyy, kun rauhan oloissa eläneet ihmiset viskaavat pois ihmisyytensä. Muutamille tämä olotila jää pysyväksi; se on tietoinen teko, joka vaatii usein määrätietoista ponnistelua, päätöstä paaduttaa inhimilliset tunteensa ja yritystä etsiä väkinäisiä puolusteluja ja näennäisiä järkisyitä tapahtuneelle. Toiset puolestaan löytävät ihmisyytensä uudestaan sodassa, ja he muistavat kokemansa lopun ikäänsä; he oppivat ääriolosuhteiden keskellä uudelleen elämän ja yksilönvapauden merkityksen ja tavoittavat jälleen myötätunnon ja säälin kaltaiset tuntemukset. Mutta kenenkään ei pitäisi käydä moista koettelemusta läpi saavuttaakseen käsityksen jostain niin yksinkertaisesta ja itsestäänselvästä.

Tämän kysymyksen ratkaiseminen on humanistille ikuisuusasia. Miten ihmiset voisivat oppia löytämään ihmisyytensä rauhassa — ilman, että heidän tarvitsisi konkreettisesti altistua kärsimykselle ymmärtääkseen myötätunnon merkityksen?

Posted in Historia, Sota | Tagged , , , , , , , , , , , , , , | 2 Comments

Gunnar Höckertin sankarikuolema

   

Helsingin Sanomissa on vastikään muistettu pikajuoksija Gunnar Höckertiä, joka voitti 5000 metrin juoksun kultamitalin Berliinin olympialaisissa vuonna 1936 ja kaatui myöhemmin talvisodassa. Olympiamitalistin kuolema talvisodan rintamalla kiinnitti huomiota kautta maailman, ja chileläinen Gabriela Mistral laati Höckertin kunniaksi paatoksellisen muistorunon nimeltä Campéon Finlandés. Runo on nyt suomennettu Chilen satavuotislahjana itsenäiselle Suomelle.

Höckertin tarina tuli myös itselleni tutuksi Summan tarina -teosta kirjoittaessani, ja käsikirjoituksen varhaisiin versioihin sisältyi oma katsaukseni Höckertin ympärille syntyneeseen sankarimyyttiin. Lopulta teksti jäi pois, koska Höckertin kuolema ja sen ympärille luotu legenda ei varsinaisesti koskettanut Summan rintamanosan tapahtumia, vaikka liittyikin läpimurtovaiheen taisteluihin ja tapahtui Summankylän lohkon läheisyydessä. Höckert palveli 4. Divisioonaan kuuluneen helsinkiläisen JR 10:n riveissä joukkueenjohtajana 4. komppaniassa ja kaatui 11. helmikuuta Karhulan kylän tuntumassa Marjapellonmäellä käydyssä yhteenotossa, Summan rintamasta lounaaseen. Helsingin Sanomat on artikkelissaan siteerannut samassa yksikössä rivimiehenä palvelleen Sven Lindqvistin kertomusta ”Kun Gunnar Höckert lainasi sotatankin”, joka on julkaistu Kansa taisteli -lehden numerossa 2/1964.

Lindqvistin tarinassa Höckertin kuolema esitetään ainutkertaisena sankarikuolemana. ”Vaatimattomana ja sivistyneenä upseerina” tunnettu Höckert oli kesken taistelun syöksähtänyt vaurioituneen vihollisen panssarivaunun luokse, kavunnut tykkitornista sisään ja alkanut ampua tankin yhä toimintakykyisellä tykillä hyökänneitä neuvostojoukkoja vastaan. Lindqvistin kertoman mukaan ”kunniakkaisiin urheiluvoittoihin tottunut tähtiurheilija” oli peräti ampunut panssarivaunun ammusvaraston loppuun ennen kuin oli rajussa ristitulessa ryöminyt tankista ulos ja joutunut tarkka-ampujan saaliiksi. Lindqvist kuvaili tapausta ”poikamaista urheilumieltä” vaatineena ”rohkeana tempauksena”, johon Höckert oli suhtautunut samanlaisena rutiiniasiana kuin mihin tahansa urheilusuoritukseen.

Höckertin tarinassa oli kaikki legendan ainekset, ja kotimaiselle lehdistölle kultamitalimiehen kaatuminen sodan ratkaisutaistelun pyörteissä oli unohtumaton episodi. Kerrottaessa jo alun alkaenkin melkoinen sankaritarina kasvoi entisestään; myöhempien versioiden mukaan Höckert oli valloittanut tankin tuhottuaan sitä ennen kaksi muuta panssarivaunua. Tarina levisi kansainvälisten sotakirjeenvaihtajien levittämänä myös maailmalle, ja Chilen ohella juoksijasankarin kuolema herätti huomiota olympia-aatteen kotimaassa Kreikassa. Kreikkalaiselle Vradini-iltalehdelle raportteja laatinut sotakirjeenvaihtaja Theodoros Doganis tarttui Höckertin sankarikuolemaan erityisellä innolla. Hellaan lukeva yleisö sai tutustua Doganisin kynästä lähteneeseen kertomukseen, jossa suomalainen urheilijasankari onnistui pelkästään käsikranaatilla uhkaamalla valloittamaan kaksi neuvostopanssaria ja pidättelemään hyökännyttä punajalkaväkeä pikakiväärillä tulittaen. Legenda loi lisähohdetta sankaritarulle Pohjolan talvisesta Thermopylaista.

Tapahtumien kulku on vähemmän yllättäen ollut todennäköisesti proosallisempi. Höckertin joukkue oli johtajansa kaatuessa taistellut Kinnassaaren tukikohdan edustalla Marjapellonmäessä, jossa tosiaan oli sotapäiväkirjojen mukaan samaisen iltapäivän aikana tuhottu kolme tankkia. Lindqvistin muistelma tarkka-ampujan yllättävästä luodista oli ilmeisesti kuitenkin virheellinen, sillä rintamalääkärin allekirjoittaman kaatumistapausta koskevan ilmoituksen mukaan Höckert oli kuollut kranaatinsirpaleista, jotka olivat silponeet hänen kurkkunsa ja rintakehänsä. Samojen tietojen mukaan Höckert oli kaatuessaan pitänyt puoliaan pikakivääripesäkkeessä, mikä sinänsä lyö yksiin Doganisin kuuleman tarinan version kanssa. Kertomus siitä, miten Höckert olisi suorastaan käytellyt tuhotun tankin tykkiä vihollisia vastaan lienee kuitenkin rintamatarina. Viralliset paperit viittaavat enemmänkin siihen, että hän itse olisi saanut surmansa etulinjaan tunkeutuneen panssarivaunun ampumasta kranaatista. Sinänsä ei ole syytä epäillä, etteikö kaatunut urheilijavänrikki olisi kunnostautunut taistelussa, etulinjassa esimerkkiä näyttäen, uhmakkaasti loppuun saakka. Täysin mahdollista on, että kertomus tankin valtaamisesta perustuu epäonniseen yritykseen. Kaatuneiden upseerien muistojulkaisussa tankin valtauksen mainitaan tapahtuneen itse asiassa kolme päivää ennen Höckertin kuolemaa; voi olla myös, että kaksi eri tapausta ovat sulautuneet Lindqvistin kertomuksessa yhdeksi.

Höckertin tarinaan liittyy myös surullinen piirre, sillä reserviupseerikoulussa hän oli saanut varsin tylyn arvostelun. Helsinkiläisen urheilijavänrikin johtamistaito oli arvioitu RUK:n papereissa keskinkertaiseksi, minkä lisäksi arviota tehnyt komentava upseeri oli raapustanut hänen päällystökorttiinsa murskaavan arvion ”lapsellinen, tarmoton, kuten monasti huippu-urheilijat”. Arvostelussa saattoivat hyvinkin näkyä RUK:n kouluttajien omat ennakkoluulot etuoikeutetuksi koettua olympiamitalistia kohtaan. Höckert itse on saattanut tämän seurauksena kokea joukkueenjohtajana sitäkin voimakkaampaa tarvetta osoittaa kykynsä ja todistaa arvostelut vääräksi. Paine liene ollut sitäkin kovempi, koska Höckert oli jatkuvan sairastelun takia jäänyt pois ylimääräisistä harjoituksista ja hakeutunut rintamalle vapaaehtoisena. Jälkikäteen asioista ei voi sanoa mitään varmaa, mutta mahdollisesti tarve nujertaa kouluttajien ylenkatse ja irtautua näiden nurjamielisyyden aiheuttamasta taakasta vaikutti siihen, että Höckert pyrki johtamaan miehiään ajan hengen mukaan korostetusti esimerkin kautta, siinä samalla itsensä vaaralle alttiiksi asettaen.

Urheilupiireissä Höckertin kuolema sai yhtä lailla voimakasta huomiota, ja hänen kaatumisensa näyttäytyi paitsi yksilöllisenä sankaritarinana, myös kotimaisen urheilun tekemänä uhrauksena isänmaan hyväksi. Lauri Lehtinen, joka Berliinissä oli ponnistanut samoissa 5000 metrin kilpailuissa hopeasijalle varmistaen Suomen kaksoisvoiton, päätti osoittaa kaatuneelle ystävälleen kunnioitusta lahjoittamalla oman Los Angelesin kultamitalinsa toiselle rintamamiehelle, vänrikki Matti Mäkiselle, joka oli haavoittunut Kannaksen taisteluissa. Symboliikka täydellisti myyttisen yhteyden urheilukentän ja taistelukentän välillä aikana, jolloin pienen kansakunnan identiteetti oli yhtä vahvasti sidoksissa molempiin. Rauhanajan olympialaisten koetuksista kulki suora polku Kannaksen verisille lumilakeuksille. Helsingistä kootun suomenruotsalaisen joukkueen verinen helmikuinen iltapäivä Marjapellonmäellä katkerine menetyksineen muuttui samalla yhden kaatuneen reserviupseerin nauttiman julkisuuden seurauksena jälleen yhdeksi talvisodan myytiksi — näin siitäkin huolimatta, että vapaaehtoiseksi vähin äänin hakeutunut ja RUK:n kouluttajien ennakkoluuloja vastaan kamppaillut Höckert itse tuskin oli moista mainetta itselleen tavoitellut.

 

Lähdeaineisto:

Gunnar Mikael Höckertin kantakortti, päällystökortti, lääkärintarkastuskortti ja ilmoitus kuolemantapauksesta, Kansallisarkisto (KA).

13 II/JR 10:n sotapäiväkirja, 11.2.1940, SPK 981, Kansallisarkisto (KA).

Sven Lindqvist, ”Kun Gunnar Höckert lainasi sotatankin”, Kansa taisteli – miehet kertovat 2/1964, s. 46–48.

He antoivat kaikkensa : viime sodissa menehtyneet suomalaiset mestariurheilijat, Antti O. Arponen, Markku Kasila ja Vesa-Matti Peltola, Kustannusosakeyhtiö Auditorium 2014.

Kira Kaurinkoski, ”Kreikka ja Suomen Talvisota. Sodan kuva Kreikan lehdistössä (1939–1940)”, s. 103, teoksessa Talvisota muiden silmin, toimittanut Antero Holmila, Atena, Jyväskylä 2009, s. 102–124.

Posted in Historia, Sota | Tagged , , , , , , , , | 1 Comment

Smrt fašizmu

Uutisia seuraavat ovat varmaankin kiinnittäneet huomiota eiliseen kansallissosialistiseen Suomen Vastarintaliikkeen mielenosoitukseen ja antifasistiseen vastamielenosoitukseen Tampereella. Yleisradio seurasi tapahtumia hetki hetkeltä, mutta kuittasi tapahtumat lopulta lyhyellä poliisin tiedotteeseen pohjanneella uutisella. Etualalle uutisoinnissa nousivat vielä saman illan aikana poliisin suorittamat neljä kiinniottoa ja “väkivaltaisesta mellakasta” käynnistetty tutkinta. Mediassa syntynyt kertomus on kommenttipalstoilla kehkeytynyt entisestään ja on syntynyt jälleen uusi kertomus riehuvista anarkisteista, vaikka vastamielenosoituksessa oli puolisentuhatta tavallista kansalaista. Pulmana on oman käsitykseni mukaan lähinnä se, että harva toimittaja yritti tehdä juttua itse vastamielenosoituksesta ja sen sisällöstä, vaan tyytyi vain poliisin tiedotteisiin. Uusnatsien mielenosoitusta taas oli käytännössä miltei mahdoton raportoida, koska se oli niin vahvasti poliisin toimesta eristetty. Poliisilla oli siis tavallaan uutisoinnissa hegemonia.

Perusteellisimmin virkavalta pääsi ääneen Ilta-Sanomien sivuilla, ja artikkeli pohjasi täysin ylikomisario Harri Nojosen haastatteluun. Vastamielenosoitusta ei juuri esiteltykään minään muuna kuin mellakkana, ja myös artikkelin johdannossa todettiin, miten “poliisi joutui turvaamaan uusnatsien sananvapautta”. Juttu itsessään oli äkkivääristä teksteistään tunnetun toimittaja Tuomas Mannisen kirjoittama, joten sanavalintaa “300-400 tien Tampereelle löytänyttä vastamielenosoittajaa” on kaiketi pidettävä itsetarkoituksellisen vitsikkäänä viittauksena Heikki Ylikankaan teokseen; sama kaiketikin pätee jutussa olleeseen repäisevään rinnastukseen, jossa vastamielenosoittajien pyrkimykset ylittää Tammerkoski vertautuvat jääkäriluutnantti Melinin iskuryhmän hyökkäykseen vuonna 1918. Joka tapauksessa vastamielenosoittajat olivat enimmäkseen tamperelaisia, joten eipä heidän tarvinnut kaupunkiin erikseen tietänsä löytää. Mieltään osoittaneet uusnatsit saivat totuttuun tapaan vahvistuksia lahden takaa, ja Hämeensillalla tapahtunut kahakka näyttäisi tallennetun videoaineiston valossa menevän yhteenottoa varta vasten hakeneiden ruotsalaisten uusnatsien tilille. Videota katsoessa voi taustalla kuulla ilotulitteen räjähdyksen, joten Yleisradionkin mainitsema paukkupommin viskaaminen Hämeensillalla on siis tapahtunut päällekkäin tämän episodin kanssa. Samaten myös Hotelli Tammerin seudulla uusnatsien kulkue hajaantui etsimään tappelua, ja poliisin oli taltutettava hääseurueen edessä tapahtunut käsikähmä.

Tässä kohtaa voin kertoa olleeni myös itse paikalla, yhdessä hyvän kollegani ja ystäväni Ainur Elmgrenin seurassa. Osin silkasta akateemisesta mielenkiinnosta, osin myös siksi, koska protestointi uusnatsikulkuetta vastaan on kaikista muista asioista riippumatta aika lailla kansalaisvelvollisuus. Varsinaisen Keskustorilla tapahtuneen mielenilmauksen järjestäjät ovat eilisen jälkeen totuttuun tapaan ottaneet etäisyyttä yllämainittuihin kahakoihin ja korostaneet, etteivät he “tiedä,  ketkä ovat poliisin mukaan pyrkineet hyökkäämään vastarintaliikkeen mielenosoittajia kohtaan”. Sikäli kun itse tapahtumia kykenin tarkkailemaan, ja sen nojalla mitä kollegani minulle kertoi ja mitä ylempänä linkitetyltä videolta voi nähdä, niin moiseen käsienpesuun ei sanottavammin ole tarvetta. Rettelöinnin osalta vastarintaliikkeen edustajien kädet ovat kaikkea muuta kuin puhtaat; ja neljä kiinniottoa puolituhatpäisen kaupunkilaisten sovinnaisinta osaa edustaneiden vastamielenosoittajien joukossa edustaa häviävän pientä ja mitätöntä vähemmistöä.

 

(Valokuva: Maija Mattila)

 

Ehdin itse pistäytyä aamupäivällä myös Laukontorilla, jossa oli tuolloin kokoontuneena laskujeni mukaan tasan 38 sekalaista äärioikeistolaista, mukaanlukien paikallinen eksentrikko Seppo Lehto, joka näytti käyvän vuolasta dialogia poliisin kanssa. Kello 11:45 mielenosoittajien määrä tuplaantui, sillä paikalle ilmaantui linjurilastillinen sekalaisia uusnatseja; samaan aikaan ex-perussuomalainen kunnallisvaikuttaja Terhi Kiemunki marssi Vuolteen siltaa pitkin katupartiolaisten saattueessa osallistumaan uusnatsien mielenosoitukseen. Tässä vaiheessa lukumäärä nousi yli sadan, ja ilmeisesti paikalle saapui myöhemmin vielä lisää väkeä. Päivystin samalla hetkittäin myös Keskustorilla, mutta muuten tämä “Koko Tampere vihaa natseja” -mielenosoitus meni minulta pääosin ohitse. Myönnän suoraan poistuneeni siinä kohtaa, kun tapahtumajärjestäjä alkoi lukea Animalian tiedottaja Veikka Lahtisen “tervehdystä”, koska tietyt rajat haluan vetää. Muutenkin juonnettu ohjelma ja valmistellut puheet eivät olleet se, mistä olin kiinnostunut. Tunnustan suoraan ja avoimesti myös sen, että itseäni kiinnosti tarkkailla, syntyisikö vastamielenosoituksesta aktiivisempaa toimintaa.

Näin myös kävi. Välillä jouduin poistumaan keskustasta, mutta palattuani kello 13:00 sain kuulla tuoreeltaan tohtori Elmgreniltä, miten mielenosoittajat olivat pyrkineet ylittämään Tammerkoskea ja katkaisemaan uusnatsien marssin Hämeenkatua pitkin. Kuten uutisissa on mainittu, poliisi oli tässä kohtaa laittanut silloille sulun, ja virkavallan tiedotteessa on nimenomaan tämä yritys tukkia natsimarssin kulkutie muuttunut “yritykseksi päästä kiinni mielenosoittajiin” tai “pyrkimykseksi hyökätä vastarintaliikkeen mielenosoittajia kohtaan”. Näkemys on hieman tulkinnanvarainen; pyrkimys ryhmittyä kadulle ja sulkea uusnatsien marssiväylä ei viime kädessä ollut muuta kuin järjestäytymisvapauden suoraviivaista käyttöä, jossa kulkue oli tarkoitus haastaa asettumalla sen esteeksi. Tuolloin siltaa ylittäneistä mielenosoittajista on valokuvia, ja polkupyörien ja lastenvaunujen kanssa liikkeellä olleet kaupunkilaiset eivät juuri vaikuta siltä, että he olisivat olleet hakemassa konfliktia. Se, mitä Hämeensillan edustalla muuten tapahtui, ja mistä olen jo ylempänä maininnut, on totta kai sitten oma lukunsa.

(Valokuva: Punk in Finland)

 

Selvittyään Hämeenkadun ylitse poliisin saattueessa uusnatsit marssivat Oikeustalolle, missä myös tapahtui päivän todellinen protesti. Saavuin itse tohtori Elmgrenin kanssa paikalle hyvissä ajoin. Olimme kävelleet muina kansalaisina Satakunnankadulle pystytetyn vahvasti varustettujen mellakkapoliisien sulun lävitse, hyvin tietoisina siitä, että kaksi ihmistä voi kulkea vapaasti siinä, missä suurempi joukko jää virkavallan pysäyttämäksi. Ennätimme myös Oikeustalolle ennen kuin poliisi ehti eristää sisäpihan täydellisesti, joten saimme lähietäisyydeltä suoran näkymän uusnatsien lippuvartioon ja kuulimme myös osan mielenosoituspuheista. Tekstien sisältö olisi sopinut mennen tullen käsikirjoitukseksi “V kuin verikosto” -sarjakuvan esiosaan, mutta kyse ei tällä kertaa ollut dystopiasta, vaan hyvin todellisesta poliittisesta kokoontumisesta, vieläpä suomalaisen tuomioistuimen edustalla. Sikäli kun ehätimme vihreiden nuolilippujen varjosta kaikuvaa palopuhetta kuunnella, äänessä ollut taho julisti paatoksella maamme valtiovallan harjoittavan kansanmurhapolitiikkaa etnisiä suomalaisia kohtaan. Klassiset kansallissosialistiset ja fasistiset kielikuvat olivat muutenkin käytössä, vieläpä puheen talouspoliittisessa osuudessa, joka mainitsi “korko-orjuuden”. Meidän lisäksemme paikalla oli muitakin uteliaita, jotka olivat ilmeisesti ehtineet jo kuunnella muutamankin puheen. Kuulimme kahden miehen juttelevan keskenään huvittuneesti ja ivaillen uusnatsien erikoislaatuisesta tavasta yhdistää “misantropia ja huoli eläimistä”, joten nähtävästi myös syväekologista puolta oli ehditty valottaa valkoisen rodun sukupuuton ja koronkiskonnan vaarojen ohessa.

Katsauksemme näihin kaikuihin menneisyydestä jäi tosin pakosta lyhyeksi, sillä Oikeustalon sisäpihan portille askelsi neljän ratsupoliisin seurue. Poliisit ohjastivat kauniisti käyntiä edenneet hevoset eteemme rauhallisesti, mutta vakuuttavasti, joten siirryimme kohteliaasti hieman taka-alalle. Pian tämän jälkeen mellakkavarusteissa olleet poliisin jalkamiehet viittasivat meitä ystävällisesti vetäytymään Lapintielle. Teimme heidän tahtonsa jälkeen, ja Oikeustalon pihalla jatkunut pienoisversio Nürnbergin puoluekokouksesta lipui lopullisesti ulottumattomiimme. Vitsailimme tuossa vaiheessa, että tutkijoilla pitäisi olla pressikorttiin rinnastettava tieteellisen seuran tai ammattiliiton myöntämä passi, jonka turvin olisimme voineet seurata tapahtumia. Poliisin työtä sinänsä ei voi moittia. Uusnatsien mielenosoitus oli eristetty äärimmäisen tehokkaasti, eikä heidän propagandallaan ollut ainuttakaan ulkopuolista kuulijaa. Suomen ja Pohjoismaiden äärioikeisto oli saarrettu pihanperälle, jossa he saattoivat puhua vain toisilleen ja raastuvan tiiliseinille. Paikalle oli silti suoriutunut muita henkilöitä, jotka saivat edustavia otoksia Hitler-tervehdyksistä.

(Valokuva: Punk in Finland)

 

Huomattava osa mielenosoittajista, arviolta ehkä reilu kolmattasataa henkeä, oli tässä kohtaa selviytynyt Lapintielle ja aloitti uudelleen protestinsa. Järjestäjätahon edustajat olivat myös paikalla, mutta tässä kohtaa mielenosoitus sai heistä täysin riippumattoman ja hyvin spontaanin luonteen. Huomautettakoon, että mielenosoittajat edustivat tässäkin kohtaa täysin tavallisia kansalaisia. Tunnistin itse joukosta kaksi tutkijakollegaa, näyttelijän, kirjailijan ja Tampereen yliopiston tieteentekijät ry:n puheenjohtajan Maija Mattilan. Tämän lisäksi aivan vieressäni seisoi iskulauseita yhdessä teini-ikäisen poikansa kanssa huutanut tuiki tavallisen oloinen perheenäiti. Mikäli profilointi ulkoasun perusteella sallitaan, väkijoukon ulkoisessa olemuksessa korostuivat pääsääntöisesti viikonloppuaskareistaan hetkeksi irtautuneet tamperelaiset rivikansalaiset, eivät niinkään ammattiprotestoijat. Ikäjakauman osalta väki oli voittopuoleisesti nuorempaa, moni oli varmastikin opiskelija, ja luonnollisesti myös erilaisiksi aktivisteiksi helposti tunnistettavia henkilöitä oli paikalla paljon. Eräillä oli mukanaan Antifasistische Aktion -lippuja ja muita vastaavia tunnuksia. Protesti oli tässäkin kohtaa täysin rauhanomainen ja rajoittui suomen- ja ruotsinkielisten iskulauseiden huutamiseen. Muuan nuorimies sai siepattua eräässä vaiheessa itselleen megafonin ja käytti varsin intohimoisen ja iskevän puheenvuoron, jossa hän julisti uusnatsien puheet “kansallismielisyydestä” ja “isänmaallisuudesta” valheelliseksi hurskasteluksi, totesi paikalle saapuneiden vastamielenosoittajien olevan todellisia kaikkien suomalaisten tasa-arvoon sitoutuneita patriootteja, ja sai siitä hyvästä lyhyet suosionosoitukset.

Protestin jatkuessa huomion vei paikalle saapunut kasvonsa peittäneiden aktivistien rumpuryhmä, joka oli esiintynyt jo Keskustorilla ja asettui Lapintiellä mielenosoituksen etulinjaan, aivan mellakkapoliisien kasvojen alle. Tarkkailin seurueen esiintymistä kiinnostuneena. Seurueen johtajan — tai pikemminkin kapellimestarin — antamien pillisignaalien mukaan tapahtunut rummunlyönti oli kurinalaista ja iskevää, ja yhdisti rennon karnevaalinomaisen tunnelman lähes sotilaallisen drill teamin täsmällisyyteen. Rumpuseurueesta tuli tehokas katseenvangitsija, ja äänekäs rummutus lähetti selvän viestin myös Oikeustalon sisäpihalle. Protestin muotona tämä oli mitä mainioin tempaus ja tapahtui täydellisesti parhaassa ilmaisunvapauden hengessä. Tarkoituksena oli ilmeisesti vaimentaa uusnatsien palopuheet omalla äänenkäytöllä ja viestittää siinä samalla, kummalla osapuolella todella on yliote. Itse pidin tätä tyylikkäänä ja arvostin järjestelmällisesti johdettua esitystä. Vertailun vuoksi, Isä Camillokin paukutti kirkonkelloja protestiksi aina kun Pepponen puheet alkoivat käydä hermoille.

Valokuva1176

(Valokuva: kirjoittaja)

(Valokuva: Maija Mattila)

 

Hämminkiä aiheutui siinä vaiheessa, kun uusnatsien mielenosoitus alkoi purkautua Oikeustalolta. Poliisi päätti aktiivisesti raivata tietä, ja tämän seurauksena protestiin kokoontunut vastamielenosoittajien joukko tuli halkaistua kahtia. Lapintien puolella olleet mielenosoittajat hätisteltiin taaemmas hieman kovakouraisesti. Muutama uhmatilannetta hakenut protestoija jäi nähtävästi myös ehdoin tahdoin eturiviin, ilmeisesti koska he halusivatkin joutua poliisin tönimiksi. Tässä vaiheessa huomasin myös ilmassa lentäneen sähikäisen, joka kaikesta päätellen oli muuan lehtiuutisissa mainituista ilotulitteista. Sain sen vaikutelman, että heittäjänä oli muuan mustan huiviin ja mustaan huppuun naamioitunut henkilö, joka oli kyllä erottunut joukosta jo aiemmin. Omasta puolestani vetäydyin tohtori Elmgrenin kanssa hyvin elegantisti taaemmas, kunnes huomasin jääneeni selkä raitiotietyömaan monttua vasten. Toisaalla uloskäyntini sulki mellakkapoliisi, toisaalla taas työmaan aidat. Koska minulla ei ollut muutakaan tekemistä, kaivoin laukustani eväänäni olleen puolalaisen myśliwska-makkaran ja aloin syödä sitä mellakkapoliisin katsellessa. Hyvin nopeasti virkavalta huomasi, että heidän ketjussaan oli jotain, mitä siellä ei olisi pitänyt olla, ja viittilöivät minut huomaavaisesti pois. Ehdin onneksi syödä makkaran loppuun.

Tässä vaiheessa myös uusnatsien mielenosoitus osin hajaantui, ja näimme muutamien järjestötunnuksiinsa pukeutuneiden Mikkelistä ja Lappeenrannasta tulleiden Soldiers of Odin -aktiivien askeltavan Kyttälän suuntaan, kaiketikin kohti rautatieasemaa. Pääosa uusnatseja vastaan protestoineista mielenosoittajista lähti samaten pois paikalta edellämainitun rumpuseurueen vanavedessä, ensin Rautatienkadulle ja sen jälkeen Hämeenkatua pitkin takaisin Keskustorille. Pienempi joukko oli nähtävästi onnistunut seuraamaan uusnatsien varsinaista saattuetta Koskipuistossa, jossa videotallenteiden valossa ilmeni jälleen hetkellisiä uhmatilanteita. Keskustorille takaisin päästyämme erkanimme tohtori Elmgrenin kanssa jälleen pääseurueesta ja suuntasimme kahdestaan Laukontorille katsastamaan tilannetta. Kirkkokadulla oli jälleen kerran mellakkapoliisien sulku, johon meidät pysäytettiin pieneksi hetkeksi, mutta muuten pääsimme läpi saman tien. Tori oli tässä kohtaa kuitenkin jo täysin autio. Ainakin osa uusnatseista oli selvästi palannut Laukontorille, mutta he olivat menneet menojaan. Näimme neljän hengen raskaasti varustautuneen poliisiryhmän, joista kahdella oli projektiiliaseet, sekä lisäksi paikalta poistuneen johtoauton. Muuten oli selvää, että päivän tapahtumat olivat ohitse.

Kuten aina, illan päätteeksi on kiinnostavaa lukea uutisista, missä on tullut käytyä. Väkivaltaiseksi mellakaksi julistetussa tapahtumassa vierailu olikin minulle aivan uutta. Tavan mukaan muutamissa blogikirjoituksissa on tarjoiltu isällisiä varoituksen sanoja siitä, miten natsien torjuminen kaduilla ei kuulu kansalaisille, vaan poliisille. Omasta puolestani ja omien havaintojeni nojalla totean, että neljästä kiinniotosta huolimatta natsivastaisen protestikulkueen toimintatavat olivat spontaaniudessaankin täysin demokraattisia ja järjestäytymisvapauden ja sananvapauden puitteissa tapahtuneita. Vastamielenosoittajien yritys ryhmittyä Hämeenkadulle ja sulkea uusnatsien marssiväylä oli täysin hyväksyttävä yritys käyttää järjestäytymisvapautta poliittisen vastustajan rauhanomaiseen haastamiseen. Poliisin huolet ja pyrkimyksen pitää mielenosoittajat erillään totta kai ymmärrän täysin, etenkin kun heidän valvottavanaan oli väkivaltarikoksiin syyllistyneen ääriliikkeen marssi. Oikeustalolla tapahtunut iskulauseiden huutaminen ja rummunlyönti puolestaan oli, kuten ylempänä totesin, kekseliästä ilmaisunvapauden käyttöä. En nähnyt kummassakaan tapauksessa mitään, mikä olisi loukannut omia soveliaisuuskäsityksiäni — ja kuten blogiani seuranneet tietävät, minulla ei ole tapana katsoa hyvällä Tampereen keskustassa tapahtuvaa rettelöintiä.

Muuten syyspäivä oli kaikin puolin miellyttävä. Sää oli kaunis ja ilmapiiri herätti luottamusta Tampereen hyviin kansalaisiin. Ehdimme myös ennen Oikeustalolta poistumistamme juoda maljat luumuviinaa fasismin kuolemalle.

Posted in Media, Politiikka, Yleinen | Tagged , , , , , , , , , , , | 21 Comments

Urbi et orbi

 

Tampereen asukkaiden joukossa lukeudun siihen ihmisryhmään, jonka suhtautuminen raitiotiehankkeeseen osuu jonnekin myönteisen ja puolueettoman välimaastoon. Pidän joukkoliikenneratkaisua sinänsä varsin käytännöllisenä ja hyvänä, mutta noin muuten pohjimmiltaan yhdentekevänä asiana. Hankkeessahan on alusta asti ollut myös vankka aatteellinen puolensa, joka liittyy oman aikamme kaupunkisuunnittelunäkemyksiin, ja jossa on kyse muustakin kuin pelkästään toimivien ratkaisujen hakemisesta. Ellette ole huomanneet tässä ilmiössä mitään ideologista, niin kannattaa katsoa tarkemmin. Viimeisimpänä esimerkkinä voi ottaa Sorin aukiosta käydyn keskustelun, jossa totta kai vivahtivat tutut taikasanat aukiosta “vetovoimaisena yhteisöllisiä ja kulttuurillisia elementtejä kunnioittavana tamperelaisten olohuoneena”. Aukio, jonka läpi voisi vain kulkea rauhassa ja esteettömästi ortodoksikirkkoa katsellen, ei riitä tyydyttämään näitä modernin cityihmisen tarpeita.

Kulttuurisia elementtejä on monenlaisia, ja tällä hetkellä raitiotiehanke on nostanut pinnalle keskustelun Hämeenpuiston monumenteista. Pääkirjaston tuntumassa sijaitseva vuoden 1918 valkoisten voittoa edustava vapaudenpatsas, jonka salskean alastoman kehon mallina poseerasi aikoinaan itse Elias Simojoki, on saamassa muuttokäskyn raitiovaunun tieltä. En ole itse oikein koskaan ollut järin viehtynyt Simojoen patsaaseen. Vuoden 1918 valkoiset rintamamiehet ansaitsevat muistomerkkinsä siinä missä punaisetkin, mutta Hämeenpuiston patsaaseen on alusta asti sisältynyt voimannäytön elementti, ja se on mitä suurimmassa määrin valloitettuun kaupunkiin pystytetty valloittajien monumentti, siinä missä Tallinnan Pronssisoturi aikoinaan. Toisaalta en myöskään harrasta patsaiden kaatamista ilman erityisiä perusteita; mainittakoon tässä, että amerikkalaisten viimeaikaiset päätökset poistaa konfederaattikenraalien massatuotetut patsaat katukuvasta ovat mielestäni olleet sinänsä perusteltuja ja osoittaneet parempaa historiatietoisuutta kuin mitä patsaiden pystytys aikoinaan. Simojoen patsas on niin ikään osa vapaussota-myyttiä, mutta toisaalta se myös sopii juuri nimenomaan Tampereen katukuvaan. Käytännössä se on yksi vuoden 1918 arpi muiden joukossa, siinä missä satunnaisia rakennuksia pirstoneet luotien jäljet. Plastiikkakirurgiassa voi toisinaan olla puolensa, mutta itse olen tavannut pitää omatkin arpeni näkyvillä.

Simojoen patsaan siirtämisen myötä on erään toisen, paljon elähdyttävämmän monumentin kohtalo valitettavasti vaakalaudalla. Taidemuseon kokoelmapäällikkö Tapio Suominen on rennon huolettomasti ehdottanut Hämeenpuiston hienon graniittipallon poistamista, jolloin Simojoen patsaan jalusta voitaisiin pystyttää sen paikalle. Perusteena on Suomisen mukaan se, että pallo “ei mittakaavallisesti ota tilaa haltuunsa”. Peruste on varsin kummallinen ja vaikuttaisi ammentavan paitsi vanhoista konservatiivisista monumenttikeskusta-näkemyksistä, myös nykypäivän citykulttuuri-ideologiasta, jossa jokaisessa kaupunkitilassa pitää olla tarjolla massiivisia elämyksiä. Miksi taideteoksen ylipäätään pitäisi ottaa tila haltuunsa, etenkin jos kaupunkitilan pitää nykyisessä poliittisessa retoriikassa olla jatkuvasti kaikille avointa ja yhteisöllistä? Taideteoksen tehtävä on herättää ajatuksia, ja juuri sitä Hämeenpuiston vesipatsaan päällä pyörivä graniittipallo tekee! Mikäli Simojoen patsas on vuoden 1918 jättämä arpi, niin veden päällä pyörivän punaisen kivimurkulan voi nähdä allegoriana Tampereen kaupungille ja kaupungin selviytymistarinalle. Graniittipallon suunnaton massa rinnastuu Tampereen kaupungin järeään olemukseen ja kaupungin sitäkin järeämpään historiaan — historiaan, jonka painolasti ja perintö on niin suunnaton,  että sitä voisi pitää suorastaan upottavana, mutta siitä huolimatta se vain pyörii sittenkin veden pinnalla, todennäköisyyksiä ja luonnonlakeja piittaamattomasti uhmaten. Sorvikivi-yrityksen väsäämä graniittikuula myös edustaa hienoa suomalaista yritteliäisyyttä ja käsityötä, joka ei jää lainkaan jälkeen Viktor Janssonin taltanjäljestä ja sopii teollisuuskaupunkiin täydellisesti.

Mikäli graniittipallo siirretään, Tampere menettää jotain korvaamatonta. Simojoen patsaalle varmasti löytyy Hämeenpuistosta yllin kyllin tilaa. Sen sijaan, että patsasta siirretään etäämmälle työväentalosta, kannattaisi ehkä harkita sen siirtämistä päinvastoin lähemmäksi työväentaloa, puiston eteläsuuntaan, jolloin Simojoki voisi seistä Lenin-museota vastapäätä. Alaston lapualaispappi ja seinäreliefiin laitettu neuvostodiktaattori voisivat sen jälkeen tuijotella toisiaan ajokaistan ylitse.

Posted in Historia, Kulttuuri | Tagged , , , , , , , , , , , , , , , | Leave a comment