Paluu Atlantikseen

   

Blogiani kevättalvella 2014 lueskelleet muistanevat tuolloin julkaisemani lukupäiväkirjan Ayn Randin romaanista Atlas Shrugged. Lukupäiväkirjan viimeisessä osassa lupasin vielä julkaista esseenomaisen epilogin teoksesta ja Randin aatemaailmasta. Kuten hyvin usein käy, ajatus kehkeytyi alkuperäistä suuremmaksi ja tämän seurauksena olen nyt laatimassa kokonaista esseekokoelmaa Ayn Randista, hänen elämäntyöstään ja aatemaailmastaan. Suomen Tietokirjailijat ry on tänään suosiollisesti myöntänyt hankkeelle kolmentoista tuhannen euron apurahan, mistä yhdistykselle kiitokset!

Kirjan tekemiseen menee jonkin aikaa. Valmistuessaan se tulee käsittääkseni olemaan ensimmäinen suomenkielinen tietoteos Ayn Randista. Väittäisin, että tilausta kirjalle tästä aiheesta on hyvinkin olemassa, kun pitää mielessä miten Randin persoona mainitaan aika ajoin myös meikäläisessä poliittisessa keskustelussa. Randin perintöön ovat viime vuosina viitanneet muun muassa Julkisen Sanan Neuvoston puheenjohtaja Elina Grundström sekä kirjailija Sirpa Kähkönen. Suomessa puhutaan Randista tätä nykyä käytännössä jatkuvasti, mutta suomenkielistä tietokirjallisuutta Randin aatteista, elämästä ja hänen historiallisesta merkityksestään ei ole olemassa.

Ellei suomenkielistä tietokirjallisuutta ole, sellaista voi onneksi kirjoittaa itse! Eritoten, kun sille on vielä rahoituskin. Kirjan esseissä on tarkoitus käsitellä muun muassa Randin suhdetta amerikkalaisuuteen ja hänen rooliaan amerikkalaisen markkinahenkisen oikeiston taustavaikuttajana, Randin näkemyksiä sankarillisesta miehisyydestä ja kapitalismin etiikasta, hänen asemaansa populaarina kulttihahmona, sekä hänen aatteittensa kanavoitumista valtavirran politiikkaan Yhdysvalloissa ja muualla.

Pääosa työajasta menee tästä lähin Randin seurassa, mutta blogissani jatkan vielä talvisota-aiheesta kirjoittamista ja Summan taistelua käsittelevän kirjani esittelemistä. Suomen talvisota ja Ayn Rand kietoutuvat muuten sikäli yhteen, että Rand teki sodan aikana kohtuullisen rahalahjoituksen Fighting Funds For Finland -rahastolle. Lahjoitukset eivät tavoittaneet Suomea ennen kuin sota oli jo ohi, mutta niistä oli apua sen jälkeenkin. Maanmiestensä tavoin myös Rand oli tehnyt onnistuneen ja tervetulleen sijoituksen kansakuntaan, joka oli sodan myötä vähitellen löytämässä tiensä kohti sosialidemokratiaa ja sopimusyhteiskuntaa.

Advertisements
Posted in Historia, Kulttuuri, Politiikka | Tagged , , , , , , , , | 1 Comment

Summan tarina, talvisota ja suomalainen miehisyys

 

Ajattelin jatkaa aiemmin aloittamaani kirjoittelua uuden Summan taistelua käsittelevän tietoteokseni tiimoilta. Viimeksi juttelin siitä, millaisia näkymiä kirjoittaminen Summan taistelusta avasi kysymykseen suomalaisen yhteiskunnan yhteiskunnallisista ja poliittisista jakolinjoista sekä talvisodan hengestä. Tällä kertaa sivuan aivan toista aihetta, miehisyyttä. Miehisyys ja sukupuoli eivät ole uusia asioita kotimaisen sotahistorian tutkimuksessa, ja perusteos tällä saralla on yhä edelleenkin Åbo Akademista väitelleen Anders Ahlbäckin kansainvälisestikin kiitetty Manhood and the Making of Military, joka pureutui Suomen sotienvälisen kauden asevelvollisuusinstituutioon ja sen puitteissa tuotettuihin visioihin ja ihanteisiin miehisyydestä.

Ahlbäckin teesi oli, että sotienvälinen keskustelu asevelvollisuudesta ei varsinaisesti koskaan kyennyt tuottamaan kansallisella tasolla vallitsevaa yksiselitteistä “hegemonista maskuliinisuutta”. Luokkarajat, aatteelliset rajat ja kulttuuriset rajat säilyivät vielä rauhan oloissa siinä määrin vahvoina, etteivät asevelvollisuusinstituutio tai aikakauden sotilasopit varsinaisesti pystyneet murtamaan niitä tai luomaan yhdenmukaista muottia, jossa olisi ollut mahdollista valaa raa’asta ja monimuotoisesta suomalaisesta miehisyydestä selvästi tasalaatuinen malli, jossa kansallismielisyys, uskonnollisuus ja porvarilliset sankaruusarvot olisivat sulautuneet toisiinsa. Summa-kirjaa laatiessani tulin monien muiden tavoin siihen lopputulokseen, että talvisota onnistui lopulta vakiinnuttamaan tietynlaisen käsityksen suomalaisesta miehisyydestä, jota voi kutsua hegemoniseksi.

Liikaa ei voi korostaa sitä, että rintamaoloissa miehisyyden ihanteet syntyivät prosessissa, joka tapahtui entistä korostetummin alhaalta ylös. On tärkeää muistaa, että talvisota oli mitä suurimmassa määrin kansan sota. Sodan syttyessä Suomi oli jäänyt vaille liittolaisia, joten sekä hallituksen että sodanjohdon oli asetettava luottamuksensa yksinomaan maan omiin kansalaisiin, ja rintamalla vastaavasti esimiesten oli luotettava alaisiinsa. Tilanne oli osapuilleen sama kuin vuotta myöhemmin Britanniassa, jossa kansakunnan saaminen sotaponnistusten tueksi edellytti herramentaliteetin siirtämistä suosiolla taka-alalle. Tässä tilanteessa oli jokseenkin vääjäämätöntä, että sota kohensi huomattavasti työväenluokkaa tai maalaisväestöä edustaneiden reserviläisten omanarvontuntoa. Viime kädessä he olivat se kansanosa, jonka käsissä oli koko maan kohtalo.

Tämän seurauksena talvisodan armeija sai korostetun luonteen kansanarmeijana. Juha Mälkki on teoksessaan Herrat, jätkät ja sotataito kuvaillut tätä kehitystä varsin pätevästi, jos kohta ehkä sotatieteille ominaisesti hieman teknokraattiseen sävyyn; Mälkin lähtökohtana on kansalaissotilaiden sopeutuminen ammattisotilaiden johtajuuteen. Omassa kirjassani kiinnitin enemmänkin huomiota siihen, millaisia moraalisia velvoitteita rivimiehet ja reserviläiset asettivat päällystölle, ja miten päällystön oli kyettävä vastaamaan näihin vaatimuksiin. Reserviläiset arvostelivat rintamaoloissa esimiehiään säännöllisesti lähtökohdista, joissa korostuivat armeijan julistamista sotilashyveistä kaikkein tasavertaisimmat ja kansanvaltaisimmat arvot. Näihin lukeutuivat esimiehen vastuu miehistään, esimiehen velvollisuus näyttää omaa esimerkkiä, esimiehen läsnäolo etulinjassa, sekä esimiehen valmius jakaa tasaveroisesti alaistensa kokemukset ja pitää mielialoja yllä. Talvisodan aikana armeijan käytännöt alkoivat kansanvaltaisessa maassa vähitellen nojata myös kansanvaltaisiin ihanteisiin. Tämä oli merkittävä käänne; kuten Ahlbäck on huomauttanut, sotaa edeltäneen ajan sotilasaikakausjulkaisuissa se tosiasia, että Suomi oli kansanvaltaisen valtiosäännön omannut tasavalta, ei ollut käytännössä koskaan noussut esille. Sotilaskoulutuksessa korostetut kansallismieliset arvot eivät vielä tuolloin järin usein merkinneet kansanvaltaisia arvoja.

Talvisota muutti tämän tilanteen, ja koska rintamayhteisön jäsenet olivat kaikki miehiä, nämä asetoverille ja esimiehelle asetetut moraaliset vaatimukset vakiintuivat sodan aikana miehisiksi arvoiksi. Koska reserviläisten enemmistö oli Summassakin lähtöisin työväenluokkaisista oloista tai maaseutyhteisöistä, maaseutuväestön ja työväenluokan käsitys miehisyydestä muotoutui sodan myötä yleisellä tasolla hallitsevaksi. Kirjassa en rohjennut näin pitkälle menevää hypoteesia vielä tehdä, mutta tavallaan voi sanoa, että talvisota mursi kerralla vanhan luokkakantaisen patriarkaatin ja tuotti ja vakiinnutti siinä samalla uuden kansanvaltaisen ja kansanomaisen hegemonisen maskuliinisuuden, jonka voi katsoa edustaneen myös väestön enemmistön keskuudessa vallinnutta hegemonista maskuliinisuutta.

Talvisodan sotilaiden esimiehilleen asettamat kovat odotukset kohdistuivat rykmenttien ja pataljoonien komentajiin asti. Miehistön silmissä komentavalle upseerille saattoi olla eduksi, jos hänellä oli niinsanotusti kansanmiehinen tausta, ja jos hän oli kokenut jo aiemmin sodan ja noussut asemaansa rivimiehestä. Käytännössä tämä tarkoitti yleensä jääkäriupseereita, joista Summan rintamalla kaksi pataljoonankomentajaa nousee esille lähestulkoon ikonisina hahmoina. Ensimmäinen oli Loimaan seudun III/JR 13:n komentaja jääkärikapteeni Viljo August Laakso, joka oli syntynyt torpparin poikana Pälkäneellä ja lähtenyt 20-vuotiaana Saksaan vapaaehtoiseksi, ja joka joulukuun 1939 torjuntataisteluissa saavutti kuuluisuutta miestensä keskuudessa. Laakson arvonanto perustui ennen muuta hänen säännölliseen läsnäoloonsa etulinjassa, ja hän otti vieläpä aktiivisesti osaa taisteluihin ja vihollisen puolelle suuntautuneisiin partioihin. Laakson suhde alaisiinsa oli omaa luokkaansa, ja rivimiesten kertomuksissa häntä kutsuttiin jo ennen sodan syttymistä toverillisesti kehaisten ”tallirengin pojaksi, jota herrat pilkallaan olivat käskeneet lähtemään Saksaan jääkäriksi, ja joka oli ottanut sen toden kannalta” ja joka oppikoulua käymättömänä ei rauhan aikana ylenisi, mutta saisi sodassa varmasti ”leijonia leukapieleen”. Komentajana hän oli enemmänkin primus inter pares ja säilytti arvonantonsa rintamamiesyhteisössä koko loppuelämänsä. Toinen vastaava hahmo oli kantahämäläisen I/JR 15:n pataljoonankomentaja, niin ikään maalaistalon poikana syntynyt jääkärikapteeni Auno Kuiri, jonka maine perustui tykistökeskityksissä ja taistelutilanteissa osoitettuun hirtehiseen tyyneyteen, mustan huumorin ryydittämään elämänasenteeseen ja lahjakkuuteen miehistön kouluttajana. Kuirin ympärille muotoutui sodan aikana kokonainen kaskuperinne.

Molemmat jääkärikapteenit, Laakso ja Kuiri, edustivat talvisodan Summan rintamakomentajan ihannetta todennäköisesti nimenomaan siksi, koska heidän sosiaalinen taustansa vastasi läheisesti heidän komentamiensa miesten taustaa. Aikana, jolloin upseeri-ihannetta vastasi liian usein olympiaratsastuksessa kunnostautunut säihkyväkannuksinen herrasmies — ideaali, joka on noussut uudelleen jalustalle oman aikamme uuspatriotismin synnyttämien popularien elämäkertateosten myötä — edustivat Laakso ja Kuiri kansanomaisempaa ja suorasukaisempaa miehisyyttä, jossa sotilaat saattoivat tunnistaa selvemmin oman itsensä, joka täytti ne odotukset jotka he oman kansanomaisen arvomaailmansa puitteissa komentajalleen asettivat, ja jolla oli inspiroiva vaikutus.

Kaikilta esimiehiltä tämä ei onnistunut. Summassa, kuten muillakin talvisodan rintamanosilla, nähtiin tapauksia, joissa esimies ei kyennyt vastaamaan alaistensa vaatimuksiin, joko henkilökohtaisen kyvyttömyytensä tai traagisempien asioiden, kuten pintaan nousseen taistelustressin tai hermoromahduksen takia. Rintamamiesten muistelmissa ja Summan taistelua koskevassa kirjallisuudessa aikanaan mainittuihin esimerkkeihin toistaitoisista tai stressistä kärsineistä esimiehistä lukeutuivat muun muassa teiskolaisia sotilaita jonkin aikaa komentanut 3./JR 7:n komppanianpäällikkönä ollut kapteeni Toivo Reinhold Mantua, raumalaisen II/JR 8:n pataljoonankomentaja Ragnar Gustafsson sekä Porista ja Ulvilasta kootun, keskeisellä Lähteen lohkolla taistelleen 1./JR 8:n komppanianpäällikkö, luutnantti Eino Sainio. Sattumaa eli ei, kaikki olivat rauhanajan ammattiupseereita; Mantuan tilalle laitettiin sittemmin reserviluutnantti Eero Lampén, joka osoittautui erinomaiseksi ja miestensä kunnioittamaksi komppanianpäälliköksi, ja Gustafssonin korvasi jääkärikapteeni Lasse Kumlin, epäsovinnainen mutta äärimmäisen pätevä mies. Sainio jäi tehtäviinsä sodan loppuun asti, mutta käytännössä hänen yksikössään vallitsi johtajuusvajaus. Vallinneessa tilanteessa rivimiehet etsivät itselleen uuden kiintopisteen alipäällystön keskuudesta, ja 1./JR 8:n eräänlainen henkinen johtaja oli neljännen joukkueen komentoonsa ottanut ulvilalainen kersantti Kalle Hakanen, joka sai Lähteen lohkon edustalla käydyissä Miljoonalinnakkeen taisteluissa myyttistä mainetta. Hakanen täytti onnistuneesti komppaniassa vallinneen tyhjiön johtajana, esimiehenä ja miehenä ylipäätään, klassisena esimerkkinä siitä miten miehinen yhteisö tuottaa itselleen omasta joukostaan omia arvojaan, luottamustaan ja odotuksiaan vastaavan johtajan.

Ruohonjuuritasolla muovautuneine miehisyyskäsityksineen rintamayhteisö oli lähestulkoon autonominen yhteisö; tässä suhteessa talvisodan Summa rinnastuu niin vanhoihin siirtotyöläisten yhteisöihin kuin myöhempien aikojen talonvaltaajaporukoihin. Talvisodan rintamayhteisön miehisyysihanteet, jotka nojasivat kansanomaisiin arvoihin, vakiintuivat aikanaan yleisen suomalaisen miehisyyskäsityksen kulmakiviksi ja ovat jossain määrin säilyttäneet arvonsa vielä nykyisinkin. Työväenluokkaa ja maaseutuväestöä edustaneiden reserviläisten vakiinnuttama miehisyyskäsitys, jossa solidaarisuus toveria kohtaan on elinehto ja jossa esimiehen tulee pystyä samoihin asioihin mitä hän alaisiltaan vaatii, kanavoituivat yhteiskuntaan monin eri tavoin. Poliittisessa historiassa on jo vanhastaan havainnoitu kehityskulku, jossa asevelihenki ja miehinen toveruus olivat osatekijöitä sodanjälkeisen hyvinvointiyhteiskunnan synnyssä. Hyvinvointiyhteiskunta veteraanien perintönä onkin asia, joka on nostettu korostetusti esille uudemmassa sotahistoriassa. Kun yhdistää tähän näkökulmaan sukupuolen, siitä seuraa varsin luonteva johtopäätös, että sopimusyhteiskunta, sen mahdollistama hyvinvointi ja ylipäätään kansanvaltainen kansalaisyhteiskunta olivat omalta osaltaan seurausta sodassa rintamayhteisön itsensä tuottamista miehisyysihanteista ja sodanajan miehisestä yhteisöllisyydestä. Vain vähän kärjistäen voi todeta, että etulinjojen hegemoninen maskuliinisuus — joka siis muokkautui alhaalta ylös — kanavoitui pohjimmiltaan myönteiseksi yhteiskunnalliseksi kehitykseksi.

Mikäli hyvinvointiyhteiskunnan synnyn yhdistää rintamayhteisön miehisyyteen, ei ole välttämättä mitenkään ihmeellistä, että hyvinvointiyhteiskuntamme on alkanut rapautua ja horjahdella täsmälleen samoihin aikoihin kun kysymys miehisyyden kriisistä on noussut uudella tavalla valokeilaan. Miehisyyden kriisi ja yhteiskunnan kriisi kulkevat käsi kädessä. Eräänlainen historiallinen paradoksi on siinä, että kaikkein voimakkaimmin paluuta talvisodan henkeen ja kadotettuun suomalaiseen miehuuteen saarnaa tämän päivän oikeistopopulismi, jossa miehisyyden ikonisina esikuvina ovat työmies ja veteraani. Talvisodan rintamalla johtovallan saaneen miehisyyden pohja oli kuitenkin juuri niissä kansanryhmissä, jotka muodostivat aikanaan vahvimman vastuksen oman aikansa oikeistoradikalismille; toisin sanoen, enimmäkseen sosialidemokraatteja ja maalaisliittoa äänestäneissä työmiehissä ja talonpoikaisväestössä, joiden kansanvaltaiset arvot asettivat myös esimiehille tasaveroisuuden velvoitteet. Mikäli haluamme tavoitella kadotetun miehisyyden kunnianpalautusta, se merkitsisi samalla vanhojen punamultakauden arvojen rehabilitaatiota — niiden samojen arvojen, joista rintamatoveruuden ja esimiehen esimerkin ohella versoi ajatus kansanvallasta, yhteiskunnallisesta tasa-arvosta, ja monista muista asioista, jotka tänä päivänä on liian usein haluttu nähdä miehisyyttä rapauttavan pehmeän holhousyhteiskunnan piirteinä.

Kirjassa en vie ajatuksiani näin pitkälle. Historioitsijakin voi silti asettaa oman aikansa yhteiskunnallisen keskustelun laajempiin asiayhteyksiinsä. Tavallaan omalle ajallemme on kuvaavaa sekin, että sodanajan miehisyys näyttäytyy meille nykyisin etupäässä sodanjohtajia ja ansioituneita yksittäisiä sankarihahmoja esittelevien elämäkertojen kautta. Miehistä yhteisöä esittelevät kuvaukset ovat jääneet parrasvaloissa vähemmälle huomiolle. Olennaista on joka tapauksessa se, että talvisota tuotti oman vallitsevan miehisyytensä, joka merkitsi kansanvaltaisten arvojen lopullista vakiintumista ja siivitti aikanaan samaa kehitystä, joka synnytti meikäläisen hyvinvointiyhteiskunnan. Se, kuka tai ketkä määrittelevät miehisyyden ja millä ehdoin, on säilynyt yhtä lailla tärkeänä kysymyksenä. Sodan synnyttämän miehisyyskäsityksen kulmakivet ovat yhä edelleen olemassa, ja niiden nimeen vannotaan edelleenkin: kaveria ei jätetä, älä vaadi muilta sellaista mihin et itse pysty, mutta rohkaise heitä tekemään parhaansa. Eri asia on, miten nämä arvot toteutuvat nykyisin käytännössä, ja miten hyvin kaikki ne oman aikamme poliitikot, jotka julistavat “johtavansa esimerkillä” tosiasiassa näin tekevät.

 

Posted in Historia, Sota | Tagged , , , , , , , , , , , , , | Leave a comment

Summan tarina ja talvisodan henki

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sivustolleni ilmaantunutta bibliografia-osuutta lueskelleet ovat jo huomanneetkin, että olen saanut valmiiksi uuden kirjan. Teoksen nimeksi tuli Summan tarina — talvisodan ratkaisutaistelun ihmiset ja historia, ja kuten nimestä voi arvata, kirja käsittelee Summan taistelua Suomen talvisodassa. Kirjahanke sai alkunsa syksyllä 2015, jolloin julkaisin myös tässä blogissani aineistopyynnön. Teoksen varsinainen syntytarina ulottuu kauemmaksi, ja koska kirja ilmestyy virallisesti muutaman kuukauden sisään — sen voi jo halutessaan tilata Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta — ajattelin kirjoittaa muutaman sanan aiheesta jo nyt. Myöhäiskevät ja varhaiskesä, johon osuvat sopivasti kaatuneiden muistopäivä, helatorstai, helluntai ja puolustusvoimain lippujuhla, tekevät asiasta sopivan ajankohtaisen. Olen useamman kerran sanonutkin, että äidinpuoleinen isoisäni, 9./JR 9:n riveissä ryhmänjohtajana sotinut Matti Vikman, kaatui Summassa, ja mietiskelin jo kymmenisen vuotta sitten, olisiko mahdollista kirjoittaa mikrohistoriallinen kuvaus hänen viimeisistä päivistään sotapäiväkirjoja ja veteraanihaastatteluja hyödyntäen. Ajatus kokonaisesta kirjasta lähti liikkeelle tätä kautta. Halusin vaihteeksi kirjoittaa jotain henkilökohtaista.

Miten kirja sitten eroaa monista muista talvisotaa käsittelevistä historiateoksista? Sen verran mitä minulta on viime aikoina tätä kyselty — ja koska sotahistoriaa koskevissa keskusteluissa ihmiset ymmärtävät asiat aina paremmin jos ottaa esimerkkejä kulttuurista tai kirjallisuudesta — olen yleensä lähtenyt purkamaan tätä asiaa hyvin uudenaikaisesti erään takavuosina sosiaalisessa mediassa käymäni keskustelun kautta, jonka aiheena oli Pekka Parikan vanhan Talvisota-elokuvan uusintaesitys. Huomautin tuolloin, että leffa itse asiassa antaa yksinomaan Pohjanmaan maisemiin keskittyvänä varsin kapean kuvan vuoden 1939 Suomesta, vaikka sen nimi viittaa kuitenkin talvisotaan kokonaisuudessaan. Olen tästä maininnut ohimennen aiemminkin. Antti Tuurin kirjaan perustuva elokuva, joka keskittyy etupäässä Taipaleen taisteluihin itäisellä Kannaksella, viittaa otsikkonsa ja kuvauksensa tasolla talvisotaan selvästi kansallisena kokemuksena, mutta sen esittämä sotakokemus on maakunnallisesti omaleimaista ja erityislaatuista. Sellaisenaan se on lopulta vain yksi pieni kaistale kansakunnastamme sellaisena kuin se tuolloin oli. Elokuvassa valtaosa sotilaista on suojeluskuntalaisia, vääpeli ja muuan vanhempi reserviläinen ovat “vapaussodan käyneitä miehiä” (sic), dialogissa viitataan Mäntsälän kapinaan ja Amerikan-sukulaisiin, ja miesten kotiseutu välittyy näkyviimme vanhatestamentillisen järkähtämättömänä aavana lakeutena ja syvänä maalaismaisemana. Elokuva tarjoaa meille välähdyksen valkoisen Suomen pastoraalisesta, arkadialaisesta ja samalla enemmän tai vähemmän sosiaalisesti ja poliittisesti yhdenmukaisesta maisemasta, mikä tosiaan on verraten osuva hahmotelma tuon aikakauden eteläisestä Pohjanmaasta.

Summan taistelussa sotineet miehet olivat lähtöisin toisenlaisista oloista ja toisenlaisesta osasta maata. Summan rintamanosaa puolustivat enimmäkseen hämäläiset, satakuntalaiset ja varsinaissuomalaiset sotilaat. Näiden maakuntien asevelvolliset ja reserviläiset olivat lähtöisin kotimaansa suhteellisesti vauraimmilta, hyvinvoivilta ja teollistuneilta alueilta, ja hyvin monet komppaniat oli koottu tehdaspaikkakunnilta. Ensimmäisinä Summassa joulukuussa 1939 sotineen kantahämäläisen Jalkaväkirykmentti 15:n yksiköissä Jokioisten, Forssan ja Kalvolan miehet olivat kotoisin lanka-, tekstiili- ja lasitehtaiden ympärille rakentuneilta paikkakunnilta. Helmikuussa 1940 kovimpiin läpimurtotaisteluihin osallistuneen Pohjois-Hämeen suojeluskuntapiirin alueelta kootun Jalkaväkirykmentti 7:n komppanioiden nokialaiset, valkeakoskelaiset ja hämeenkyröläiset miehet olivat lähtöisin kumitehtaan ja paperitehtaiden hallitsemista yhteisöistä. Satakuntalaisen JR 8:n ja varsinaissuomalaisen JR 14:n porilaiset, raumalaiset ja turkulaiset sotilaat olivat länsisuomalaisten satama- ja teollisuuskaupunkien työmiehiä ja ammatinharjoittajia. Suomalaisen yhteiskunnan maatalousvaltaisuuden huomioiden Summassa sotineista miehistä huomattavan monet olivat teollistuneen maailman kasvatteja, tehdasyhteisöjen, puutarhakauppaloiden ja satamakaupunkien miehiä. He olivat modernin yhteiskunnan miehiä, ja heistä tuli modernin suurtaistelun sotilaita.

Tehdasyhteisöistä kootuissa komppanioissa oli vahva työväen edustus. Vuoden 1939 Suomessa tämä merkitsi käytännössä sitä, että huomattava osa Summan sotilaista oli lähtöisin alueilta, joissa sosialidemokraattisen puolueen asema oli hyvin vahva, ja joita parisenkymmentä vuotta aiemmin käyty kansalaissota oli koskettanut suhteellisesti voimakkaimmin. Maan vallankumouksellisimpia kaupunkeja olivat olleet Turku, Pori ja Tampere, ja sodan aikana sekä punainen että valkoinen terrori olivat osuneet suhteessa rajuimmin Hämeenkyrön, Tyrvään, Akaan ja Sääksmäen kaltaisiin paikkakuntiin. Nämä kaikki olivat Summan sotilaiden kotiseutuja. Ei ole mitenkään liian kärjistettyä todeta, että juuri Summan rintama, joka kaiken lisäksi oli pääpuolustuslinjan keskeisin alue, oli sotilaidensa alueellisen ja poliittisen taustan seurauksena se näyttämö, jossa kysymys niinsanotusta talvisodan hengestä asetettiin varsinaiseen tulikokeeseensa. Rintamalla tämä tapahtui monin tavoin. Sääksmäen ja Valkeakosken komppaniassa sikäläiseen suojeluskuntaan kuulunut luutnantti, joka oli ennen sotaa osallistunut Tampereella työväenliikkeen lippujen repimiseen vuoden 1933 SDP:n puoluekokouksen aikana, huomasi sodassa joutuneensa ammattiyhdistysaktiivin ja punakaartilaisperheen pojan esimieheksi, ja kummallakaan ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin luottaa toisiinsa. Hämeenkyrön komppaniassa päällikkönä oli reservinluutnantti, joka saavutti miestensä luottamuksen paljolti siksi, koska hän oli lähtöisin talollisperheestä, joka oli vuoden 1918 kokeneessa pitäjässä pyrkinyt alusta asti edistämään kansalaissovintoa. Lähteen lohkoa puolustaneet porilaiset työmiehet ja ulvilalaiset suojeluskuntalaiset löysivät niin ikään keskinäisen yhteishengen ankarissa oloissa syntyneen keskinäisen kunnioituksen kautta.

Tässä mielessä Summan taistelu on kiintoisa tutkimuskohde. Taistelu avaa näkymän siihen, miten paljonpuhuttu talvisodan henki muotoutui yksilötasolla, pääpuolustuslinjan taisteluhaudoissa, sotilaiden itsensä keskuudessa, ja miten sota täydellisti työväen emansipaation. Tässä suhteessa kirja on osin velkaa Tuomas Teporan teokselle Sodan henki, kaunis ja ruma. Talvisodan aikana vallinnut yhteishenki ei ollut itsestään selvä asia, ja sikäli kun se oli olemassa, sillä oli myös omat tekijänsä. Summassa, joka oli Viipurin portti ja Kannaksen taistelujen polttopiste, ja jossa sotilaat oli koottu niiltä Suomen seuduilta, joilla poliittinen vastakkainasettelu oli säilynyt voimakkaimpana, tämä oli ratkaiseva kysymys.

Kirjoitan jatkossa todennäköisesti tässä blogissa vielä hieman lisää niistä näkökulmista, jotka itselleni aukenivat kun teosta kirjoitin. Vuoden 1918 perinnön ja poliittisten jakolinjojen ohella olen kirjassa tullut käsitelleeksi myös sellaisia asioita kuin miehisyys, uskonto, haavoittumisen ja tappamisen kokemukset sekä suhde viholliseen. Ylipäätään tutkimusaihe kehkeytyi varsin moniulotteiseksi, ja vaikka talvisodasta onkin kirjoitettu jo hyllymetreittäin, uskaltaisin väittää, että siitä voi yhä edelleen kirjoittaa uudenlaisin tavoin.

Posted in Historia, Satakunta, Sota | Tagged , , , , , , , , , | Leave a comment

Mauno Koiviston muistolle

     

Kiireisen viikon jälkeen nukahdin eilen illalla aikaisin, joten sain kuulla presidentti Mauno Koiviston kuolemasta vasta tänään aamulla. Blogiani seuranneet muistanevat, että nelisen vuotta sitten välitin 90-vuotispäiviään juhlineelle Koivistolle onnentoivotukset ja kirjoitin lyhyen katsauksen hänen elämäntyöstään. Kuriositeettina mainittakoon, että vastikään kirjoittamani Summa-teoksen yhteydessä haastattelin myös erästä presidentti Koiviston rintamamiesyhteisöön kuulunutta veteraania, Summassa taistelulähettinä palvellutta Tarmo Ahtia. Nuoren Mauno Koiviston vaiheet Törnin jääkärinä ovat suurelle yleisölle tuttu asia; itse pidin kiinnostavana, että välirauhan aikana Koiviston alokasaikaisina kouluttajina olivat Summassa taistelleen varsinaissuomalaisen JR 14:n soturit, joista eräät olivat olleet koviakin höykyttäjiä.

Muutaman vuoden takaista onnittelukirjoitustani presidentille ei tarvitse erikseen toistaa liian yksityiskohtaisesti. Arvostukseni presidentti Koiviston poliittista toimintaa ja ylipäätään hänen elämäntyötään kohtaan lienee tullut selväksi. Ennen muuta Koivisto oli ensimmäinen kansan presidentti. Rintamamies, työmies, ammattiyhdistysmies, itseoppinut aina tohtorin tutkintoon asti, omalla työllään ja vertaistensa luottamuksella asemaansa kohonnut, ja ensimmäinen presidentti, jonka kannatusta punnittiin suorassa kansanvaalissa, ja joka pyrki toisen tasavallan jälkeen uudelleen vahvistamaan kansanvaltaa ja parlamentarismia. Koivisto oli presidenttinä mies, jonka persoona on jälkikäteen helppo mieltää heijastumaksi siitä ihannekuvasta, jonka sodanjälkeinen Suomi oli muovannut itsestään. Hän oli mies, jonka arvomaailmassa näkyi niin sotakokemus kuin jälleenrakennuskausi; yksi niistä monista, joka oli työllään luomassa ja osoittamassa sitä tulevaisuutta, jossa elämme.

Kuten aiemmin sanoin, Mauno Henrik Koivisto oli todennäköisesti eräs viimeisistä suurista presidenteistämme. Ennen muuta hänen uransa kuvasti sitä suuruutta, jonka suomalaiset aikoinaan saavuttivat kansakuntana, ja joka tällä hetkellä on kadotettu, mutta yhä vielä palautettavissa. Apostolin kirjettä vapaasti lainaten, protestantiksi tunnustautunut mutta lakia enemmän kuin evankeliumia ohjenuoranaan pitänyt presidentti Koivisto kilvoitteli hyvän kilvoituksen, saavutti päämääränsä ja säilytti vakaumuksensa. Eduard Bernsteinin oppien mukaan hän teki tämän hitaasti ja varmasti, mutta toisin kuin oppi-isänsä, Koivisto piti päämäärää yhtä tärkeänä kuin liikettä.

Posted in Historia, Politiikka, Sota | Tagged | Leave a comment

Vox populi, vox Dei

Isä Camillo -tarinakokoelmia lukenut sukupolvi muistanee kertomuksen “Vihreähattuinen aave” (alk. Fantasma con capello verde), jossa kommunistipormestari Peppone hiippailee kunnallisvaalien alla yön pimeydessä kirkkoon rukoilemaan Kristukselta vaalivoittoa ja unohtaa hattunsa penkille. Vaalitaistelun aikana kylään saapuu kristillisdemokraattien korskea propagandisti, joka julistaa mahtipontisesti aikovansa puhdistaa pitäjän “Kristuksen vihollisista”, kun taas Peppone esiintyy vilpittömän nöyränä ja avomielisenä, pyytäen kansalaisilta anteeksi erehdyksiään ja tappionsa hyväksyen. Nöyrryttyään ensin Jumalan edessä Pepponen nöyrtyy myös kansan edessä. Lopulta hän yllättää voittamalla vaalit vastoin kaikkia odotuksia, ja käy ilmi, että jopa Isä Camillo on silkasta myötätunnosta ja lähimmäisenrakkaudesta äänestänyt ahdingossa ollutta vihamiestään.

Timo Soinia yhdistää pormestari Pepponeen kyseenalaisen aatteen kannattaminen, mutta Pepponesta poiketen hän ei ole millään tavoin sympaattinen tai miellyttävä ihminen, saati sitten järin nöyrä. Perussuomalaiset lähtivät vuoden 2017 kunnallisvaaleihin pöyhistellen ja uhoten, osoittamatta minkäänlaista valmiutta katumukseen. Puolue ei säästellyt panoksia ja yritti kaikki keinot. Liekehtivillä kaduilla ja särkyneillä ikkunoilla kansalaisia säikytelleitä televisiomainoksia tasapainotti luontevasti väkivaltarikollisten toivottaminen tervetulleeksi ehdokaslistoille. Nopeasti kulttisuosikiksi muotoutuneessa verkkomainoksessaan puolue esitti tavoitteekseen “hippien pitämisen loitolla”, ja vaalitenteissä Soinin antina oli lähinnä puhista ja kiukutella sydämistyneen oloisena ties mistä syystä aina kun Li Andersson sai puheenvuoron. Nöyryydestä sen paremmin korkeampia voimia kuin toisia ihmisiä kohtaan ei ollut tietoakaan, eikä erheistä oltu otettu opiksi. Seuraukset olivat sen mukaiset, ja tällä hetkellä kun äänistä on laskettu 99,9%, perussuomalaiset ovat kärsimässä vaalitappion. Puolue on hädin tuskin selviytymässä vasemmistoliiton ohitse muutamalla sadalla äänellä.

Isä Camillo äänesti kommunistipormestaria säälistä ja myötätunnosta, mutta jäljellejääneisiin perussuomalaisten äänestäjiin vaikuttivat muunlaiset viestit. Näissä vaaleissa se alin mahdollinen nimittäjä, johon populistipuolue yritti vedota, ei jäänyt epäselväksi. Kansallisella tasolla puolue julisti ikiaikaista huuruista kulttuurisotaansa “punavihreitä” vastaan, ilmeisen kykenemättömänä voittamaan tätä itse aloittamaansa taistelua. Paikallisella tasolla perussuomalaisten ehdokkaiden ulostulot kertoivat turhan usein lähinnä sopeutumisvaikeuksista järjestäytyneeseen yhteiskuntaan. Osaa kansalaisista tämä miellytti. Eräänä tämän osaston kuriositeettina mainittakoon, että muun muassa erikoisilla väkivaltakuvillaan sosiaalista mediaa somistanut Kouvolan lasten ja nuorten valiokunnan jäsen lunasti näissäkin vaaleissa jatkopaikkansa valtuustossa. Laitilassa puolestaan äänikuninkaaksi nousi 25 pahoinpitelystä tuomittu paikallinen nyrkkisankari, joten munapitäjän vakkasuomalaiset totta vie saivat, mitä tilasivat.

Vaalituloksen tarkempi arviointi ei minua näin pääsiäisviikon alussa silti kiinnosta. Myönnän häpeilemättä ja avoimesti olevani pelkästään tyytyväinen maan politiikan asteittaisesta normalisoitumisesta. Muiden puolueiden suhteellisen osuuden heilahdukset eivät niinkään minua liikuta, mutta perussuomalaisten kokema suonenisku on mielestäni yksinomaan hyvää, otollista ja oikein. Ei-sosialistisella populistisella kansanpuolueella olisi sinänsä oma paikkansa Suomen poliittisella kartalla, mutta Soini ja hänen joukkonsa ovat vuosien saatossa syöneet luottonsa niin moneen kertaan, että he joutavat gehennaan. Vaalitappiossa puhkesi se kupla, joka alun alkaenkin on pohjannut liiallisessa määrin ennakkoluuloihin, matalamielisyyteen ja itsetarkoitukselliseen joutavanpäiväiseen katkeruuteen. Näiden tappio on vain hyvä asia. Ubi pus, ibi evacua.

Tällä hetkellä mielessäni on pari lentävää lausetta, ensimmäinen Winston Churchillilta ja toinen Harry S. Trumanilta. Britannian sota-ajan pääministeriltä muistan lausahduksen, jossa hän kehotti osoittamaan jalomielisyyttä hävinneitä kohtaan. Olen ollut tässä helvetin huono silloin kun hävinneet ovat täysin selvästi ansainneet tappionsa. Siteeraan siis vain sellaisenaan Yhdysvaltain 33. presidentin Richard Nixonista lausumat sanat, jotka heijastivat missourilaisen kansanmiehen rehevää itseilmaisua, ja joita voi omasta mielestäni suoraan soveltaa Timo Soiniin: “Nixon is a shifty-eyed goddamn liar. If you vote for Nixon, you ought to go to hell”.

Posted in Kulttuuri, Kunnallisvaalit, Politiikka | Tagged , , , , | 1 Comment

Äänestämisen keveys

     

 

Kunnallisvaalien ennakkoäänestys alkaa huomenna. En tiedä, moniko blogini lukijoista muistaa, että alun alkaen siirsin nämä pöytälaatikkokirjoitukseni Uuden Suomen puolelta tähän palveluun vuoden 2012 kunnallisvaalien aikana, koska olin itsekin ehdokkaana. Sen, miten aktiivisesti jaksoin kampanjaa käydä voi huomata siitä, että vaalikuukauden kuluessa kirjoittelin paljon mieluummin vuoden 1944 Belgradin pommituksista,  Puolan 1930-luvun talonpoikaisprotesteista ja Johan Jacob Ahrenbergin romaanitaiteesta. Samalla tulin myös julkisesti ilmoittaneeksi äänestäneeni itseni sijasta samaisella Suomen Keskusta r.p:n listalla ehdokkaana ollutta Matleena Mikkosta, joka oli mielestäni ehdottomasti paras kandidaatti, ja joka nyttemmin muuten toimii hallintopäällikkönä Karkkilassa. Hän saikin ensikertalaisena varsin komean määrän ääniä, joten moni muu oli nähtävästi ollut yhtä mieltä kanssani. Vaaleissa pitäisi kuulemma tuolloin saamani palautteen mukaan äänestää itseään, mutta minulta moinen ei vain onnistunut.

Ehdokkaana totta kai olin solidaarisesti, koska puolueen taholta oli peräti pyydetty ja Suomen Keskustan tilanne ei tuolloin ollut johtajavaihdoksen jälkeen kehuttava, ja vaalimökilläkin päivystin. Blogia lueskelleet muistanevat, että sittemmin päätin erota puolueen jäsenyydestä vuosi ennen eduskuntavaaleja, puheenjohtajaksi valitun Juha Sipilän linjausten seurauksena. Tämän ansiosta olen nykyisen hallituksen aikana tietystikin voinut perikeskustalaiseen tapaan julistaa, että tiesin kaiken ennalta ja olin oikeassa koko ajan. Totta kai on yhä monia syitä olettaa, että Suomen Keskustalle voivat koittaa paremmat ajat, joten saa nähdä miten asiat näiltä osin asettuvat.

Kunnallisvaalit ovat joka tapauksessa olleet itselleni maailman sivu hankalimmat mahdolliset vaalit äänestää. Näissäkin vaaleissa ehdokkaat ovat korostaneet, miten kunnallisvaaleissa pitää äänestää, koska niissä tehdään “juuri sinua” koskevia päätöksiä. Tämä ei välttämättä pidä paikkaansa 42-vuotiaan terveen perheettömän miehen kohdalla, joka ei pahemmin käytä sosiaali- tai terveyspalveluja, jolla ei ole päivähoitoon tai kouluun kuskattavia lapsia, ja jolle liikenneratkaisutkin ovat aika lailla yksi lysti, koska keskustan alueella asuvana pääsen kävellen paikasta toiseen. Omaisteni osalta voisin olla huolissani äitini lähipalveluista, mutta hän asuu jossain muualla kuin täällä, eivätkä Tampereen valtuuston päätökset tee hänelle suvea tai talvea. Eduskuntavaaleja en jättäisi väliin missään nimessä, koska parlamentin ja vaalituloksen pohjalta kootun hallituksen kansallisella tasolla tekemiä päätöksiä ei vain pääse pakoon, mutta kuntatason ratkaisut ovat aika lailla samantekevä asia, ellei nyt sitten kirjastoa päätetä lakkauttaa. Kunnallisvaaleissakin tehtävät päätökset ilman muuta näkyvät yhteisön elämässä ja ilmapiirissä, mutta mikäli vaaleissa tosiaan olisi kyse omien etujen ajamisesta tai omaan elämään kohdistuviin päätöksiin vaikuttamisesta — mikä nyt kai on se, mitä “juuri sinua” koskevilla päätöksillä tarkoitetaan — niin voisin aivan hyvin jättää äänestämättä. Tämä on tietysti huomattavan etuoikeutettu asema. Tavallaan hämmästyttää, että äänestyspassiivisuus ei ole voimakkaampaa niiden keskuudessa, jotka elävät vieläkin suojatumpaa elämää, mutta kenties he juuri ovat kaikkein epävarmimpia oman tilanteensa suhteen. Saattaisin kaiketi olla itsekin, jos esimerkiksi omistaisin maata.

Äänestämiselle pitää siis kohdallani olla jonkinlaiset muut syyt, esimerkiksi halu tukea jotain puoluetta. Mieluiten äänestäisin uskottavaa ja sosiaali- sekä sivistysasioissa vahvan linjan omavaa porvaripuoluetta, jollaisia sekä Keskusta että Kansallinen Kokoomus joskus onnistuivat olemaan. Vuoden 2007 jälkeen ei Kokoomuksen äänestäminen ole inspiroinut, ja nyttemmin kun puolue on haudannut perinteisen sosiaalireformismin ohella myös aikaisemman roolinsa sivistysvaikuttajana, ei kyseisen puulaakin tukeminen kiinnosta senkään vertaa. Aikoinaan nuorena konservatiivina oman poliittisen taipaleensa aloittanut muuan amerikkalaistuttuni kirjoitti takavuosina sinänsä oivaltavan blogin otsikolla When is it okay to vote Republican?. Vielä vuonna 2008 tämä oli aiheellinen kysymys, mutta nyttemmin hän ei keksi enää ensimmäistäkään syytä. Omassa maassamme Kokoomus on kulkenut samanlaisen reitin. En itsekään järin näe, miksi helkkarissa tukisin äänelläni puoluetta, joka on kansallisella tasolla päättänyt Robespierren elkein tunkea oppineet giljotiiniin ja on Tampereella kelpuuttanut listoilleen jos jonkinlaista viheltäjää, mutta lähtee silti yhä edelleen pokalla naamalla vaaleihin koulutus ja sivistys julisteissaan. Aikamme merkillisyyksiin kuuluu se, että media päivittelee aika ajoin vasemmistopuolueiden jättäneen vanhan työväenluokan tuuliajolle, vaikka harvemmin kukaan kummastelee sitä, miten ennen kansakunnan parhaat kyvyt piiriinsä koonneiden porvaripuolueiden edusmiehinä ovat sivistyneistön sijasta tätä nykyä erilaiset myyntimies Jethrot.

Toinen vaihtoehto on tukea puolueen sijaan ehdokasta, mielellään tietysti jotain fiksua ja tuttua ehdokasta, ja näistä nyt onneksi ei ole puutetta. Sosialidemokraatit ovat perinteisesti onnistuneet olemaan monissa vaaleissa vähiten huono vaihtoehto, ja SDP:n listalla on ehdolla kohtsillään väittelevä Maija Mattila yliopistomme politiikan tutkimuksen laitokselta. Hän toimii tutkijana Kalevi Sorsa -säätiössä ja sukkuloi Tampereen ja Helsingin väliä monen muun akateemisen tutkijan tavoin. Hän on myös Tampereen Yliopiston Tieteentekijät ry.n puheenjohtaja, ja sattumalta istun itsekin samaisen yhdistyksen hallituksessa. Tiivistettynä todettakoon, että Maijan ainoa kielteinen puoli on se, että hän tekee aivan liian paljon töitä. Hänen moniin myönteisiin ja kadehdittaviin puoliinsa kuuluu se, että jotenkin mystisesti hän onnistuu yleensä vielä suoriutumaan näistä kaikista päällekkäisistä tehtävistään varsin ensiluokkaisesti ja elegantisti. Hän osaa delegoida ja organisoida ja on yleisesti ottaen pirun skarppi. Ennen kaikkea hänellä on yliopistotutkijana sen luokan tuntumaa sivistyspolitiikkaan, mitä valtuustoissa harvemmin näkee, ja kuten lehdistöneuvos Hannu Laaksonen taannoin kirjoitti, maakuntauudistuksen jälkeen sivistyspolitiikka on kunnissa päätettävien asioiden keskiössä. Aikana, jolloin vihamielisyys sivistystä ja tiedettä kohtaan nousee alituiseen pinnalle poliittisessa retoriikassa, tämä on sitäkin tärkeämpää.

Ellei nyt siis mitään dramaattista muutosta tapahdu, niin melko varmasti hoitelen huomenna Tullin postissa äänestyksen pois alta jo ennakkoon ja raapustan paperiin Maijan numeron, joka muuten on 133. Siltä varalta, jos joku muu tuntisi mielenkiintoa tehdä samoin, niin halutessanne voitte vilkaista hänen läsnäoloaan sosiaalisessa mediassa tai vaalikonevastauksiaan, jotka eivät ole vallan mahdottomia. Mainittakoon, että halu säilyttää Eteläpuiston rakennusprojektissa vanha ylätasanne, rantapuut ja historiallinen puistoalue ylipäätään sellaisena kuin se on, ovat omissa kirjoissani lisäsuosituksia näissä vaaleissa, ja luojan kiitos sosialidemokraateilla ei tässä suhteessa nähtävästi ole ryhmäkuria. Monia muita asioita pääsee halutessaan pakoon, mutta maansiirtokoneita valitettavasti ei.

Posted in Kunnallisvaalit, Politiikka | Tagged , , , , , , , | 1 Comment

Kansalaisuus ja kotimaa

7922c3b0d7efa1d21088e6be1940fd341c520c5fsuomen_puolustusvoimien_tornileijona-svg

 

Toissapäivänä Yleisradio uutisoi puolustusvoimien harjoittamasta, varusmiespalvelustaan suorittavien Suomen ja Venäjän kaksoiskansalaisten erityistarkkailusta, jossa suomalais-venäläisten asevelvollisten erikoiskoulutusmahdollisuuksia on rajoitettu vastoin lakia. Puolustusministeri Jussi Niinistön reaktio oli raivonsekainen. Tavallisesti viileähköstä olemuksestaan tunnettu perussuomalaisministeri väitti oitis paikalla Ylen syyllistyneen valeuutiseenvaati Yleisradiota murtamaan lähdesuojan ja peräänkuulutti samalla uutisen vetämistä takaisin sekä anteeksipyyntöä. Niinistön kiivaan kieltoreaktion teki ironisen huvittavaksi se, että alkuperäisen uutisen ilmestyttyä muun muassa everstiluutnantti Torsti Sirén, sosiaalisen median päivystävä esiupseeri, oli läiskyttänyt sille riemuissaan käsiään. Puolustusministerin kiistäessä käytännön olemassaolon ainakin yksi ammattisotilas ilmaisi sille täysin rinnoin kannatustaan.

Päivän sisään Yleisradion uutisointi osoittautui todenmukaiseksi, ja puolustusministerin jylhä uho kääntyi surkuhupaisaksi ilveilyksi. Kainuun prikaatista myönnettiin avoimesti, että kaksoiskansalaisuuden omaavat varusmiehet on asetettu asevelvollisuutensa aikana eriarvoiseen asemaan ja suljettu tiedustelulennokkikoulutuksen ulkopuolelle. Tapaus oli sitäkin hassumpi, sillä nämä vain kantasuomalaisille hyväksyttäviksi katsotut lennokit on alun perin ostettu Israelista, maasta, joka vanhastaan sallii mahal-ohjelman puitteissa muiden maiden kansalaisten, myös suomalaisten, palvelemisen puolustusvoimissaan. Vyyhti purkautui entisestään, kun puolustusvoimat totesi, että vastaavanlaista menettelyä on mahdollisesti harjoitettu muuallakin. Kovin usein maamme historiassa ei hallituksen ministeri ole joutunut naurunalaiseksi yhtä nopeasti. Puolustusministeriltä tuskin lienee aiheellista odottaa anteeksipyyntöä Ylelle, etenkin kun pitää mielessä perussuomalaisen puolueen ikuisen pyhän sodan tiedotusvälineitä ja nimenomaan Yleisradiota vastaan.

Puolustusministerin ja Yleisradion välisen draaman lauettua äkkiä ryöpsähtänyt keskustelu kaksoiskansalaisuudesta ja sen haasteista maanpuolustuksen osalta käy parhaillaan ylivaihteella. Vieläpä entinen pääministeri ehätti todeta, että kyse on lojaliteetista ja siitä, kummalle maalle Suomen ja jonkin toisen valtion kansalaisuuden omaavat henkilöt ovat viime kädessä uskollisia. Oma ongelmansa on totta kai se, että kysymykseen liittyy nimenomaan Venäjä. Liian monella taholla tähän sinänsä vain kansalaisoikeuksiin liittyvään asiaan halutaan suhtaudua ikään kuin jylhänä taisteluna  viimeisiä suomettuneisuuden jäänteitä vastaan. Kovan linjan ajaminen ja sen esittäminen “realismina” on käypä keino profiloitua alan asiantuntijana ja piinkovana turvallisuuspoliittisena kommentaattorina. Paradoksaalista tietysti on jälleen kerran se, että kovimmat kylmät soturit taistelevat samalla niitä käytäntöjä vastaan, jotka yleensä on mielletty luonteenomaisiksi länsimaille.

Keskustelun lukittuessa oletettuun idän uhkaan sekä soluttautumisen ja muodikkaan “hybridivaikuttamisen” vaaroihin on kaikilta unohtunut se, että kaksoiskansalaisuudelle on yleensä tuiki arkiset perusteet. Niin kauan kun itärajan ylitse ei pääse ilman viisumia ja työ- tai oleskeluluvan kaltaiset pikkuasiat vaativat oman, nykyhallituksen ansiosta alati vain kiristyvän paperisotansa, säästää kaksoiskansalaisuus sellaiseen oikeutetun ihmisen paljolta vaivalta. Moni syntyperäinen suomalainen pitää vanhemmalta tai isovanhemmalta periytyvää Venäjän passia puhtaasti sukulaisuussyistä. Tästä on joskus voinut aiheutua heille omanlaisiaan Venäjän hallinnon taholta asetettuja ylimääräisiä velvoitteita, mistä esimerkkinä tamperelaisen opiskelija Lauri Koposen kertomus reilun parin vuoden takaa. Suomen taholta ei ole kuitenkaan erityisiä syitä asettaa kaksoiskansalaisille mitään eri sääntöjä ja rasittaa heitä yhtään sen enempää. Mikäli kaksoiskansalaisuuden omaavan väestönosan lojaalisuus on huolenaiheena, sitä suuremmalla syyllä ei kannata ryhtyä heitä ehdoin tahdoin vieraannuttamaan. Tässä vaiheessa kannattaa myös todeta suoraan, että muutamat tästä aiheesta kiivaimmin rumpua lyövät ja kaksoiskansalaisuuden riskeillä säikyttelevät tahot ovat tuijottaneet syvyyteen liian pitkään. On täysin vainoharhaista ja säälittävää kuvitella, että Suomen ja Venäjän kaksoiskansalaisuuden omaavat ihmiset olisivat jonkinlainen Kremlin etäohjauksessa oleva viides kolonna, jotka vain odottavat aktivoitumiskäskyä perustaakseen kansannousuhallituksen. Asialla on myös periaatteellinen puolensa. Mikäli alamme rauhan oloissa kyseenalaistaa Suomen kansalaisuuden saaneiden ihmisten luotettavuutta vain heidän syntyperänsä tai vanhaan synnyinmaahan ylläpidettyjen siteiden nojalla, sen tien päässä ei ole mitään hyvää.

Se, pitääkö meillä olla laki kaksoiskansalaisuudesta, on oma kysymyksensä. Maailmassa on runsaasti valtioita, jotka eivät moista käytäntöä syystä tai toisesta salli, lähimpänä ja tutuimpana esimerkkinä Viro. Yleisesti tiedossa on, että hallituspuolueista nimenomaan perussuomalaiset haluavat rajata kaksoiskansalaisuuden vain poikkeustapauksiin tai mielellään luopua siitä kokonaan. Tässä kohtaa on hyvä jälleen muistuttaa, että laki kaksoiskansalaisuudesta säädettiin aikoinaan ulkomaille muuttaneiden suomalaisten aseman helpottamiseksi ja heidän etujaan silmälläpitäen. Kyse ei siis ollut mistään ilmaisesta monikulttuurisuuspalvelusta maahantulijoiden riemuksi, vaan säädöksestä, joka palveli siirtolaisiksi lähteneitä syntyperäisiä suomalaisia. Aikana, jolloin maastamuutto on yhä todellinen ilmiö, nämä perusteet tuskin ovat hävinneet mihinkään.

Mitä tulee kaksoiskansalaisen oikeudesta julkiseen virkaan, kansalaisuus on kansalaisuutta. Kaksoiskansalaisuuden sallivat länsimaat ovat kaikki löytäneet omat keinonsa huomioida siihen liittyvät erityispiirteet. Muun muassa Yhdysvaltain ulkoministeriöllä on käytössään arviointimenetelmä, jolla voidaan määritellä ministeriön palvelukseen pyrkivän henkilön kaksoiskansalaisuuteen liittyvät mahdolliset turvallisuusriskit. Haastateltavan asepalvelus vieraan vallan hyväksi tai vieraan kansalaisuuden hyödyntäminen taloudellisia näkökohtia silmälläpitäen lasketaan kielteisiksi tekijöiksi; sen sijaan pelkkä kaksoiskansalaisuuden periytyminen vanhemmilta ei ole riittävä syy evätä henkilön turvallisuustodistusta. Olennaista on se, että haastattelut suoritetaan tapauskohtaisesti, ilman yksiselitteistä kategorisointia. Tämä on syytä ottaa huomioon myös omassa lainsäädännössämme, sikäli kun kaksoiskansalaisuuteen katsotaan aiheelliseksi puuttua. Tämän hallituksen aikana aloite aiheesta lienee vireillä, etupäässä puolustuslaitoksen virkatehtäviä silmälläpitäen.

Uutisissa esillä olleen varusmiespalveluksen osalta asia on kuitenkin täysin päivänselvä ja yksiselitteinen jo siitäkin syystä, että kyseessä on kansalaisvelvollisuus. Henkilö, joka on antanut sotilasvalan tai vakuutuksen Suomen tasavallalle ja on sitoutunut puolustamaan tätä maata, on asevelvollisuutensa aikana lähtökohtaisesti oikeutettu samaan yhtäläiseen kohteluun kuin kuka tahansa muukin, myös koulutusmahdollisuuksien puolesta. Syntyperä tai kaksoiskansalaisuus eivät voi eivätkä saa olla este, jos varusmies kykenee muuten tehtävänsä täyttämään ja osoittaa riittävää kyvykkyyttä. Kyse on luottamuksesta, joka on maanpuolustuksen perusta. Elleivät maanpuolustuskorkeakoulun käyneet upseerit ja puolustusministeri tajua tämän vertaa, niin siinä tapauksessa isänmaallamme on paljon suurempia ongelmia kuin kaksoiskansalaisuus.

Posted in Yleinen | Tagged , , , , , , | Leave a comment