Summan tarina ja talvisodan henki

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sivustolleni ilmaantunutta bibliografia-osuutta lueskelleet ovat jo huomanneetkin, että olen saanut valmiiksi uuden kirjan. Teoksen nimeksi tuli Summan tarina — talvisodan ratkaisutaistelun ihmiset ja historia, ja kuten nimestä voi arvata, kirja käsittelee Summan taistelua Suomen talvisodassa. Kirjahanke sai alkunsa syksyllä 2015, jolloin julkaisin myös tässä blogissani aineistopyynnön. Teoksen varsinainen syntytarina ulottuu kauemmaksi, ja koska kirja ilmestyy virallisesti muutaman kuukauden sisään — sen voi jo halutessaan tilata Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta — ajattelin kirjoittaa muutaman sanan aiheesta jo nyt. Myöhäiskevät ja varhaiskesä, johon osuvat sopivasti kaatuneiden muistopäivä, helatorstai, helluntai ja puolustusvoimain lippujuhla, tekevät asiasta sopivan ajankohtaisen. Olen useamman kerran sanonutkin, että äidinpuoleinen isoisäni, 9./JR 9:n riveissä ryhmänjohtajana sotinut Matti Vikman, kaatui Summassa, ja mietiskelin jo kymmenisen vuotta sitten, olisiko mahdollista kirjoittaa mikrohistoriallinen kuvaus hänen viimeisistä päivistään sotapäiväkirjoja ja veteraanihaastatteluja hyödyntäen. Ajatus kokonaisesta kirjasta lähti liikkeelle tätä kautta. Halusin vaihteeksi kirjoittaa jotain henkilökohtaista.

Miten kirja sitten eroaa monista muista talvisotaa käsittelevistä historiateoksista? Sen verran mitä minulta on viime aikoina tätä kyselty — ja koska sotahistoriaa koskevissa keskusteluissa ihmiset ymmärtävät asiat aina paremmin jos ottaa esimerkkejä kulttuurista tai kirjallisuudesta — olen yleensä lähtenyt purkamaan tätä asiaa hyvin uudenaikaisesti erään takavuosina sosiaalisessa mediassa käymäni keskustelun kautta, jonka aiheena oli Pekka Parikan vanhan Talvisota-elokuvan uusintaesitys. Huomautin tuolloin, että leffa itse asiassa antaa yksinomaan Pohjanmaan maisemiin keskittyvänä varsin kapean kuvan vuoden 1939 Suomesta, vaikka sen nimi viittaa kuitenkin talvisotaan kokonaisuudessaan. Olen tästä maininnut ohimennen aiemminkin. Antti Tuurin kirjaan perustuva elokuva, joka keskittyy etupäässä Taipaleen taisteluihin itäisellä Kannaksella, viittaa otsikkonsa ja kuvauksensa tasolla talvisotaan selvästi kansallisena kokemuksena, mutta sen esittämä sotakokemus on maakunnallisesti omaleimaista ja erityislaatuista. Sellaisenaan se on lopulta vain yksi pieni kaistale kansakunnastamme sellaisena kuin se tuolloin oli. Elokuvassa valtaosa sotilaista on suojeluskuntalaisia, vääpeli ja muuan vanhempi reserviläinen ovat “vapaussodan käyneitä miehiä” (sic), dialogissa viitataan Mäntsälän kapinaan ja Amerikan-sukulaisiin, ja miesten kotiseutu välittyy näkyviimme vanhatestamentillisen järkähtämättömänä aavana lakeutena ja syvänä maalaismaisemana. Elokuva tarjoaa meille välähdyksen valkoisen Suomen pastoraalisesta, arkadialaisesta ja samalla enemmän tai vähemmän sosiaalisesti ja poliittisesti yhdenmukaisesta maisemasta, mikä tosiaan on verraten osuva hahmotelma tuon aikakauden eteläisestä Pohjanmaasta.

Summan taistelussa sotineet miehet olivat lähtöisin toisenlaisista oloista ja toisenlaisesta osasta maata. Summan rintamanosaa puolustivat enimmäkseen hämäläiset, satakuntalaiset ja varsinaissuomalaiset sotilaat. Näiden maakuntien asevelvolliset ja reserviläiset olivat lähtöisin kotimaansa suhteellisesti vauraimmilta, hyvinvoivilta ja teollistuneilta alueilta, ja hyvin monet komppaniat oli koottu tehdaspaikkakunnilta. Ensimmäisinä Summassa joulukuussa 1939 sotineen kantahämäläisen Jalkaväkirykmentti 15:n yksiköissä Jokioisten, Forssan ja Kalvolan miehet olivat kotoisin lanka-, tekstiili- ja lasitehtaiden ympärille rakentuneilta paikkakunnilta. Helmikuussa 1940 kovimpiin läpimurtotaisteluihin osallistuneen Pohjois-Hämeen suojeluskuntapiirin alueelta kootun Jalkaväkirykmentti 7:n komppanioiden nokialaiset, valkeakoskelaiset ja hämeenkyröläiset miehet olivat lähtöisin kumitehtaan ja paperitehtaiden hallitsemista yhteisöistä. Satakuntalaisen JR 8:n ja varsinaissuomalaisen JR 14:n porilaiset, raumalaiset ja turkulaiset sotilaat olivat länsisuomalaisten satama- ja teollisuuskaupunkien työmiehiä ja ammatinharjoittajia. Suomalaisen yhteiskunnan maatalousvaltaisuuden huomioiden Summassa sotineista miehistä huomattavan monet olivat teollistuneen maailman kasvatteja, tehdasyhteisöjen, puutarhakauppaloiden ja satamakaupunkien miehiä. He olivat modernin yhteiskunnan miehiä, ja heistä tuli modernin suurtaistelun sotilaita.

Tehdasyhteisöistä kootuissa komppanioissa oli vahva työväen edustus. Vuoden 1939 Suomessa tämä merkitsi käytännössä sitä, että huomattava osa Summan sotilaista oli lähtöisin alueilta, joissa sosialidemokraattisen puolueen asema oli hyvin vahva, ja joita parisenkymmentä vuotta aiemmin käyty kansalaissota oli koskettanut suhteellisesti voimakkaimmin. Maan vallankumouksellisimpia kaupunkeja olivat olleet Turku, Pori ja Tampere, ja sodan aikana sekä punainen että valkoinen terrori olivat osuneet suhteessa rajuimmin Hämeenkyrön, Tyrvään, Akaan ja Sääksmäen kaltaisiin paikkakuntiin. Nämä kaikki olivat Summan sotilaiden kotiseutuja. Ei ole mitenkään liian kärjistettyä todeta, että juuri Summan rintama, joka kaiken lisäksi oli pääpuolustuslinjan keskeisin alue, oli sotilaidensa alueellisen ja poliittisen taustan seurauksena se näyttämö, jossa kysymys niinsanotusta talvisodan hengestä asetettiin varsinaiseen tulikokeeseensa. Rintamalla tämä tapahtui monin tavoin. Sääksmäen ja Valkeakosken komppaniassa sikäläiseen suojeluskuntaan kuulunut luutnantti, joka oli ennen sotaa osallistunut Tampereella työväenliikkeen lippujen repimiseen vuoden 1933 SDP:n puoluekokouksen aikana, huomasi sodassa joutuneensa ammattiyhdistysaktiivin ja punakaartilaisperheen pojan esimieheksi, ja kummallakaan ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin luottaa toisiinsa. Hämeenkyrön komppaniassa päällikkönä oli reservinluutnantti, joka saavutti miestensä luottamuksen paljolti siksi, koska hän oli lähtöisin talollisperheestä, joka oli vuoden 1918 kokeneessa pitäjässä pyrkinyt alusta asti edistämään kansalaissovintoa. Lähteen lohkoa puolustaneet porilaiset työmiehet ja ulvilalaiset suojeluskuntalaiset löysivät niin ikään keskinäisen yhteishengen ankarissa oloissa syntyneen keskinäisen kunnioituksen kautta.

Tässä mielessä Summan taistelu on kiintoisa tutkimuskohde. Taistelu avaa näkymän siihen, miten paljonpuhuttu talvisodan henki muotoutui yksilötasolla, pääpuolustuslinjan taisteluhaudoissa, sotilaiden itsensä keskuudessa, ja miten sota täydellisti työväen emansipaation. Tässä suhteessa kirja on osin velkaa Tuomas Teporan teokselle Sodan henki, kaunis ja ruma. Talvisodan aikana vallinnut yhteishenki ei ollut itsestään selvä asia, ja sikäli kun se oli olemassa, sillä oli myös omat tekijänsä. Summassa, joka oli Viipurin portti ja Kannaksen taistelujen polttopiste, ja jossa sotilaat oli koottu niiltä Suomen seuduilta, joilla poliittinen vastakkainasettelu oli säilynyt voimakkaimpana, tämä oli ratkaiseva kysymys.

Kirjoitan jatkossa todennäköisesti tässä blogissa vielä hieman lisää niistä näkökulmista, jotka itselleni aukenivat kun teosta kirjoitin. Vuoden 1918 perinnön ja poliittisten jakolinjojen ohella olen kirjassa tullut käsitelleeksi myös sellaisia asioita kuin miehisyys, uskonto, haavoittumisen ja tappamisen kokemukset sekä suhde viholliseen. Ylipäätään tutkimusaihe kehkeytyi varsin moniulotteiseksi, ja vaikka talvisodasta onkin kirjoitettu jo hyllymetreittäin, uskaltaisin väittää, että siitä voi yhä edelleen kirjoittaa uudenlaisin tavoin.

Advertisements
Posted in Historia, Satakunta, Sota | Tagged , , , , , , , , , | Leave a comment

Mauno Koiviston muistolle

     

Kiireisen viikon jälkeen nukahdin eilen illalla aikaisin, joten sain kuulla presidentti Mauno Koiviston kuolemasta vasta tänään aamulla. Blogiani seuranneet muistanevat, että nelisen vuotta sitten välitin 90-vuotispäiviään juhlineelle Koivistolle onnentoivotukset ja kirjoitin lyhyen katsauksen hänen elämäntyöstään. Kuriositeettina mainittakoon, että vastikään kirjoittamani Summa-teoksen yhteydessä haastattelin myös erästä presidentti Koiviston rintamamiesyhteisöön kuulunutta veteraania, Summassa taistelulähettinä palvellutta Tarmo Ahtia. Nuoren Mauno Koiviston vaiheet Törnin jääkärinä ovat suurelle yleisölle tuttu asia; itse pidin kiinnostavana, että välirauhan aikana Koiviston alokasaikaisina kouluttajina olivat Summassa taistelleen varsinaissuomalaisen JR 14:n soturit, joista eräät olivat olleet koviakin höykyttäjiä.

Muutaman vuoden takaista onnittelukirjoitustani presidentille ei tarvitse erikseen toistaa liian yksityiskohtaisesti. Arvostukseni presidentti Koiviston poliittista toimintaa ja ylipäätään hänen elämäntyötään kohtaan lienee tullut selväksi. Ennen muuta Koivisto oli ensimmäinen kansan presidentti. Rintamamies, työmies, ammattiyhdistysmies, itseoppinut aina tohtorin tutkintoon asti, omalla työllään ja vertaistensa luottamuksella asemaansa kohonnut, ja ensimmäinen presidentti, jonka kannatusta punnittiin suorassa kansanvaalissa, ja joka pyrki toisen tasavallan jälkeen uudelleen vahvistamaan kansanvaltaa ja parlamentarismia. Koivisto oli presidenttinä mies, jonka persoona on jälkikäteen helppo mieltää heijastumaksi siitä ihannekuvasta, jonka sodanjälkeinen Suomi oli muovannut itsestään. Hän oli mies, jonka arvomaailmassa näkyi niin sotakokemus kuin jälleenrakennuskausi; yksi niistä monista, joka oli työllään luomassa ja osoittamassa sitä tulevaisuutta, jossa elämme.

Kuten aiemmin sanoin, Mauno Henrik Koivisto oli todennäköisesti eräs viimeisistä suurista presidenteistämme. Ennen muuta hänen uransa kuvasti sitä suuruutta, jonka suomalaiset aikoinaan saavuttivat kansakuntana, ja joka tällä hetkellä on kadotettu, mutta yhä vielä palautettavissa. Apostolin kirjettä vapaasti lainaten, protestantiksi tunnustautunut mutta lakia enemmän kuin evankeliumia ohjenuoranaan pitänyt presidentti Koivisto kilvoitteli hyvän kilvoituksen, saavutti päämääränsä ja säilytti vakaumuksensa. Eduard Bernsteinin oppien mukaan hän teki tämän hitaasti ja varmasti, mutta toisin kuin oppi-isänsä, Koivisto piti päämäärää yhtä tärkeänä kuin liikettä.

Posted in Historia, Politiikka, Sota | Tagged | Leave a comment

Vox populi, vox Dei

Isä Camillo -tarinakokoelmia lukenut sukupolvi muistanee kertomuksen “Vihreähattuinen aave” (alk. Fantasma con capello verde), jossa kommunistipormestari Peppone hiippailee kunnallisvaalien alla yön pimeydessä kirkkoon rukoilemaan Kristukselta vaalivoittoa ja unohtaa hattunsa penkille. Vaalitaistelun aikana kylään saapuu kristillisdemokraattien korskea propagandisti, joka julistaa mahtipontisesti aikovansa puhdistaa pitäjän “Kristuksen vihollisista”, kun taas Peppone esiintyy vilpittömän nöyränä ja avomielisenä, pyytäen kansalaisilta anteeksi erehdyksiään ja tappionsa hyväksyen. Nöyrryttyään ensin Jumalan edessä Pepponen nöyrtyy myös kansan edessä. Lopulta hän yllättää voittamalla vaalit vastoin kaikkia odotuksia, ja käy ilmi, että jopa Isä Camillo on silkasta myötätunnosta ja lähimmäisenrakkaudesta äänestänyt ahdingossa ollutta vihamiestään.

Timo Soinia yhdistää pormestari Pepponeen kyseenalaisen aatteen kannattaminen, mutta Pepponesta poiketen hän ei ole millään tavoin sympaattinen tai miellyttävä ihminen, saati sitten järin nöyrä. Perussuomalaiset lähtivät vuoden 2017 kunnallisvaaleihin pöyhistellen ja uhoten, osoittamatta minkäänlaista valmiutta katumukseen. Puolue ei säästellyt panoksia ja yritti kaikki keinot. Liekehtivillä kaduilla ja särkyneillä ikkunoilla kansalaisia säikytelleitä televisiomainoksia tasapainotti luontevasti väkivaltarikollisten toivottaminen tervetulleeksi ehdokaslistoille. Nopeasti kulttisuosikiksi muotoutuneessa verkkomainoksessaan puolue esitti tavoitteekseen “hippien pitämisen loitolla”, ja vaalitenteissä Soinin antina oli lähinnä puhista ja kiukutella sydämistyneen oloisena ties mistä syystä aina kun Li Andersson sai puheenvuoron. Nöyryydestä sen paremmin korkeampia voimia kuin toisia ihmisiä kohtaan ei ollut tietoakaan, eikä erheistä oltu otettu opiksi. Seuraukset olivat sen mukaiset, ja tällä hetkellä kun äänistä on laskettu 99,9%, perussuomalaiset ovat kärsimässä vaalitappion. Puolue on hädin tuskin selviytymässä vasemmistoliiton ohitse muutamalla sadalla äänellä.

Isä Camillo äänesti kommunistipormestaria säälistä ja myötätunnosta, mutta jäljellejääneisiin perussuomalaisten äänestäjiin vaikuttivat muunlaiset viestit. Näissä vaaleissa se alin mahdollinen nimittäjä, johon populistipuolue yritti vedota, ei jäänyt epäselväksi. Kansallisella tasolla puolue julisti ikiaikaista huuruista kulttuurisotaansa “punavihreitä” vastaan, ilmeisen kykenemättömänä voittamaan tätä itse aloittamaansa taistelua. Paikallisella tasolla perussuomalaisten ehdokkaiden ulostulot kertoivat turhan usein lähinnä sopeutumisvaikeuksista järjestäytyneeseen yhteiskuntaan. Osaa kansalaisista tämä miellytti. Eräänä tämän osaston kuriositeettina mainittakoon, että muun muassa erikoisilla väkivaltakuvillaan sosiaalista mediaa somistanut Kouvolan lasten ja nuorten valiokunnan jäsen lunasti näissäkin vaaleissa jatkopaikkansa valtuustossa. Laitilassa puolestaan äänikuninkaaksi nousi 25 pahoinpitelystä tuomittu paikallinen nyrkkisankari, joten munapitäjän vakkasuomalaiset totta vie saivat, mitä tilasivat.

Vaalituloksen tarkempi arviointi ei minua näin pääsiäisviikon alussa silti kiinnosta. Myönnän häpeilemättä ja avoimesti olevani pelkästään tyytyväinen maan politiikan asteittaisesta normalisoitumisesta. Muiden puolueiden suhteellisen osuuden heilahdukset eivät niinkään minua liikuta, mutta perussuomalaisten kokema suonenisku on mielestäni yksinomaan hyvää, otollista ja oikein. Ei-sosialistisella populistisella kansanpuolueella olisi sinänsä oma paikkansa Suomen poliittisella kartalla, mutta Soini ja hänen joukkonsa ovat vuosien saatossa syöneet luottonsa niin moneen kertaan, että he joutavat gehennaan. Vaalitappiossa puhkesi se kupla, joka alun alkaenkin on pohjannut liiallisessa määrin ennakkoluuloihin, matalamielisyyteen ja itsetarkoitukselliseen joutavanpäiväiseen katkeruuteen. Näiden tappio on vain hyvä asia. Ubi pus, ibi evacua.

Tällä hetkellä mielessäni on pari lentävää lausetta, ensimmäinen Winston Churchillilta ja toinen Harry S. Trumanilta. Britannian sota-ajan pääministeriltä muistan lausahduksen, jossa hän kehotti osoittamaan jalomielisyyttä hävinneitä kohtaan. Olen ollut tässä helvetin huono silloin kun hävinneet ovat täysin selvästi ansainneet tappionsa. Siteeraan siis vain sellaisenaan Yhdysvaltain 33. presidentin Richard Nixonista lausumat sanat, jotka heijastivat missourilaisen kansanmiehen rehevää itseilmaisua, ja joita voi omasta mielestäni suoraan soveltaa Timo Soiniin: “Nixon is a shifty-eyed goddamn liar. If you vote for Nixon, you ought to go to hell”.

Posted in Kulttuuri, Kunnallisvaalit, Politiikka | Tagged , , , , | 1 Comment

Äänestämisen keveys

     

 

Kunnallisvaalien ennakkoäänestys alkaa huomenna. En tiedä, moniko blogini lukijoista muistaa, että alun alkaen siirsin nämä pöytälaatikkokirjoitukseni Uuden Suomen puolelta tähän palveluun vuoden 2012 kunnallisvaalien aikana, koska olin itsekin ehdokkaana. Sen, miten aktiivisesti jaksoin kampanjaa käydä voi huomata siitä, että vaalikuukauden kuluessa kirjoittelin paljon mieluummin vuoden 1944 Belgradin pommituksista,  Puolan 1930-luvun talonpoikaisprotesteista ja Johan Jacob Ahrenbergin romaanitaiteesta. Samalla tulin myös julkisesti ilmoittaneeksi äänestäneeni itseni sijasta samaisella Suomen Keskusta r.p:n listalla ehdokkaana ollutta Matleena Mikkosta, joka oli mielestäni ehdottomasti paras kandidaatti, ja joka nyttemmin muuten toimii hallintopäällikkönä Karkkilassa. Hän saikin ensikertalaisena varsin komean määrän ääniä, joten moni muu oli nähtävästi ollut yhtä mieltä kanssani. Vaaleissa pitäisi kuulemma tuolloin saamani palautteen mukaan äänestää itseään, mutta minulta moinen ei vain onnistunut.

Ehdokkaana totta kai olin solidaarisesti, koska puolueen taholta oli peräti pyydetty ja Suomen Keskustan tilanne ei tuolloin ollut johtajavaihdoksen jälkeen kehuttava, ja vaalimökilläkin päivystin. Blogia lueskelleet muistanevat, että sittemmin päätin erota puolueen jäsenyydestä vuosi ennen eduskuntavaaleja, puheenjohtajaksi valitun Juha Sipilän linjausten seurauksena. Tämän ansiosta olen nykyisen hallituksen aikana tietystikin voinut perikeskustalaiseen tapaan julistaa, että tiesin kaiken ennalta ja olin oikeassa koko ajan. Totta kai on yhä monia syitä olettaa, että Suomen Keskustalle voivat koittaa paremmat ajat, joten saa nähdä miten asiat näiltä osin asettuvat.

Kunnallisvaalit ovat joka tapauksessa olleet itselleni maailman sivu hankalimmat mahdolliset vaalit äänestää. Näissäkin vaaleissa ehdokkaat ovat korostaneet, miten kunnallisvaaleissa pitää äänestää, koska niissä tehdään “juuri sinua” koskevia päätöksiä. Tämä ei välttämättä pidä paikkaansa 42-vuotiaan terveen perheettömän miehen kohdalla, joka ei pahemmin käytä sosiaali- tai terveyspalveluja, jolla ei ole päivähoitoon tai kouluun kuskattavia lapsia, ja jolle liikenneratkaisutkin ovat aika lailla yksi lysti, koska keskustan alueella asuvana pääsen kävellen paikasta toiseen. Omaisteni osalta voisin olla huolissani äitini lähipalveluista, mutta hän asuu jossain muualla kuin täällä, eivätkä Tampereen valtuuston päätökset tee hänelle suvea tai talvea. Eduskuntavaaleja en jättäisi väliin missään nimessä, koska parlamentin ja vaalituloksen pohjalta kootun hallituksen kansallisella tasolla tekemiä päätöksiä ei vain pääse pakoon, mutta kuntatason ratkaisut ovat aika lailla samantekevä asia, ellei nyt sitten kirjastoa päätetä lakkauttaa. Kunnallisvaaleissakin tehtävät päätökset ilman muuta näkyvät yhteisön elämässä ja ilmapiirissä, mutta mikäli vaaleissa tosiaan olisi kyse omien etujen ajamisesta tai omaan elämään kohdistuviin päätöksiin vaikuttamisesta — mikä nyt kai on se, mitä “juuri sinua” koskevilla päätöksillä tarkoitetaan — niin voisin aivan hyvin jättää äänestämättä. Tämä on tietysti huomattavan etuoikeutettu asema. Tavallaan hämmästyttää, että äänestyspassiivisuus ei ole voimakkaampaa niiden keskuudessa, jotka elävät vieläkin suojatumpaa elämää, mutta kenties he juuri ovat kaikkein epävarmimpia oman tilanteensa suhteen. Saattaisin kaiketi olla itsekin, jos esimerkiksi omistaisin maata.

Äänestämiselle pitää siis kohdallani olla jonkinlaiset muut syyt, esimerkiksi halu tukea jotain puoluetta. Mieluiten äänestäisin uskottavaa ja sosiaali- sekä sivistysasioissa vahvan linjan omavaa porvaripuoluetta, jollaisia sekä Keskusta että Kansallinen Kokoomus joskus onnistuivat olemaan. Vuoden 2007 jälkeen ei Kokoomuksen äänestäminen ole inspiroinut, ja nyttemmin kun puolue on haudannut perinteisen sosiaalireformismin ohella myös aikaisemman roolinsa sivistysvaikuttajana, ei kyseisen puulaakin tukeminen kiinnosta senkään vertaa. Aikoinaan nuorena konservatiivina oman poliittisen taipaleensa aloittanut muuan amerikkalaistuttuni kirjoitti takavuosina sinänsä oivaltavan blogin otsikolla When is it okay to vote Republican?. Vielä vuonna 2008 tämä oli aiheellinen kysymys, mutta nyttemmin hän ei keksi enää ensimmäistäkään syytä. Omassa maassamme Kokoomus on kulkenut samanlaisen reitin. En itsekään järin näe, miksi helkkarissa tukisin äänelläni puoluetta, joka on kansallisella tasolla päättänyt Robespierren elkein tunkea oppineet giljotiiniin ja on Tampereella kelpuuttanut listoilleen jos jonkinlaista viheltäjää, mutta lähtee silti yhä edelleen pokalla naamalla vaaleihin koulutus ja sivistys julisteissaan. Aikamme merkillisyyksiin kuuluu se, että media päivittelee aika ajoin vasemmistopuolueiden jättäneen vanhan työväenluokan tuuliajolle, vaikka harvemmin kukaan kummastelee sitä, miten ennen kansakunnan parhaat kyvyt piiriinsä koonneiden porvaripuolueiden edusmiehinä ovat sivistyneistön sijasta tätä nykyä erilaiset myyntimies Jethrot.

Toinen vaihtoehto on tukea puolueen sijaan ehdokasta, mielellään tietysti jotain fiksua ja tuttua ehdokasta, ja näistä nyt onneksi ei ole puutetta. Sosialidemokraatit ovat perinteisesti onnistuneet olemaan monissa vaaleissa vähiten huono vaihtoehto, ja SDP:n listalla on ehdolla kohtsillään väittelevä Maija Mattila yliopistomme politiikan tutkimuksen laitokselta. Hän toimii tutkijana Kalevi Sorsa -säätiössä ja sukkuloi Tampereen ja Helsingin väliä monen muun akateemisen tutkijan tavoin. Hän on myös Tampereen Yliopiston Tieteentekijät ry.n puheenjohtaja, ja sattumalta istun itsekin samaisen yhdistyksen hallituksessa. Tiivistettynä todettakoon, että Maijan ainoa kielteinen puoli on se, että hän tekee aivan liian paljon töitä. Hänen moniin myönteisiin ja kadehdittaviin puoliinsa kuuluu se, että jotenkin mystisesti hän onnistuu yleensä vielä suoriutumaan näistä kaikista päällekkäisistä tehtävistään varsin ensiluokkaisesti ja elegantisti. Hän osaa delegoida ja organisoida ja on yleisesti ottaen pirun skarppi. Ennen kaikkea hänellä on yliopistotutkijana sen luokan tuntumaa sivistyspolitiikkaan, mitä valtuustoissa harvemmin näkee, ja kuten lehdistöneuvos Hannu Laaksonen taannoin kirjoitti, maakuntauudistuksen jälkeen sivistyspolitiikka on kunnissa päätettävien asioiden keskiössä. Aikana, jolloin vihamielisyys sivistystä ja tiedettä kohtaan nousee alituiseen pinnalle poliittisessa retoriikassa, tämä on sitäkin tärkeämpää.

Ellei nyt siis mitään dramaattista muutosta tapahdu, niin melko varmasti hoitelen huomenna Tullin postissa äänestyksen pois alta jo ennakkoon ja raapustan paperiin Maijan numeron, joka muuten on 133. Siltä varalta, jos joku muu tuntisi mielenkiintoa tehdä samoin, niin halutessanne voitte vilkaista hänen läsnäoloaan sosiaalisessa mediassa tai vaalikonevastauksiaan, jotka eivät ole vallan mahdottomia. Mainittakoon, että halu säilyttää Eteläpuiston rakennusprojektissa vanha ylätasanne, rantapuut ja historiallinen puistoalue ylipäätään sellaisena kuin se on, ovat omissa kirjoissani lisäsuosituksia näissä vaaleissa, ja luojan kiitos sosialidemokraateilla ei tässä suhteessa nähtävästi ole ryhmäkuria. Monia muita asioita pääsee halutessaan pakoon, mutta maansiirtokoneita valitettavasti ei.

Posted in Kunnallisvaalit, Politiikka | Tagged , , , , , , , | 1 Comment

Kansalaisuus ja kotimaa

7922c3b0d7efa1d21088e6be1940fd341c520c5fsuomen_puolustusvoimien_tornileijona-svg

 

Toissapäivänä Yleisradio uutisoi puolustusvoimien harjoittamasta, varusmiespalvelustaan suorittavien Suomen ja Venäjän kaksoiskansalaisten erityistarkkailusta, jossa suomalais-venäläisten asevelvollisten erikoiskoulutusmahdollisuuksia on rajoitettu vastoin lakia. Puolustusministeri Jussi Niinistön reaktio oli raivonsekainen. Tavallisesti viileähköstä olemuksestaan tunnettu perussuomalaisministeri väitti oitis paikalla Ylen syyllistyneen valeuutiseenvaati Yleisradiota murtamaan lähdesuojan ja peräänkuulutti samalla uutisen vetämistä takaisin sekä anteeksipyyntöä. Niinistön kiivaan kieltoreaktion teki ironisen huvittavaksi se, että alkuperäisen uutisen ilmestyttyä muun muassa everstiluutnantti Torsti Sirén, sosiaalisen median päivystävä esiupseeri, oli läiskyttänyt sille riemuissaan käsiään. Puolustusministerin kiistäessä käytännön olemassaolon ainakin yksi ammattisotilas ilmaisi sille täysin rinnoin kannatustaan.

Päivän sisään Yleisradion uutisointi osoittautui todenmukaiseksi, ja puolustusministerin jylhä uho kääntyi surkuhupaisaksi ilveilyksi. Kainuun prikaatista myönnettiin avoimesti, että kaksoiskansalaisuuden omaavat varusmiehet on asetettu asevelvollisuutensa aikana eriarvoiseen asemaan ja suljettu tiedustelulennokkikoulutuksen ulkopuolelle. Tapaus oli sitäkin hassumpi, sillä nämä vain kantasuomalaisille hyväksyttäviksi katsotut lennokit on alun perin ostettu Israelista, maasta, joka vanhastaan sallii mahal-ohjelman puitteissa muiden maiden kansalaisten, myös suomalaisten, palvelemisen puolustusvoimissaan. Vyyhti purkautui entisestään, kun puolustusvoimat totesi, että vastaavanlaista menettelyä on mahdollisesti harjoitettu muuallakin. Kovin usein maamme historiassa ei hallituksen ministeri ole joutunut naurunalaiseksi yhtä nopeasti. Puolustusministeriltä tuskin lienee aiheellista odottaa anteeksipyyntöä Ylelle, etenkin kun pitää mielessä perussuomalaisen puolueen ikuisen pyhän sodan tiedotusvälineitä ja nimenomaan Yleisradiota vastaan.

Puolustusministerin ja Yleisradion välisen draaman lauettua äkkiä ryöpsähtänyt keskustelu kaksoiskansalaisuudesta ja sen haasteista maanpuolustuksen osalta käy parhaillaan ylivaihteella. Vieläpä entinen pääministeri ehätti todeta, että kyse on lojaliteetista ja siitä, kummalle maalle Suomen ja jonkin toisen valtion kansalaisuuden omaavat henkilöt ovat viime kädessä uskollisia. Oma ongelmansa on totta kai se, että kysymykseen liittyy nimenomaan Venäjä. Liian monella taholla tähän sinänsä vain kansalaisoikeuksiin liittyvään asiaan halutaan suhtaudua ikään kuin jylhänä taisteluna  viimeisiä suomettuneisuuden jäänteitä vastaan. Kovan linjan ajaminen ja sen esittäminen “realismina” on käypä keino profiloitua alan asiantuntijana ja piinkovana turvallisuuspoliittisena kommentaattorina. Paradoksaalista tietysti on jälleen kerran se, että kovimmat kylmät soturit taistelevat samalla niitä käytäntöjä vastaan, jotka yleensä on mielletty luonteenomaisiksi länsimaille.

Keskustelun lukittuessa oletettuun idän uhkaan sekä soluttautumisen ja muodikkaan “hybridivaikuttamisen” vaaroihin on kaikilta unohtunut se, että kaksoiskansalaisuudelle on yleensä tuiki arkiset perusteet. Niin kauan kun itärajan ylitse ei pääse ilman viisumia ja työ- tai oleskeluluvan kaltaiset pikkuasiat vaativat oman, nykyhallituksen ansiosta alati vain kiristyvän paperisotansa, säästää kaksoiskansalaisuus sellaiseen oikeutetun ihmisen paljolta vaivalta. Moni syntyperäinen suomalainen pitää vanhemmalta tai isovanhemmalta periytyvää Venäjän passia puhtaasti sukulaisuussyistä. Tästä on joskus voinut aiheutua heille omanlaisiaan Venäjän hallinnon taholta asetettuja ylimääräisiä velvoitteita, mistä esimerkkinä tamperelaisen opiskelija Lauri Koposen kertomus reilun parin vuoden takaa. Suomen taholta ei ole kuitenkaan erityisiä syitä asettaa kaksoiskansalaisille mitään eri sääntöjä ja rasittaa heitä yhtään sen enempää. Mikäli kaksoiskansalaisuuden omaavan väestönosan lojaalisuus on huolenaiheena, sitä suuremmalla syyllä ei kannata ryhtyä heitä ehdoin tahdoin vieraannuttamaan. Tässä vaiheessa kannattaa myös todeta suoraan, että muutamat tästä aiheesta kiivaimmin rumpua lyövät ja kaksoiskansalaisuuden riskeillä säikyttelevät tahot ovat tuijottaneet syvyyteen liian pitkään. On täysin vainoharhaista ja säälittävää kuvitella, että Suomen ja Venäjän kaksoiskansalaisuuden omaavat ihmiset olisivat jonkinlainen Kremlin etäohjauksessa oleva viides kolonna, jotka vain odottavat aktivoitumiskäskyä perustaakseen kansannousuhallituksen. Asialla on myös periaatteellinen puolensa. Mikäli alamme rauhan oloissa kyseenalaistaa Suomen kansalaisuuden saaneiden ihmisten luotettavuutta vain heidän syntyperänsä tai vanhaan synnyinmaahan ylläpidettyjen siteiden nojalla, sen tien päässä ei ole mitään hyvää.

Se, pitääkö meillä olla laki kaksoiskansalaisuudesta, on oma kysymyksensä. Maailmassa on runsaasti valtioita, jotka eivät moista käytäntöä syystä tai toisesta salli, lähimpänä ja tutuimpana esimerkkinä Viro. Yleisesti tiedossa on, että hallituspuolueista nimenomaan perussuomalaiset haluavat rajata kaksoiskansalaisuuden vain poikkeustapauksiin tai mielellään luopua siitä kokonaan. Tässä kohtaa on hyvä jälleen muistuttaa, että laki kaksoiskansalaisuudesta säädettiin aikoinaan ulkomaille muuttaneiden suomalaisten aseman helpottamiseksi ja heidän etujaan silmälläpitäen. Kyse ei siis ollut mistään ilmaisesta monikulttuurisuuspalvelusta maahantulijoiden riemuksi, vaan säädöksestä, joka palveli siirtolaisiksi lähteneitä syntyperäisiä suomalaisia. Aikana, jolloin maastamuutto on yhä todellinen ilmiö, nämä perusteet tuskin ovat hävinneet mihinkään.

Mitä tulee kaksoiskansalaisen oikeudesta julkiseen virkaan, kansalaisuus on kansalaisuutta. Kaksoiskansalaisuuden sallivat länsimaat ovat kaikki löytäneet omat keinonsa huomioida siihen liittyvät erityispiirteet. Muun muassa Yhdysvaltain ulkoministeriöllä on käytössään arviointimenetelmä, jolla voidaan määritellä ministeriön palvelukseen pyrkivän henkilön kaksoiskansalaisuuteen liittyvät mahdolliset turvallisuusriskit. Haastateltavan asepalvelus vieraan vallan hyväksi tai vieraan kansalaisuuden hyödyntäminen taloudellisia näkökohtia silmälläpitäen lasketaan kielteisiksi tekijöiksi; sen sijaan pelkkä kaksoiskansalaisuuden periytyminen vanhemmilta ei ole riittävä syy evätä henkilön turvallisuustodistusta. Olennaista on se, että haastattelut suoritetaan tapauskohtaisesti, ilman yksiselitteistä kategorisointia. Tämä on syytä ottaa huomioon myös omassa lainsäädännössämme, sikäli kun kaksoiskansalaisuuteen katsotaan aiheelliseksi puuttua. Tämän hallituksen aikana aloite aiheesta lienee vireillä, etupäässä puolustuslaitoksen virkatehtäviä silmälläpitäen.

Uutisissa esillä olleen varusmiespalveluksen osalta asia on kuitenkin täysin päivänselvä ja yksiselitteinen jo siitäkin syystä, että kyseessä on kansalaisvelvollisuus. Henkilö, joka on antanut sotilasvalan tai vakuutuksen Suomen tasavallalle ja on sitoutunut puolustamaan tätä maata, on asevelvollisuutensa aikana lähtökohtaisesti oikeutettu samaan yhtäläiseen kohteluun kuin kuka tahansa muukin, myös koulutusmahdollisuuksien puolesta. Syntyperä tai kaksoiskansalaisuus eivät voi eivätkä saa olla este, jos varusmies kykenee muuten tehtävänsä täyttämään ja osoittaa riittävää kyvykkyyttä. Kyse on luottamuksesta, joka on maanpuolustuksen perusta. Elleivät maanpuolustuskorkeakoulun käyneet upseerit ja puolustusministeri tajua tämän vertaa, niin siinä tapauksessa isänmaallamme on paljon suurempia ongelmia kuin kaksoiskansalaisuus.

Posted in Yleinen | Tagged , , , , , , | Leave a comment

Viimeinen risti

220px-summan_risti

 

Tämänpäiväisessä Satakunnan Kansassa oli lyhyt muistokirjoitus sotaveteraani, reservin kapteeni Pentti Knuutilalle. Ulvilassa syntynyt Knuutila kuoli 96-vuotiaana hieman ennen vuodenvaihdetta. Ehdin haastatella samaista miestä viime pääsiäisenä Summan taistelua koskevaan kirjahankkeeseeni, ja hän oli hyvin pirteä ja hyväkuntoinen ikäisekseen.

Knuutila oli talvisodan nuoria sotilaita ja lukeutui niihin asevelvollisiin, jotka lähetettiin Summan rintamalle läpimurtotaistelujen kiivaimmassa vaiheessa. Valtaosa porilaisista ja ulvilalaisista sotilaista taisteli Summassa satakuntalaisen Jalkaväkirykmentti 8:n ensimmäisessä pataljoonassa, kuuluisaksi tulleella Lähteen lohkolla. Knuutila suoritti talvisodan aikana asevelvollisuuttaan Jalkaväen koulutuskeskuksessa Riihimäellä ja päätyi täydennysmiehenä pääosin Varsinais-Suomesta kootun Jalkaväkirykmentti 14:n riveihin, joka taisteli murtuneen Summan rintaman ytimessä, sen jälkeen kun Lähteen lohko oli jo murtunut ja taistelua käytiin pääpuolustuslinjan tukiasemissa.

Tekemässäni haastattelussa Knuutila antoi hyvin eloisat kuvaukset siitä, miten hän 19-vuotiaana nuorukaisena oli tottunut taisteluihin, miten varttuneemmat sotilaat opastivat häntä, ja miten nopeasti hän oppi kumartumaan ja syöksymään oikeissa paikoissa ja oikeilla hetkillä, rintamalla jo reilut kaksi kuukautta olleiden miesten ohjauksessa ja neuvomana. Irtautumisvaiheen taistelujen aikana hän jäi vangiksi. Knuutilan kertomus kuinka hän joutui taistelussa eroon joukkueestaan sekä muisto yksinäisyyden ja kiukun tunteesta hylätyssä korsussa oli hyvin tarkka, ja vielä 77 vuotta tapahtuman jälkeenkin hän kuvasi hyvin tarkoin sen, millainen hyppy tuntemattomaan pakkotilanteessa tehty antautuminen viholliselle lopulta oli. Knuutilan onneksi talvisodan loppuvaiheessa vangiksi jääneitä suomalaisia ei enää yhtä usein alistettu kuulusteluille tai painostukselle kuin joulukuussa vangittuja suomalaisia, joita neuvostoliittolaiset pyrkivät painostamaan yhteistyöhön propagandan levittämisessä. Sodan viimeisen kuukauden Knuutila vietti tilapäiseksi vankileiriksi muutetulla neuvostoliittolaisella varuskunta-alueella, jossa hän ja muut suomalaiset olivat jatkuvan vartioinnin alaisina, mutta saivat muuten olla suhteellisen omissa oloissaan.

Knuutila palautettiin muiden sotavankien kanssa takaisin Suomeen huhtikuussa. Hän joutui muutamien muiden vankien tavoin Helsingissä valtiollisen poliisin kuulusteluun ja lausahti suoraluonteisena nuorukaisena erinäisiä totuuksia kuulusteluja suorittaneelle “viisastelevalle” etsivälle. Suojeluskuntalaisena häntä ei lopultakaan tentattu enempää kokemuksista rajan takana, ja hän palasi kotiinsa Poriin reippain mielin. Kun kyselin häneltä, mitkä hänen tuntemuksensa sodan, vapautumisen ja kotiutumisen jälkeen olivat, hänen vastauksensa oli “Menin kotiin ja sil siisti. Mahroink ol parikymppinen sillon. Ei sen ikäsen aattel mittää maailma ihmeellisyyksi. Siin iäs antaa men vaan!”

Sain kirjani lopulta valmiiksi vuodenvaihteessa ja lähetin käsikirjoituksen luettavaksi haastattelemilleni sotaveteraaneille. Knuutila ei valitettavasti valmista käsikirjoitusta ehtinyt saada, mutta hänenkin kokemuksensa siihen päätyivät. Hän oli Porin viimeinen sotaveteraani, joka on kantanut Summan ristiä.

Posted in Historia, Satakunta, Sota | Tagged , , , , , , | Leave a comment

Summan rintaman joulu

Jouluaaton aattona tuli kuluneeksi tasan 77 vuotta Summan vastahyökkäyksestä. Hyökkäykseen osallistui myös isoisäni, Nokian ja Suoniemen komppaniassa palvellut alikersantti Matti Vikman. Tapahtuman muisteleminen sopii tähänkin jouluun oikein hyvin, etenkin kun olen sopivasti saanut valmiiksi taannoin aloittamani käsikirjoituksen talvisodan Summan taisteluista.

Vuoden 1939 joulukuun 23. päivän epäonnisen vastahyökkäyksen tausta on talvisotakirjansa lukeneille tuttu. Sotatoimen laatija oli Karjalan Kannaksen länsiosia puolustaneen toisen armeijakunnan (II AK) komentaja, kenraaliluutnantti Harald Öhquist. Öhquistin nerokas ajatus oli täydentää joulukuussa Summan rintamalla saavutettu puolustusvoitto nopealla vastahyökkäyksellä, jossa viikon mittaisissa verisissä taisteluissa kulutetut neuvostojoukot olisi saman tien nujerrettu ja lyöty takaisin. Sotatoimi piti suorittaa eleganttina pihtiliikkeenä. Idässä hyökkäsi jääkärikenraalimajuri Taavetti Laatikaisen komentama varusmiesrunkoinen, sodan alkuaikojen suojajoukoista koottu 1. Divisioona, ja lännestä puolestaan pohjoishämäläisistä ja satakuntalaisista reserviläisistä koottu jääkärieversti Paavo Paalun 6. Divisioona. Keskellä vihollisen voimia olisivat sitoneet 5. Divisioonan varsinaissuomalaiset ja etelähämäläiset reserviläiset, jotka olivat jo aiemmin pysäyttäneet puna-armeijan hyökkäyksen Summassa. Paperilla sotatoimi näytti tyylikkäältä. Kahden eteenpäin suuntautuneen nuolen kohdatessa toisensa niiden puristuksiin jäänyt vihollinen tuhoutuisi, aivan samalla tavoin kuin niissä Karlbergin sotakorkeakoulun harjoituspeleissä, joita kenraaliluutnantti Öhquist oli jääkärikauden jälkeisessä täydennyskoulutuksessaan suorittanut.

Viipurissa koko sotilasuransa tehnyt Öhquist uskoi tietävänsä, mitä hän teki. Hänellä oli taustansa myötä selvä käsitys Kannaksen maastosta, ja hän oli laatinut jo rauhan aikana useamman suunnitelman vastahyökkäyksestä mahdollisen sodan varalta. Sitä kovempi oli hänen halunsa toteuttaa visionsa käytännössä. Suunnitelma tietysti jätti huomiotta monta asiaa, kuten tietämättömyyden vihollisjoukkojen vahvuudesta ja näiden asemien sijainnista. Suomalaisilla joukoilla ei myöskään ollut kovin kaksisia mahdollisuuksia käydä suoraan hyökkäykseen neuvostoarmeijaa vastaan. Summan siihenastisissa taisteluissa suomalaisten puolustuksellinen taktiikka oli nojannut hyökkäävän vihollisjalkaväen pysäyttämiseen konekivääritulella, minkä jälkeen asemiin tunkeutuvat panssarivaunut tuhottaisiin panssarintorjuntatykeillä tai lähitorjuntaryhmien toimesta kasapanoksin. Pääpuolustuslinjan taisteluhautojen ja linnoituslaitteiden suojissa tämä olikin onnistunut kohtalaisesti. Mutta minkäänlaista hyökkäyksellistä taktiikkaa suomalaisilla ei ollut, vain hatara ajatus siitä, että myös avomaastossa vihollisen panssarivaunu olisi mahdollista tuhota kasapanoksella, tai että tykkejään kuljettaneet panssarintorjuntaryhmät ja kranaatinheitinmiehet pysyisivät jotenkin samassa vauhdissa etenevän jalkaväen mukana. Vastahyökkäyksen eriskummallisuuksista voi mainita sen, että tiedustelulle ei jätetty aikaa, koska sotatoimella oli kiire, ja tykistövalmistelu jätettiin suorittamatta, koska se nähtiin haitalliseksi toivotun yllätysedun kannalta.

Öhquistin saatua ylipäällikkö Mannerheimilta valtuudet sotatoimensa toteuttamiseen koko 6. Divisioona, eli hyökkäyksen oikea siipi, kulki Summajoen ylitse suunnitelman mukaisesti 23. joulukuuta. Kaikki miehistä olivat ensi kertaa taistelussa. Kuten mainittu, isoisäni oli mukana Nokialta ja Suoniemeltä kootussa Jalkaväkirykmentti 17:n yhdeksännessä komppaniassa (9./JR 17), joka varmisti 6. Divisioonan vasenta laitaa, ja jonka oli tarkoitus ottaa yhteys 5. Divisioonan miehiin. Tämän sijasta komppania törmäsikin Murronkallion harjanteella neuvostoliittolaisiin joukkoihin, neljä kilometriä ennen kuin oli kosketusta viholliseen oli osattu odottaa. Tiedustelua ei oltu tehty, ja ilmeisesti kukaan ei ollut aavistanut, että korkea harjanne olisi ihanteellinen paikka kenttälinnoitettujen puolustusasemien pystyttämiseksi. Nokialaiset ja suoniemeläiset kuljettivat mukanaan koko taistelukuormastoa, joka kulki hevostensa kanssa etummaisina jalkaväen seuratessa taustalla. Porukka eteni maastossa selvästi havaittavassa rykelmässä, ja koska Murronkalliolla odottaneet neuvostoliittolaiset konekiväärimiehet eivät olleet aivan täysin saamattomia, he avasivat tulen välittömästi kohti helppoa maalia. Vihollisen läsnäolo kävi suomalaisille selväksi siinä kohtaa, kun konekiväärit alkoivat nakuttaa ja kranaatinheittimet ulvahtivat.

Tilanne oli kohtalaisen epämiellyttävä. Vihollisella oli korkean maaston etu, ja 9. Komppania ei voinut perääntyäkään ilman pahoja tappioita, kun hyökkäys oli kaiken lisäksi vasta käynnistynyt. Komppanianpäällikkönä ollut 34-vuotias reserviluutnantti Pauli Kustaa Salminen yritti näyttää esimerkkiä ja kehotti miehiä rynnäkköön kalliota vastaan, mutta kohottauduttuaan lumesta sai luodin päähänsä, ehti kerran huutaa lääkintämiestä ja kuoli siihen paikkaan. Sinänsä on pieni ihme, että koko komppania ei hajonnut saman tien päällikkönsä kaaduttua. Nokialaiset maastoutuivat hankeen ja ampuivat parhaansa mukaan takaisin, ryhmänjohtajana ollut isoisäni kaiketikin muiden mukana. Aamun aikana miehet saivat etelän suunnasta avukseen Lempäälän reserviläisistä kootun 4. Komppanian. Tässä kohtaa Murronkalliosta tuli epäonnistuneen hyökkäyksen polttopiste, johon lähetettiin koko ajan uusia joukkoja siinä toivossa, että kallio saataisiin vallattua ja hyökkäys pääsisi eteenpäin.

Aluksi taistelu oli eräänlainen epäsuhtainen pattitilanne, jossa oli hetkellisiä onnistumisiakin. Sastamalan seudulta koottu 7. Komppania onnistui murtautumaan vihollisasemiin sen verran, että valtasi kaksi konekivääripesäkettä ja alkoi tulittaa niistä käsin ylempänä olleita neuvostojoukkoja. Pesäkkeet vallanneiden sastamalalaisten luutnantti Eero Rönkä ryömi hätäisesti kranaatinheitinmiesten luokse ja pyysi tulitukea kalliota vastaan. Hetken päästä kranaatinheitinjoukkueen johtaja ryömi vihollistulen keskellä takaisin ja ilmoitti Röngälle, että kranaatteihin oli verstaalla hitsattu millin verran liian leveät siivekkeet, eivätkä ne mahtuneet putkiin. Sotatoimen toteuttamisen kiirehtiminen alkoi nyt tulla toden teolla ilmi. Kenenkään päähän ei nähtävästi ollut myöskään pälkähtänyt suorittaa taisteluvälinetarkastusta ennen hyökkäystä.

Tässä kohtaa paikalle kiiruhti rykmentinkomentaja itse, “Kylmä-Kallen” liikanimellä tunnettu jääkärieversti Kaarlo Heiskanen, joka alkoi johtaa hyökkäystä henkilökohtaisesti jääkäriupseerin sinnikkyydellä ja itseänsä säästämättä. Esitöikseen hän pyysi hätiin 6. Divisioonan toisen yksikön, satakuntalaisen Jalkaväkirykmentti 18:n, jonka pääosa tosin oli eksynyt. Ainoastaan porilaisista ja ulvilalaisista koottu kapteeni Eki Oksasen ensimmäinen pataljoona oli maisemissa ja valmiina hyökkäykseen. Käskyn saatuaan Oksanen ryhtyi toimiin, ja hetken päästä porilaiset hyökkäsivät Murronkalliolle huutaen, karjuen ja ampuen, ja saivat jopa vallattua muutaman etummaisista pesäkkeistä, ryhtyen lähitaisteluun kiväärinperillä, pistimillä ja puukoilla.

Aamuhämärän kirkastuttua vihollinen tuumasi, että Murronkallion temmeltämistä oli jatkunut aivan tarpeeksi ja lähetti rintaman yläpuolelle pari punatähtistä hävittäjää, jotka tekivät nopeita syöksyjä tulittaen Jalkaväkirykmentti 17:n miehiä. Vielä edeltävänä päivänä oli rintamalla vallinnut sankka lumipyry, jonka oli toivottu estävän vihollisen ilmatoiminnan, mutta ikään kuin vakuutuksena kaiken epäonnistumisesta sää oli kirjastunut heti suomalaisten hyökkäyksen käynnistyttyä. Taivaalle ilmaantui ylimääräiseksi riesaksi myös kaksi neuvostoliittolaista tulenjohtopalloa, jotka alkoivat johtaa tykistökeskitystä suomalaisia vastaan. Puna-armeijan kranaatit selvästikin sopivat putkiin, ja Murronkallion maastoon osunut tykkituli sai aikaiseksi hirveää jälkeä. Puoli kahden aikaan kallion edustalle surisivat ensimmäiset neuvostoliittolaiset panssarivaunut, ja JR 17:n hyökkäys oli lopullisesti menettänyt mahdollisuutensa. Tyyneytensä säilyttänyt, mutta rykmentin aseman mahdottomuuden ymmärtänyt Heiskanen selosti tilanteen divisioonan komentajalle ja sai luvan vetää miehensä takaisin.

Perääntyminen oli hyökkäystä sekavampi tapahtuma. Kaatuneiden ja haavoittuneiden määrästä ei ollut alkajaisiksi mitään selvyyttä, mutta rintamamiesten omissa silmissä ne näyttivät järkyttävän suurilta. Ensimmäisenä tuleen heti aamulla joutunut ja päällikkönsä menettänyt Nokian ja Suoniemen 9. Komppania kokoontui illalla aluksi vain parinkymmenen miehen vahvuisena, mutta valtaosa porukasta löysi lopulta oman yksikkönsä vetäytymisen aiheuttaman sekaannuksen hälvettyä. Kaatuneiden määrä jäi ilmeisesti vain kymmeneen mieheen, mikä nyt tosin oli sekin viiden prosentin pysyvä menetys yhden aamupäivän aikana. Haavoittuneista ei ole selkoa, mutta oletettavasti komppaniasta oli isketty suonta vähintäänkin joka kymmenennen miehen kohdalla. Sinänsä on tosiaan hämmentävää, että yksikkö oli pysynyt asemissaan alusta loppuun. Rykmentti kokonaisuudessaan oli menettänyt 153 miestä, divisioonan menetykset nousivat 418 mieheen, ja armeijakunnan kokonaistappiot kaatuneina, haavoittuneina ja kadonneina olivat 1300 miestä. Kyseessä oli talvisodan neljänneksi verisin päivä.

Seuraavana päivänä, joka oli jouluaatto, oli Eeva-isoäitini nimipäivä, mutta ymmärrettävästi isoisäni ei ehättänyt aivan oitis paikalla kenttäpostiin, koska hyökkäyksen epäonnistuttua rykmentti odotteli neuvostojoukkojen mahdollista vastaiskua. Postikortti vaimolle tuli vasta uuden vuoden jälkeen, ja kortissa Matti-vaari pahoitteli lakonisesti ja ohimennen onnittelujen “jälkikäteisyyttä”. Sattuuhan sitä.

Nokialaisten 9./JR 17 sai uuden komppanianpäällikön, lakimiehenä työskennelleen ruotsinkielisen luutnantti Carl Eric Nybergin. Nyberg kaatui helmikuussa samoissa taisteluissa, joissa myös isoisäni sai surmansa. Rykmentinkomentaja, Kylmä-Kalle Heiskanen kohosi sodan jälkeen puolustusvoimien komentajaksi ja oli viimeinen tässä tehtävässä palvellut jääkäriupseeri. Sairastuttuaan haimasyöpään hän ampui itsensä. Kenraaliluutnantti Öhquist puolestaan kirjoitti muistelmansa, joissa hän luonnehti joulun 1939 vastahyökkäystä seuraavin sanoin, Lauri Hirvensalon suomentamana:

“Mitä lopuksi tulee vastoinkäymisen vaikutukseen omien joukkojemme moraaliin, todistaa se tapa, miten samat joukko-osastot täyttivät tehtävänsä v:n 1940 helmi- ja maaliskuun ankarissa rasituksissa ja koettelemuksissa, ettei tuo vaikutus, vaikkapa se olisi lähinnä ollutkin laatuaan kielteistä, missään tapauksessa pysyväisesti alentanut niiden taisteluarvoa. Esimerkiksi JR 17, jota divisioonankomentaja piti hyökkäyksen rasitusten ja tappioiden jäljeltä erityisen järkyttyneenä, oli sama rykmentti joka loistavasti puolusti Summaa venäläisten helmikuun-offensiivin aikana.”

Mönkään menneen operaation suunnitellut kenraaliluutnantti esitti siis sotatoimen erityisenä ansiona sen, että se ei ollut sentään pysyvästi murtanut Tampereen seudun reserviläisten moraalia. Uskottavahan se on.

Näissä merkeissä, erinomaista joulunaikaa kaikille!

talvisota-pk

Kirjallisuutta:

Harald Öhquist, Talvisota minun näkökulmastani, WSOY, 1951. Alkuperäisteos Vinterkriget 1939-40 ur min synvinkel, WSOY, 1949. Suomentanut Lauri Hirvensalo.

Summan valtatiellä ja Viipurin valleilla, kirjoittaneet Arvo Ojala ja Eino Heikkilä, Pirkanmaan sotaveteraanipiiri ry, Tampere, 1983.

Erkki Kaasalainen, Siellä jossakin. Vammalan seudun naiset ja miehet talvi- ja jatkosodassa, Oy Tyrvään Sanomat, 1992.

Posted in Historia, Sota | Tagged , , , , , , , , , , , , | 3 Comments