Helmikuun tykit

Vasili Vereštšagin: Sielunmessu kaatuneille (Побежденные. Панихида, 1879) . Alkuperäinen maalaus näytteillä Tretjakovin galleriassa Moskovassa. 

Syyskuussa 2013, parisen kuukautta ennen kuin Euromaidan-protestit Kiovassa alkoivat, Vladimir Putinin neuvonantaja Sergei Glazjev osallistui Jaltalla poliitikkopaneeliin eurooppalaisten kollegainsa kanssa. Glazjev varoitti ankarasti Ukrainan hallitusta solmimasta tuolloin esiteltyä vapaakauppa- ja assosiaatiosopimusta Euroopan Unionin kanssa. Putinin neuvonantajana hän myös teki tiettäväksi, mitä seurauksia sopimuksella olisi. Glazjev totesi täysin avoimesti, että mikäli Ukraina allekirjoittaisi sopimuksen EU:n kanssa, Kreml katsoisi sen jälkeen kaikkien Ukrainan ja Venäjän kahdenvälisten rajasopimusten menettäneen pätevyytensä. Tämän lisäksi Ukrainaa saattaisi uhata myös separatististen liikkeiden ilmaantuminen venäjänkielisille alueille maan itä- ja eteläosissa.

Maidanin protestien purkauduttua “ihmisarvon vallankumouksena” vuoden 2014 puolella tapahtumat etenivät täsmälleen, kuten Glazjev oli jo ennalta ilmoittanut. Venäjä miehitti Krimin niemimaan, repi riekaleiksi Ukrainalle vuonna 1994 myönnetyt turvatakuut ja pystytti Donetskin ja Luhanskin alueille omat separatistiset marionettihallituksensa. Harvoin maailmanhistoriassa on ultimaatumia esitetty näin täsmällisesti ja jo etukäteen kaikki seuraukset tarkkaan kertoen.

Viimeisen kolmen kuukauden ajan Ukraina, Euroopan Unioni, NATO ja länsivallat yleisemmin ovat joutuneet puntaroimaan jälleen uutta venäläistä uhkavaatimusta. Kuten tunnettua, Venäjä on vaatinut pitkäaikaisia, “laillisesti sitovia” takuita siitä, ettei NATO tulevaisuudessa hyväksy jäsenikseen Venäjän naapurimaita, ei sijoita Venäjän rajojen läheisyyteen sen turvallisuutta uhkaavia asejärjestelmiä, eikä järjestä sotaharjoituksia Venäjän lähialueilla. Vaatimuksissa on jätetty tilaa tinkimiselle, mutta Ukrainan osalta ne ovat selvästi ehdottomia. Eritoten on vaadittu Minskin tulitaukosopimuksen toimeenpanoa, mikä edellyttäisi Ukrainan valtiomuodon muovaamista Venäjän asettamilla ehdoilla ja käytännössä merkitsisi maan luovuttamista Venäjän etupiiriin. Kremlin edustajat ovat tähdentäneet, miten Venäjän vaatimuksiin tulee suhtautua “mahdollisimman vakavasti”, ja miten “tämä tie on kuljettava loppuun pikaisesti”. Pontta vaatimuksille antaa Ukrainan rajoille keskitetty Venäjän armeija.

Vuosien 2013-2014 kokemusten valossa ei tarvitse epäillä, etteikö Moskovassa oltaisi tosissaan. Diplomaattiset yritykset kriisin ratkaisuun ja jännitteiden purkamiseen ovat kestäneet jo useamman viikon ajan, ja hetkellisesti länsimediassa on elätelty toiveita Putinin perääntymisestä. Sodanuhka pysyy silti ulkomaanuutisten kärkiaiheena. Yhdysvaltain ja Venäjän presidentit käyvät parhaillaan puhelinkeskustelua tilanteesta. Analyytikot arvuuttelevat, milloin Venäjä hyökkää, ja mitkä ovat Venäjän armeijan hyökkäyssuunnat Ukrainassa. NATO on keskittänyt joukkojaan liittolaismaihinsa itäisen Euroopan alueella, Ruotsi on vahvistanut puolustustaan Itämeren alueella, ja Suomi on käynyt omaa täältä ikuisuuteen jatkuvaa väittelyään Atlantin liiton jäsenyydestä.

Kriisien ratkaiseminen ja sodan välttäminen ovat poliitikkojen tehtäviä. Historiantutkijan tehtävä on miettiä, miksi asiat ovat ajautuneet siihen pisteeseen, missä ne ovat. Nykyhetki ei tarjoa historioitsijalle kaikkia niitä lähteitä, mitä hän tarvitsisi; mutta sen ei tarvitse olla mikään este asioiden ajattelemiselle ja niistä kirjoittamiselle, jo nyt käytettävissä olevan tiedon puitteissa. Mistä siis on kyse? Minkälainen kehitys on ajanut Euroopan tilanteeseen, jossa suurvaltain välisen sodan uhka on jälleen akuutti? Mitkä asiat Venäjän, itäisen Euroopan ja maailman tapahtumissa yleensä muodostavat taustan kaikelle sille, mikä nyt tuntuu sysäävän maanosaa kohti tuntematonta?

Asiat ovat pyörineet mielessäni monestakin eri syystä. Tutkijana itäinen Eurooppa on tullut minulle tutuksi, ja minulla on kollegoja Ukrainassa, Latviassa ja Puolassa. Sitäkin enemmän olen ajatellut asioita sukupolvikysymyksenä. Olen syntynyt 1975, ja aikuistuessani 1990-luvulla näytti siltä, että maailma olisi muuttumassa parempaan suuntaan. Lukiosta opiskeluaikoihin nuoruusvuosiini osuivat neuvostovallan romahdus, apartheidin kaatuminen, Israelin ja palestiinalaisten rauhanprosessi ja loppu väkivallalle Pohjois-Irlannissa. Vuosikymmen ei ollut vailla murhenäytelmiä, jotka ulottuivat Ruandan kansanmurhasta Bosnian ja Kosovon sotiin. Siitä huolimatta ajankohtaan tuntui kuuluvan tietynlainen optimismi, jota edes Suomen lamavuodet eivät tukahduttaneet. Maailmalla Francis Fukuyama julisti historian päättyneen demokratian ja liberalismin voittoon.

Keski-ikäisenä alkaa vääjäämättä miettiä, mihin tämä kaikki katosi. Samalla huomaa purkavansa ajatuksensa kirjoituksen muotoon. Mistä nykyinen tilanne siis sai alkunsa, ja miksi, Edward Greyn sanoin, valot näyttävät jälleen kerran olevan sammumassa ympäri Euroopan?



Värivallankumousten shokki

On helppoa osoittaa ajankohta, jolloin Venäjä omaksui nykyisen hyökkäävän asenteensa länsivaltoja kohtaan. Moskovan näkökulmasta länsivallat palasivat uhkatekijäksi Vladimir Putinin toisen presidenttikauden alussa. Putinin noustessa valtaan hänen päämurheensa oli vielä ollut Kaukasuksen islamistinen kansannousu, ja syyskuun 2001 New Yorkin terroritekojen jälkeen Venäjän presidentti käyttikin tilaisuutta hyväkseen esittääkseen Tšetšeniassa käydyn siirtomaasodan yhtenä rintamana terrorismin vastaisessa sodassa. Vuosien 2004-2006 aikana venäläisiin turvallisuuspoliittisiin arvioihin alkoi kuitenkin pesiytyä uusi uhka; Balkanilla, itäisessä Euroopassa, Kaukasiassa ja Keski-Aasiassa nopeaan tahtiin puhjenneet värivallankumoukset, jotka olivat horjuttaneet ja kaataneet Venäjälle ystävällismielisiä hallituksia suurvallan perinteisillä reuna-alueilla. Syypäätä ei tarvinnut kauaa etsiä; taustalla olivat länsimaat, ja värivallankumoukset merkitsivät haastetta Venäjälle.

Muutokset Venäjän lähialueilla kulkivat ketjureaktiona. Vuonna 2000 Serbian presidentti Slobodan Milošević kukistui “puskutraktorivallankumouksessa”. Vallanvaihdosta johtanut Otpor-kansanliike innoitti kolme vuotta myöhemmin Georgian ruusuvallankumousta, ja serbiaktivistit olivat mukana neuvomassa georgialaista Kmara-järjestöä mielenosoitusten järjestämisessä. Seuraavana vuonna protestiaalto kulminoitui Ukrainassa oranssiksi vallankumoukseksi, ja lopulta vuonna 2005 Kirgisia koki oman tulppaanivallankumouksensa. Kaikissa tapauksissa kyse oli kansalaisprotestista vaalivilppiin syyllistyneitä johtajia vastaan, ja vallanvaihdos merkitsi myös itsevaltaisen hallinnon nujertamista. Kremlistä katsottuna kyse oli kuitenkin aivan muusta. Värivallankumousten ylikansallinen luonne, kansalaisjärjestöjen rooli ja kansainvälisten toimijoiden osallisuus loivat vaikutelman siitä, että länsi yritti jälleen punoa kuristussilmukkaa Venäjän ympärille.

Sotatutkija Oscar Jonsson on kuvaillut teoksessaan The Russian Understanding of War: Blurring the Lines between War and Peace värivallankumousten vaikutusta Venäjän sotilaalliseen ajatteluun. Opiskelijoihin ja nuorisoon nojanneet nopeasti masinoidut kansalaisprotestit, tiedonvälityksen korostunut rooli ja vallankumouksen mallin ripeä kopiointi maasta toiseen näyttäytyivät uutena “pehmeänä” turvallisuusuhkana, jota vastaan Venäjän oli kehitettävä omat vastakeinonsa. Tammikuussa 2007 Venäjän yleisesikunnan päällikkö, kenraali Juri Balujevski, joka sittemmin päätyi presidentti Medvedevin erottamaksi, nimesi ensi kerran värivallankumoukset esimerkiksi sodankäynnistä, jossa soluttautuminen, informaatiovaikuttaminen ja taloudellinen vaikutusvalta merkitsivät enemmän kuin aseellinen voima. Omaa kiehtovuuttaan on siinä, miten vieläpä Venäjän sotalaitoksen vanhin kaarti havainnoi tapahtuneen muutoksen. Vain kuukausi Balujevskin lausunnon jälkeen Krasnaja Zvezda -lehti haastatteli armeijankenraali Mahmut Garejevia, joka oli palvellut jo toisessa maailmansodassa Saksan ja Japanin vastaisilla rintamilla. Garejev viittasi haastattelussaan siihen, miten raaka asevoima oli menettämässä rooliaan, ja Georgia, Ukraina ja Kirgisia olivat osoittaneet soluttautumisen ja infosodan voiman, mihin Venäjän olisi varauduttava. “Hybridisota” teki jo tällöin tuloaan — mutta Venäjän perspektiivistä länsi oli ampunut siinä ensimmäiset laukaukset.

Muualla Euroopassa hyvin harvat ymmärsivät, miten kovilla panoksilla Venäjä oli valmis pelaamaan. Sitäkin useammat pitivät selvänä, että Venäjä olisi voimaton vastustamaan muutosta. Vietin itse kesän 2006 tutkijakesäkoulussa Varsovan yliopiston Itä-Euroopan tutkimusyksikössä, ja värivallankumousten sarja oli puolalaisessa akatemiassa valanut luottamusta demokratiakehityksen lopulliseen voittoon. Yliopiston vuotuinen Itä-Euroopan tutkimuksen konferenssi oli omistettu kommunismin romahtamisen 15-vuotismuistolle, ja sosiologian ja valtio-opin tutkijat analysoivat innokkaina Ukrainan oranssin vallankumouksen opetuksia. Kampuksella järjestettiin myös Valko-Venäjän opposition tilaisuus, jossa puhujana oli valtionpäämies Lukašenkon silloinen haastaja Aljaksandr Milinkevitš. Usko kumoukseen myös Valko-Venäjällä oli vahva, ja sen uskottiin koittavan pian. Internet ja moderni tiedonvälitys näyttäytyivät airueina informaation ja kansalaisjärjestäytymisen vapaudesta, jota yksikään diktatuuri tai poliisivaltio ei kestäisi. Kuten jo aiemmin Berliinin muurin murtuessa, Euroopan uskottiin kulkevan Fukuyaman teesien mukaisesti vain yhteen suuntaan, kohti edistystä ja demokratiaa.

Jälkikäteen ajatellen on mahdotonta kiistää, etteikö Euroopassa ja länsimaissa yleisemmin olisi kärkkäästi odotettu ja toivottu viimeisten itsevaltaisten hallintojen luhistumista Venäjän reuna-alueilla, sekä lopulta myös Venäjän itsensä taipumista muutokseen. Omanlaistaan historian ivaa on siinä, miten Moskovan uudet valtiaat näkivät tämän lapsenomaisen ja kirkasotsaisen unelmoinnin taustalla salaliiton ja brutaalin valtapoliittisen masinoinnin Venäjän yhteiskuntarauhaa ja arvoja vastaan. Se, mikä tuolloin Venäjää ja sen lähialueita kosketti, oli yleismaailmallinen ilmiö; globalisaatio, kansalaisliikehdinnän muuttuminen ylirajaiseksi, ja myös sukupolvenvaihdos, jossa neuvostojärjestelmän romahduksen varhaisnuorina kokeneet kansalaiset huomasivat nuorina aikuisina, ettei demokratia ollut vieläkään toteutunut, ja päättivät kääntää historian pyörää eteenpäin. Se oli vääjäämätön ilmiö.

Vuosina 2011-2013, kun protestit saapuivat Venäjälle, vieläpä arabikevään aikoihin, Venäjän poliittinen johto vakuuttui täysin siitä, että läntiset toimijat uhkasivat maata kaaoksella. Uusi, uhkaava hydra oli saanut hahmonsa, ja sen päät olivat moninaiset; Gene Sharp, George Soros, jo mainittu Varsovan yliopiston tutkimusyksikkö, Yhdysvaltain ulkoministeriö, NATO, uusliberalismi, ajatushautomot, ja ylipäätään kaikki, mitä listalle mahtui. Putinin Venäjä aloitti sotansa globalisaatiota vastaan. Aikanaan samalle tielle astuivat myös monet muut valtiot, niin suurvallat kuin pienemmät maat.

Historia ja vallan mentaliteetti

Stereotyyppiset olettamukset siitä, että itsenäisten valtioiden politiikkaa tai yhteiskunnallista kehitystä määrittelisivät erikoislaatuiset kansalliset erityispiirteet, vievät yleensä umpikujiin. Saksan historian 1800- ja 1900-lukujen kohtalokkaaksi kääntynyttä kehitystä pyrittiin aikoinaan selittämään sonderweg-teesin, “kansallisen erillistien”, valossa. Venäjän tapauksessa syitä nykypäivän poliittiseen tilanteeseen ei liioin kannata etsiskellä oletetuista kansallisista ominaisuuksista. Suurvaltojen intressit ovat silti pysyviä, ne on helppo nimetä, ja samalla ymmärtää myös niiden takana vaikuttavan valtapoliittisen mentaliteetin.

Ajan saatossa Venäjän valtiojohto on kohdannut toistuvasti samat haasteet. Tsaarin imperiumin keskeinen suurpoliittinen huolenaihe 1800-luvun alkupuoliskolla oli Eurooppaa alati riivanneiden vallankumouksellisten mielialojen pitäminen aisoissa ja keisarikunnan rajamaiden vakautta uhanneen “poliittisen koleran” patoaminen. Venäjän itsensä tartuttua vallankumouksen soihtuun maailman ensimmäisenä sosialistisena valtiona uusi hallinto pelkäsi edelleenkin poliittista epävakautta, tällä kertaa kapitalistisen lännen hyökkäysaikeita ja pyrkimyksiä toimittaa tukea vastavallankumouksellisille aineksille sekä lopulta satelliittivaltioiden kansannousuja. Putinin kaudella Venäjän valtioideologia on jälleen muuttunut, mutta turvallisuusuhkana on edelleen nähty täsmälleen samat asiat; läntisestä ja keskisestä Euroopasta säteilevä yhteiskunnallinen epävakaus ja kumousliikkeet, joiden takana tällä kertaa ovat ylikansalliset toimijat ja NATO.

Uhkatekijöiden todellisuudella ei ole mitään merkitystä. Suurvaltain johtajien toimintaa sävyttää aina paranoia, ja uhkakuvien taustalla on usein Wolfgang Schivelbuschin nimeämä “tappion kulttuuri”, trauman kaltainen kokemus aiemmin toteutuneesta kansallisesta katastrofista. Tämä on tuttu ilmiö monien maiden historiasta, olipa kyse sitten Saksan ensimmäisen maailmansodan jälkeisestä kehityksestä tai siitä, miten Yhdysvallat lähti harhailevalle ristiretkelleen syyskuun 2001 terrori-iskujen jälkitunnelmissa. Venäjän historiassa perikadon uhka ja suuret voitot ovat kietoutuneet toisiinsa. Imperiumia vavahduttaneet palavan Moskovan rauniot muuttuivat aikanaan osaksi isänmaallista sankaritarinaa Aleksanteri I:n armeijan marssiessa Pariisiin. Natsi-Saksan aloittama tuhoamissota sai kostonsa neuvostosotilaiden nostaessa punalipun “fasistisen pedon” tyyssijan ylle. Molemmissa tapauksissa lopullinen voitto ei silti muuttanut sitä, että valtakunta oli kokenut katastrofin, joka jätti myös jäljelle pelon sen toistumisesta. Neuvostoliiton romahdus — Putinin nimeämä “geopoliittinen tragedia” — puolestaan oli täysi tappio; katastrofi, jonka seurannaisvaikutuksia mikään voitto ei ole tasoittanut, ja joka odottaa yhä hyvitystään.

Ei pidä ajatella, että katastrofin jälkeen vain yksi kehityskulku olisi vääjäämätön. Venäjä on menneisyydessä kyennyt monien muiden maiden tavoin myös tunnustamaan tappionsa. Mutta Venäjä ei ole luopunut oikeudestaan tulla kohdelluksi suurvaltana, mikä on heijastunut maan poliittisissa toimissa. George W. Bushin hallinnon vetäydyttyä torjuntaohjukset kieltävästä sopimuksesta ei ollut mitenkään yllättävää, että Putin jäädytti Venäjän osallistumisen Euroopan tavanomaisia aseita koskevaan sopimukseen. Jälkikäteen voi rehellisesti todeta Yhdysvaltain vuosien 2000-2008 ulkopolitiikan olleen vaarallinen ennakkotapaus, sillä yhden suurvallan yksipuoliset toimet käyvät aina perusteluksi toisen vastaaville. Toisinaan nämä perustelut ovat silti myös väkinäisiä ja nojaavat täysin teennäiseen vastakkainasetteluun, josta yhteismitallisuus on kaukana. Käypä esimerkki tästä oli, miten Venäjä käytti Kosovon aiempaa itsenäistymistä perusteena Krimin irtautumiselle Ukrainasta. Rinnastus pitäisi paikkansa vain, jos uskoisi Kosovon itsenäistymisen olleen länsimaiden määrätietoisesti ja alusta asti masinoima, mitä se ei ollut.

Mikään suurvalta ei ole koskaan vapaa historiastaan, eikä myöskään Venäjän nykyjohto ole päässyt sitä pakoon. Suurvalta katsoo aina suvereenien intressiensä ulottuvan omien rajojensa ulkopuolelle; ja Kremlistä katsottuna kaikki maan etupiirissä tapahtuneet vallanvaihdokset, samoin kuin maan sisäiset protestit, näyttivät lännestä käsin toteutetuilta yrityksiltä syventää aiemman katastrofin seurauksia. Reaktio on viimeisen kymmenen vuoden aikana ollut täsmälleen sama kuin aiemminkin. Pelko ja paranoia; pyrkimys pystyttää suojavalli vierasta uhkaa vastaan niin sisäisesti kuin ulkoisesti; ja proaktiivisessa hengessä tämä ulkoinen suojavalli on haluttu pystyttää niin kauas kuin mahdollista.

Rajamaiden haamut

Ukrainan kriisissä ei ole kyse vain Moskovan ja Kiovan välisistä jännitteistä, eikä liioin Venäjän ja länsimaiden tai Venäjän ja NATO:n välisestä vastakkainasettelusta. Eräs tietty keskieurooppalainen valtio on noussut Kremlin laskelmissa jatkuvasti keskiöön maan pääasiallisena vastustajana, ja Venäjän harjoittama politiikka välittömillä reuna-alueillaan olisi loppujen lopuksi helppo selittää jo pelkästään tämän jännitteen kautta. Vladimir Putinin silmissä Venäjän hegemonian tiellä seisovista maista yksi on ylitse muiden: Puola.

Venäjän presidentin heinäkuussa 2021 julkaisemaa esseetä venäläisten ja ukrainalaisten historiallisesta yhteydestä on siteerattu taajaan, ja se on paljonpuhuva näyte Putinin historiakäsityksestä. Essee on puoli vuosituhatta kattava suorasukainen narratiivi itäisen Euroopan kohtaloista. Harva lukija kiinnitti huomiota siihen, miten jokaisen esittelemänsä historiallisen käännekohdan yhteydessä Putin nimesi juuri Puolan paitsi Venäjän keskeisenä vastustajana Ukrainan alueella, myös Venäjää verrattomasti pahempana ukrainalaisten sortajana.

Putinin essee kertoo, miten historia otti kohtalokkaan käänteen jo silloin, kun Ukraina päätyi Puolan ja Liettuan unionin seurauksena katolisen kristikunnan vaikutuspiiriin, mikä särki itäisten slaavikansojen yhteyden. Tämän jälkeen seurasi kasakkajohtaja Bohdan Hmelnitskin kapinaliike; vapaustaistelu, jossa Ukrainan kansa haki apua Puolaa vastaan uskonveljeltään Venäjän tsaarilta. Puolan jaot merkitsivät Putinille “vanhojen venäläisten maiden” palauttamista niiden todelliseen valtioyhteyteen, ja 1800-luvulla ukrainalainen kulttuuri-identiteetti kehittyi luonnollisesti “vähävenäläisenä” osana imperiumia; tsaarin hallinnon sensuuritoimet puolestaan olivat vain reaktio puolalaisten nationalistien pyrkimyksiin Ukrainassa. Keisarikunnan romahdettua puolalaiset nujersivat länsiukrainalaisten itsenäisyyden ja käyttivät Symon Petljuran perustamaa “Ukrainan kansantasavaltaa” vain välikappaleena taistelussaan bolševikkeja vastaan. Maailmansotien välisenä aikana Puolan hallinnoimilla Ukrainan länsialueilla vallitsi sortovalta. Vieläpä nykyisen Ukrainan ja EU-maiden lähentymisen taustalla on Putinin mukaan ollut “vanha puolalainen ja itävaltalainen projekti” — viittaus puolalaisten itsenäisyysaktivistien ja Habsburgien kaksoismonarkian väliseen yhteistyöhön — jonka tarkoituksena on ollut luoda Ukrainasta keinotekoinen “vasta-Venäjä”.

Retoriset hyökkäykset Puolaa vastaan ovat käyneet tavanomaiseksi osaksi Putinin arsenaalia Krimin valtauksen jälkeen. Joulukuussa 2019 Putin syytti sotienvälisen Puolan hallitusta vehkeilystä natsien kanssa ja nimesi Puolan osasyylliseksi toisen maailmansodan syttymiseen. Kuukautta myöhemmin Jerusalemissa vietetty holokaustin muistotilaisuus muuttui Putinin puheen myötä uudeksi näyttämöksi Moskovan ja Varsovan välisessä historiasodassa. Kesäkuussa 2020 Kremlin valtias jatkoi samasta aiheesta julistaen miehitetyn Puolan sodanaikaisten kärsimysten olleen maan oman hallituksen syytä. Venäjän ulkopolitiikassa historia on käännetty aseeksi, ja tältä osin hybridisodan rintama oli käännetty Puolaa kohti jo kauan ennen viime vuodenvaihteen turvapaikanhakijakriisiä Valko-Venäjän rajalla. Vuodesta 2015 Varsovassa vallankahvassa ollut kansallismielinen, oikeistopopulistinen hallitus, joka Kremlin tavoin on säätänyt omat historialakinsa, onkin ollut Putinille mieluisa kohde.

On päivänselvää, että kamppailu itäisen Euroopan herruudesta määrittyy Kremlissä kamppailuna ensisijaisesti Puolaa vastaan. Kommunismin romahtamisen jälkeisistä uusista EU- ja NATO-maista Puola on omaa luokkaansa; Puolan talouskasvu on kymmenen vuoden ajan lyönyt kaikki odotukset, maan talouden toipuminen koronakriisistä on ollut nopeaa, maan asevoimat ovat Euroopan Unionin viidenneksi suurimmat, ja Puola on alusta asti harjoittanut aktiivista lähialuepolitiikkaa nimenomaan Ukrainan suunnalla, myös taloudellisen yhteistyön keinot käyttäen.

Puolan idänpolitiikalla on pitkä historia. “Itäiset rajamaat”, Kresy Wschodnie, olivat aikoinaan osa puolalaista kansallismielistä nostalgiaa; seudut Mustalta mereltä Itämerelle näyttäytyivät kadotettuna, kauniina Arkadiana, Puola-Liettuan kansanyhteisön suuruudenpäivien näyttämönä. Puolan nykyisen lähialuepolitiikan taustat ovat tuoreempaa perua, ja sen lähtökohtana olivat kahden kylmän sodan aikaisen emigranttijournalistin, Jerzy Giedroycin ja Juliusz Mieroszewskin Kultura-lehdessä esittämät näkemykset. “Giedroycin-Mieroszewskin doktriini” edellytti Puolan varauksetonta tukea Ukrainan, Valko-Venäjän ja Liettuan itsenäisyydelle, isoveli- ja suurvalta-asenteen hylkäämistä, historiallisten kipukohtien sopimista, ja kaikkien maiden liittymistä yhdistyneeseen Eurooppaan. Kommunistiblokin romahdettua Puolan hallitus muovasi idänpolitiikkansa käytännössä Kultura-lehden mukaiseksi ja pyrki tasoittamaan Ukrainan tietä läntisiin instituutioihin. Vaikka nyky-Puola on muuttunut aiempaa autoritaarisemmaksi ja EU-kielteisemmäksi, maan sitoutuminen Ukrainaan ei ole horjunut.

Puolan lähialuepolitiikka on ollut venäläisille jälleen yksi “geopoliittinen” uhkatekijä, ja sellaisena erityisen kivulias. Ei ole yllätys, että Vladimir Putinin silmissä Puolan nousu uudeksi alueelliseksi valtatekijäksi ja aktiivinen politiikka lähialueilla määrittyvät viisisataa vuotta jatkuneen historian valossa. Tässä tulkinnassa Varsovan ylimystö on jälleen laajentamassa etupiiriään Venäjän kustannuksella; puolalaiset ovat etulinjassa haastamassa Venäjän ylivaltaa Ukrainassa; Puola tosiasiassa uhkaa kyseenalaistaa jälleen koko Kiovan Rusin päiviin ulottuvan Venäjän kansallisen syntymyytin; ja samalla Puola, nimenomaan Puola, on tuomassa läntiset aseet Venäjän sydänmaiden tuntumaan, olipa kyse sitten NATO:n ohjuskilvestä tai Ukrainan armeijalle välitetyistä asetoimituksista.

Putinille on myös selvää, että Puola on kaikista hänen vastustajistaan se, joka ei anna periksi, ja EU-maista Puola on ainoa, joka on valmis puolustamaan Ukrainaa vaikka yksin. Moskovan ulkopolitiikka on saavuttanut tuloksia muutamissa entisen itäblokin maissa, ennen muuta Unkarissa, mutta Puolan suunnalla ristiriidat ovat historiallisista syistä täysin sovittamattomat. Venäjän tavoitteet Ukrainassa edellyttävät näin ollen toimia Puolan suhteen ja Puolan eristämistä liittolaisistaan, jolloin Venäjä voisi ottaa vastustajastaan mittaa yksinään — Puškinia mukaillen, “vain slaavien kesken”. Tähän asti Varsovan hallitus on tärvellyt itse välinsä EU:n kanssa — tosin voi kysyä, miten paljon Unionista on etenkin Saksan energiapoliittiset tarpeet huomioiden lopulta ollut Puolalle hyötyä Venäjää vastaan — mutta NATO-maana Puolan osakkeet ovat hyvässä kurssissa.

Moskovan ja Varsovan välinen jännite saattaa Ukrainassa vastatusten kaksi voimaa, kaksi yhteensovittamatonta historianarratiivia. Putinin vankka, vanhoillinen vakaumus itäisten slaavilaisten kansojen ikiaikaisesta kohtalonyhteydestä; ja kylmän sodan aikaisten puolalaisten maanpakolaisten haave keskisen ja itäisen Euroopan kansakuntien keskinäisestä sovinnosta osana vapaata, yhtenäistä, demokraattista maanosaa. Jälkimmäinen haave näytti hetkellisesti toteutuneen neuvostodiktatuurin romahdettua, mutta sen jälkeen se on kokenut kovia demokratiakehityksen jäätyä myös Puolassa toiseksi autoritaariselle oikeistopopulismille. Kahden sovittamattoman narratiivin kohdatessa vain toinen niistä voi voittaa — mutta kumpi osapuoli uskoo omaansa vilpittömämmin?



Imperiumi sodassa

“Hybridisodasta” on tullut viimeisen viiden vuoden aikana tiedotusvälineiden rakastama muotisana. Kuten jo mainittu, Kremlin valtaapitävät ovat vastaavasti jo yli kymmenen vuoden ajan kokeneet olevansa länsimaiden hybridihyökkäyksen kohteena, ja Venäjän koko osaamiskapasiteetti tällä saralla on rakennettu vastareaktiona tähän kuviteltuun uhkaan. Länsiliittouman ylivoiman huomioiden Venäjän poliittinen johto on alusta asti mieltänyt olevansa vieläpä altavastaajan osapuolena epäsuhtaisessa selkkauksessa. Hybridisodasta puhuminen sivuuttaa usein sen tosiasian, että Venäjä on käyttänyt konventionaalista aseellista voimaa toistuvasti, eivätkä kaikki konfliktit ole olleet “jäätyneitä” tai matalan intensiteetin selkkauksia. Samalla unohtuu yksi tosiseikka, mikä on vaikuttanut paljon Kremlin laskelmointiin ja luottamukseen: Vladimir Putinin Venäjä on tähän asti voittanut joka ainoan sotansa.

Sodassa saavutetun voiton ei tarvitse olla mitenkään ylevä ollakseen voitto. Putin kävi ensimmäisen sotansa Kaukasuksella, jossa kyseessä oli viimeisin selkkaus aina 1800-luvulta asti jatkuneessa seudulla käytyjen siirtomaasotien pitkässä ketjussa. Toinen Tšetšenian sota näytti aikoinaan sodalta vailla loppua, mutta perinteiseen tapaan Venäjä nujersi vastarinnan tukeutumalla niihin paikallisiin johtajiin, jotka hyötyivät yhteistoiminnasta keskusvallan kanssa. Ratkaisu hoiti pois päiväjärjestyksestä Venäjän lähihistorian kaikkein raaimman konfliktin. Vuonna 2008 käyty lyhyt, voittoisa sota Georgiaa vastaan oli merkityksellisempi, koska Venäjä ulotti tällöin asevoimansa värivallankumouksen kokeneeseen maahan. Kremlin perspektiivistä sota pysäytti NATO:n laajenemisen. Kuusi vuotta myöhemmin Venäjän voitonpäivän juhlallisuuksista tuli samalla Krimin valloituksen voitonparaati. Vuonna 2016 Putin lähetti asevoimansa Syyrian hallituksen tueksi, ja lännessä uskottiin yleisesti sodan koituvan Venäjälle kohtalokkaaksi. Vuotta myöhemmin Putin julisti sotaretken voitetuksi, ja länsimaisten analyytikkojen on ollut pakko myöntää Syyrian-sotaretken lujittaneen Venäjän asemia Lähi-idässä.

Neljä voittoisaa sotaretkeä ovat jokainen vuorollaan lujittaneet Putinin asemia. Toisen Tšetšenian sodan aikana Putin rakensi nykyisen keskitetyn valtakoneistonsa; Georgian sota ja Krimin valloitus kohensivat hallinnon kansansuosiota; ja Syyrian sotaretkellä Venäjä osoitti olevansa yhä voimatekijä myös vanhan Neuvostoliiton ulkopuolisilla alueilla. Viimeisimpänä suorituksenaan Venäjä on ulottanut vaikutusvaltansa Keski-Afrikkaan ja Sahelin alueelle. Putinin voittosuora näyttäytyy kaiken lisäksi länsimaiden käymien sotien kehnompia tuloksia vasten. Siinä, missä Venäjä on saanut jokaisesta sodastaan konkreettisia tuloksia, ovat länsiliittouman sotaretket kääntyneet pitkäkestoisiksi harharetkiksi, jotka ovat vain lisänneet alueellista epävakautta samalla kun kotirintama on suhtautunut niihin joko demoralisoituneena tai piittaamattomasti. Kremlin juhliessa omia voittojaan Yhdysvaltain sotaretkien tulokset ovat valuneet yksi kerrallaan hiekkaan. Barack Obama päätti vuonna 2011 vetää Yhdysvaltain joukot Irakista; Donald Trump hylkäsi vuonna 2019 Yhdysvaltain kurdiliittolaiset ja komensi amerikkalaiset sotilaat kotiin Syyriasta; ja lopulta viime kesänä Joe Biden teki kerralla lopun 20 vuotta jatkuneesta Yhdysvaltain läsnäolosta Afganistanissa.

Piti siitä eli ei, tosiasia on, ettei Venäjä ole Putinin kaudella kokenut yhtä ainutta sotilaallista tappiota, jonka kokemukset olisivat tehneet Kremlin valtaapitäjät varovaisemmiksi aseellisen voimankäytön suhteen. Venäjä on toistaiseksi osannut valita konfliktinsa tarkoin ja varmistanut asemansa, ja tarvittaessa Putin on tehnyt brutaaleja kompromisseja, kuten toissavuonna Vuoristo-Karabahissa päättäessään hetkellisesti uhrata Armenian turvatakseen sivustansa Turkkia vastaan. Menestysten sarja on silti lisännyt itseluottamusta niin diplomatiassa kuin sodassa. Länsiliittouma ja etenkin Yhdysvallat sen sijaan ovat samalla antaneet vaikutelman yltiöpäisyydestä, haparoinnista ja kyllästymisestä, ja läntiset yritykset demokratian pystyttämiseen ovat onnistuneet huonommin kuin Moskovan kyyninen valmius tukea sopivia gangsteri- tai diktatuurihallintoja. Kremlin arviot siitä, miten paljon länsi lopulta on valmis laittamaan peliin Ukrainan pelastamiseksi, pohjaavat väistämättä myös tähän tosiasiaan. Kuluneen kahdenkymmenen vuoden jälkeen länsivaltain valmius sitoutua konflikteihin ei ole kovinkaan vakuuttava, mikä Moskovasta katsoen vähentää niiden sotilaallisen pelotteen uskottavuutta.

Venäjän sotamenestys ei ole silti vielä avannut Putinille tietä hänen lopulliseen päämääräänsä. Neuvostoliiton romahdus — Putinin sanastossa “geopoliittinen katastrofi”, “tragedia” ja “historiallisen Venäjän perikato” — odottaa yhä hyvitystään. Ukrainan kysymys on juuri tästä syystä ratkaiseva; maasta on tullut vyöhyke, jolla Venäjä voidaan lunastaa vapaaksi tästä menneestä murhenäytelmästä. Mikäli se vaatii uusia uhreja, ne ovat hyväksyttäviä uhreja. Kaikista uuden Venäjän konflikteista Ukraina on taistelu, jossa Putin ei aio milloinkaan luovuttaa, ja jossa kaikki perääntymiset ja myönnytykset ovat väistämättä aina tilapäisiä.

Sivilisaatio ja moraali

Chicagon koulukuntaa edustanut taloushistorioitsija John Ulric Nef kirjoitti tuoreeltaan toisen maailmansodan jälkeen nyttemmin paljolti unohtuneen teoksensa War and Human Progress: An Essay of Industrial Civilization. Kirjan 19. luku esitti sävyltään hyvin kulttuuripessimistisen arvion molempiin maailmansotiin johtaneesta kehityksestä. Essee oli tunnelmaltaan konservatiivinen ja moralismia hipova syytöskirjelmä rappiolle ja tapainturmelukselle, joka oli läpäissyt koko teollistuneen sivilisaation. Omatunnon ja hyveellisyyden ihanteet olivat jääneet materialismin jalkoihin; sotalaitoksessa vanhat kunniakäsitykset olivat syrjäytyneet mekanistisen tottelevaisuuden tieltä; tieteenalojen eriytyminen ja ammattimaistuminen oli yliopistoissa johtanut atomisaatioon ja yleisen sivistysihanteen hälvenemiseen; ja matalamielinen massaviihde ja keltainen lehdistö olivat turruttaneet suuren yleisön edesauttaen näin välillisesti kansalliskiihkoisten demagogien valtaannousua.

Nefin arviot voisi sivuuttaa vanhoillisena leimakirveen heiluttamisena, elleivät ne tuntuisi kertovan niinkin täydellisesti omasta ajastamme. Vuoden 2008 finanssikriisin jälkeinen vuosikymmen on ollut uusi katastrofien aikakausi, ja edesmennyt chicagolainen oppinut todennäköisesti olisi saanut paljon irti vaikkapa sosiaalisesta mediasta yhtenä sivilisaation rappion, massahysterian ja populismin nousun ilmentymänä. Rajojen sulkeminen, rasismi, salaliittoteorioiden uusi suosio, vieläpä koronapandemian aikaiset rokotevastaiset protestit voi huoletta nähdä osoituksena moraalisesta kriisistä. Poliittisesti alttiimpia rappiolle ovat olleet ne voimat, jotka ovat kiihkeimmin väittäneet suojelevansa perinteitä ja pyhiä kansallisia arvoja. Kulttuuritaistelussa aseeksi käy mikä tahansa, eikä Venäjä ole ainoa maa, missä vaatimukset vapaudesta ja oikeudenmukaisuudesta on haluttu esittää yhteiskuntarauhaa uhkaavana vaarallisena radikalismina.

Esseessään Nef huomioi ohimennen myös nobelisti ja labour-poliitikko Norman Angellin vuonna 1900 ilmestyneen merkkiteoksen The Great Illusion. Angell uskoi vakaasti siihen, että modernin sodan hinta jo itsessään teki sodasta irrationaalisen ja siksi ei-toivottavan ja lopulta epätodennäköisen vaihtoehdon. Hän piti myös selvänä, että valtioiden keskinäinen taloudellinen riippuvuus toisistaan vähentäisi sodan mahdollisuutta. Teesi on tuttu myös tämän päivän uusliberalismista, jossa talouden globalisaatio ja sen tuoma keskinäinen hyöty on jo itsessään nähty suurvaltain välisen rauhan takeena. Nef piti näkemystä naiivina ja huomautti taloudenkin olevan viime kädessä alisteinen voimapolitiikalle. Hän muistutti 1930-luvun tariffi- ja kauppasotien synnyttäneen tilanteen, jossa kauppasuhteista tuli sodankäynnin esivaihe, ja myös aseellinen konflikti muuttui rationaaliseksi vaihtoehdoksi.

Oman aikamme maailmantalouden keskinäiset riippuvuussuhteet eivät ole estäneet yksittäisiä suurvaltoja käyttämästä voimaa. Riittävän suuri valtio, kuten Kiina, voi halutessaan loukata ihmisoikeuksia räikeästi, ja pakotteiden langettaminen on mahdotonta nimenomaan mainittujen taloudellisten realiteettien vuoksi. Kukaan ei viime kädessä halua joutua maksumieheksi. Venäjän osuus maailmantaloudesta ei ole suuri, mutta Moskovan vastaisten pakotteiden myötä nousee aina esille kysymys siitä, miten taloudellisten suhteitten katkaisu kostautuisi Euroopalle ja Yhdysvalloille. Venäjän sulkeminen ulos SWIFT-järjestelmästä on osoittautunut tämän vuoksi ylitsepääsemättömäksi. Vain vaatimattomat ja harmittomat pakotteet ovat poliittisesti mahdollisia, mutta ne ovat myös hitaita ja hyödyttömiä. Uusliberaali maailmanjärjestys on osoittautunut täydellisen kyvyttömäksi suitsimaan sotiin vievää kehitystä. Ainoa, mihin se kykenee, on varmistamaan näennäiselle humanitaariselle politiikalle pienemmät osamaksuerät. “Suuri illuusio” on unohtaa se tosiasia, että hinta tulee lopulta aina maksettavaksi kokonaan.

Kylmän sodan aikana maailma eli ydintuhon partaalla, mutta poliitikoilla ja myös suurella yleisöllä oli selvä ymmärrys siitä, millaiset vaarat maailmaa uhkasivat. Huomattava osa kansalaisista oli elänyt läpi toisen maailmansodan, joskus myös ensimmäisen. Heidän ei tarvinnut kuvitella pahimpia seurauksia, sillä he olivat itse kokeneet ne. Ihmiskunnan tai elinkelpoisen maailman tuhoutuminen, olipa kyse sitten sodasta tai ympäristökatastrofista, ei ollut heille abstrakti ajatusleikki, vaan jotain, mikä tosiaan saattaisi tapahtua. Vuonna 1962, Kuuban kriisin uhatessa leimahtaa atomisodaksi, vastatusten olleet suurvaltain johtajat tiesivät sodan hinnan myös henkilökohtaisesti. John F. Kennedy oli joutunut Tyynellä merellä haavoittuneena veden varaan moottoritorpedoveneensä tuhouduttua; ja Nikita Hruštšov oli lähes kuollut saksalaisten ilmahyökkäyksessä raunioituneessa Stalingradissa.

Vladimir Putin syntyi perheeseen, joka oli kokenut sodan. Muistopuheissaan Putin mainitsee usein veljensä, joka menehtyi kaksivuotiaana Leningradin piirityksessä, kymmenen vuotta ennen hänen syntymäänsä, ja presidenttinä hän on säännöllisesti kunnioittanut kotikaupunkinsa sodanaikaisia vainajia. Mutta tässä kunnioituksessa on samalla epäterve piirre, mikä on muulloinkin läsnä Putinin ikäluokalle ominaisessa uuspatrioottisessa sodan muistamisessa. Paras osoitus siitä on, miten vuonna 2014 Putin vertasi Ukrainan asevoimia Leningradia piirittäneisiin natseihin. Hän ei olisi voinut valita henkilökohtaisempaa esimerkkiä — mutta juuri siksi rinnastus oli myös pohjattoman irvokas, sillä hän itse kantoi päävastuun Ukrainan selkkauksen puhkeamisesta.

Tiedusteluammattilaisena ja myöhemmin suurvallan presidenttinä Putinin kokemus sodasta määrittyy varjoissa käytynä fantasianomaisena viitta-ja-tikari-seikkailuna, kiihottavana valtapelinä, kansallisesta arvovallasta käytynä kamppailuna ja kilpailuna, ja lopulta taisteluna lapsuuttaan edeltävän ajan hirviöitä vastaan. Konservatiivina ja demagogina, joka oletetussa perinteisten arvojen puolustamisessaan on valmis tukeutumaan puolisotilaallisiin järjestöihin, moottoripyöräjengeihin ja alamaailmaan, Putin on monin tavoin tyyppiesimerkki johtajasta, jonka olemuksessa kiteytyy John U. Nefin kuvailema sivilisaation moraalikato. Hänen menestyksensä on perustunut siihen, että ilmiö on globaali, ja kuluneen vuosikymmenen aikana se on syövyttänyt myös länsimaiden arvoperustaa.

Ennen auringonlaskua

Onko Venäjä aikeissa hyökätä? Moni asia puhuu sen puolesta. Öljyn hinta on korkealla, ja Venäjän budjetti on ollut ylijäämäinen todennäköisesti viimeistä kertaa vähään aikaan. Maan talous saavutti koronapandemiaa edeltävän tason viime vuoden kesällä. Oppositio ja toisinajattelijat on toistaiseksi nujerrettu tai ajettu maanpakoon, ja sisäpoliittinen tilanne on näin ollen vakaa. Toisaalta inflaatio alkaa vaikuttaa jo Venäjälläkin, mutta on vaikea arvioida, miten tämä vaikuttaa valmiuteen käydä sotaa Ukrainassa. Taloudellinen tilanne voi hillitä hyökkäyshaluja, koska sota vain pahentaisi inflaatiota; mutta yhtä hyvin tämä voi sysätä Kremlin nopeaan toimintaan vielä nyt kun edes jonkinlainen etulyöntiasema on olemassa.

Ukrainan asevoimat ovat paremmin varustautuneet kuin vuonna 2014, ja sodan syttyessä maa kykenisi tarjoamaan Venäjälle ainakin jonkin aikaa kovan vastuksen. Pelote on ikävä kyllä kaksiteräinen miekka, sillä Kremlissä on yhtä hyvin voitu tulla siihen johtopäätökseen, että Ukrainan varustautumisen vuoksi juuri nyt on viimeinen mahdollisuus nujertaa maa sotilaallisesti. Koska Putin joka tapauksessa näkee Ukrainan todennäköisenä NATO-kandidaattina, ja koska läntinen apu on ollut merkityksellistä Ukrainan armeijan varustamisessa, ovat Ukrainan asevoimat hänen silmissään länsiliittouman Venäjän sydäntä kohti suuntaama keihäänkärki.

On mahdollista, että Kremlissä on jo tehty päätös hyökkäyksestä. Länsiliittouman määrätietoisuus on saattanut viivästyttää aikatauluja, ja voi olla, että Kabulin evakuoinnin jälkeen Putin arvioi Bidenin hallinnon heikommaksi ja hampaattomammaksi kuin mitä se todella on. Yhdysvaltain tiukka linjanveto Venäjää vastaan on kenties tullut Kremlin isännälle epämieluisana yllätyksenä. Tästä huolimatta Putin saattaa yhä laskea sen varaan, että nopea voitto Ukrainassa, maan aseellisen voiman tuhoaminen ja Kiovan hallitukselle saneltu pakkorauha riittäisivät siihen, että länsivaltain olisi vain pakko hyväksyä fait accompli tai sitten lähteä sotaan Venäjää vastaan, mitä ne eivät tosiasiassa halua tehdä.

Viimeisten viikkojen aikana Putin on tunnustellut NATO:n ja EU:n yksittäisiä jäsenmaita tarkoituksenaan varmistaa sivustansa riittävän monelta suunnalta. Kymmenen päivää sitten Kremlin valtiaan sydänystävä, Unkarin pääministeri Orbán, vieraili Moskovassa ja sai EU-pakotteiden vastustamisestaan vastineeksi lupauksen kaasutoimitusten jatkumisesta. Samana päivänä Venäjän Bulgarian-suurlähettiläs vakuutteli televisiohaastattelussa, etteivät Venäjän vaatimukset koske Bulgariaa; myös Balkanin suunnalla diplomatiaa tukevat energiakriisin oloissa yhä tärkeämmäksi nousseet Venäjän kaasutoimitukset. Olympialaisten päätyttyä Putin on aikeissa tavata Turkin presidentti Erdoğanin, jonka suhde Kremliin on ambivalentti; Turkki on Venäjän kilpailija ja vastustaja, Turkki on aseistanut Ukrainaa ja on jatkanut asetoimituksia, mutta samalla Ankaran ja Moskovan itsevaltiailla on läheinen henkilökohtainen suhde. Turkin-tapaaminen voi kenties olla ratkaisevin kaikista.

Pidän itse todennäköisimpänä vaihtoehtona sodan syttymistä. Mahdollisesti se tapahtuu hyvinkin pian. Tilanteen dynamiikka on koko ajan vienyt kohti selkkausta, ja vakuutteluistaan huolimatta Putin itse tuntuu ajavan tilannetta kohti sotaa. Diplomatian ohella Kremlissä etsiskeltäneen tällä hetkellä kotiyleisölle riittävän uskottavaa provokaatiota, johon vastata, koska mahdollinen sota halutaan totta kai laittaa Ukrainan syyksi. Mikäli Putin huomaa epävarmuutta NATO:n ja EU:n riveissä, ja mikäli tilaisuus itäisessä Ukrainassa tarjoutuu, olkoonpa se minkälainen tahansa — ja julkisuudessa kaikki voidaan aina esittää mittavampana kuin se onkaan — hän hyökkää. Euroopan Unionin ja länsiliittouman vaihtoehdot ovat silloin rajatut; tapahtuneen passiivinen hyväksyminen, tai sitten aseellinen selkkaus Venäjän kanssa. Ensimmäisessä tapauksessa länsi voi aina lepytellä omaatuntoaan langettamalla uusia pakotteita, jotka vuosien jälkeen hylättäneen turhina.

Ellei sotaa syty, niin siitä huolimatta Eurooppa jatkaa elämäänsä lainatulla ajalla. Aikakausi, jolloin sotilaalliset kriisit kärjistyvät moiselle tasolle välittömästi kulkutautiaallon jälkeen, ei ole terve. En tiedä, miten maanosa löytää tiensä siihen vapauteen ja hyvinvointiin, joka muutaman hetken ajan näytti omassa nuoruudessani etäisesti mahdolliselta. Miten ikinä käykään, tulevaisuus on synkkä.