Säätiöyliopisto ja vallankäyttö

Reilu kuukausi sitten Tampereen kauppakamari julkaisi lehdessään paikallisen yliopiston innovaatiopalvelujohtaja Pauli Kuosmasen haastattelun. Kuosmasen haastattelu oli paljolti toisinto Tampereen yliopiston sivuilla alkuvuodesta ilmestyneestä kolumnista, jossa hän ilmaisi huolensa yliopistojen yritysyhteistyön vähenemisestä ja viittasi etenkin tuolloiseen Vaikuttavuussäätiön selvitykseen aiheesta.

Innovaatiopalvelujohtajan viesti oli selvä. Korkeakoulumaailman sisällä “tutkimuksen autonomiaan liittyvät asenteet” voivat estää yritysyhteistyötä, vain perustutkimukseen keskittyvät tutkimusryhmät eivät pysty vastaamaan teollisuuden tarpeisiin, ja osin tutkimuksen autonomian ja akateemisen vapauden takia yliopistoissa on “ajauduttu sivuraiteille” pitämällä kiinni yritysten kannalta merkityksettömästä tutkimuksesta. Samalla Kuosmanen tähdensi, että yliopistotutkijoiden huolet elinkeinoelämän ja yritysten vaikutuksesta akateemiseen vapauteen ovat hänen oman kahdenkymmenen vuoden kokemuksensa valossa aiheettomia ja “vanhakantaisia”, ja niistä tulisi päästä eroon.

Vaikuttavuussäätiön neuvot tutkimusyhteistyön lisäämisestä olivat sinänsä varteenotettavia — saattaa olla, että luin tekstiä eri tavoin kuin Kuosmanen, koska itse huomasin selvityksen mainitsevan Ruotsin tutkimusorganisaatioiden vahvan autonomian myönteisessä sävyssä — enkä itse humanistina aio kyseenalaistaa yritysyhteistyön merkitystä soveltavilla aloilla. Huolet elinkeinoelämän intressien ja akateemisen vapauden ristiriidasta nojaavat silti todellisiin esimerkkeihin, joita ei voi sivuuttaa vain vetoamalla Kuosmasen omiin kokemuksiin. Mainitun reilun parinkymmenen vuoden aikajänteelle osuu kuuluisana tapauksena Nokian harjoittama painostus Teknillisen korkeakoulun professoreita kohtaan. Silloinen Nokian varatoimitusjohtaja J. T. Bergqvist, joka oli kehoittanut isänmaan ja elinkeinoelämän nimissä TKK:n professoreita kaunopuheisesti “pitämään turpansa kiinni” tuli sittemmin tutuksi Tampereen yliopistosäätiön hallituksen jäsenenä.

Kuosmasen kommentit olivat pohjimmiltaan harmitonta mietiskelyä yritysyhteistyöstä, mutta niitä oli vaikea lukea irrallaan Tampereen yliopiston yleisestä tilanteesta, vallankin kun Kuosmanen tunnetaan uutta “strategista johtajuutta” tähdentäneen hallintomallin kovana kannattajana. Yliopistolla on jo yli kolme vuotta puhuttu murenevasta autonomiasta, jossa avainkysymys on ollut Teknologiateollisuuden korostunut rooli yliopiston hallituksessa ja sen nimittämisessä. Tätä vasten pohdiskelut siitä, mikä on perustutkimuksen relevanssi teollisuudelle ja ovatko tutkijat kenties turhan huolestuneita akateemisesta vapaudestaan, tai miten “autonomiaan liittyvät asenteet” ovatkin este yhteistyölle elinkeinoelämän kanssa, olivat tekstiä, jossa myös rivien väleiltä välittyi oma viestinsä. Kritiikki oli paikallaan.

Näin ollen ei ollut mikään ihme, että myöhemmin ilmestyneessä Helsingin Sanomien jutussa akatemiatutkija ja konsistorin jäsen Hanna Kuusela, joka on tunnettu yliopistoautonomian puolustajana ja Parempi yliopisto -tutkimusprojektin vetäjänä, ilmaisi oman huolensa yliopiston nykytilanteesta. Kuuselan haastattelu ei suoranaisesti ollut vastaus Kuosmasen ulostuloihin, mutta siinä kosketeltiin osin samoja asioita toisesta näkökulmasta. Huolena olivat perustutkimuksen laiminlyönti ja se, unohtaako yliopisto sen, että tutkimuksen tulisi yhtä lailla kyetä elinkeinoelämän toimintatapojen kriittiseen tarkasteluun. Helsingin Sanomien juttu oli samalla ensimmäinen valtakunnanmediassa tehty laajamittainen katsaus Teknologiateollisuuden käyttämään valta-asemaan Tampereen uuden säätiöyliopiston perustamisessa ja sen hallinnossa.

Kuuselan kommentti kirvoitti rajun vastareaktion. Professorit Markku Sotarauta ja Jussi Heikkilä tivasivat molemmat, kuvitteleeko Kuusela muka olevansa koko Tampereen yliopiston henkilöstö. Professoritason närkästymistä säesti aiemmin Kuosmasen haastattelun julkaisseen Tampereen Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Antti Eskelinen, jolle säätiöyliopistomalli on sydäntä lähellä. Yritys mitätöidä kritiikki ja sivuuttaa sen sisältö esittämällä se ikään kuin vain yhden suuna ja päänä joka paikkaan itseään tyrkyttävän henkilön mielipiteenä on helppo trikki. Kuusela sai vuoden 2018 konsistorivaaleissa kuitenkin 270 ääntä ja tuli valituksi kakkoskiintiön ehdottomana ääniharavana. Tämän lisäksi yliopistoautonomiaa kannattivat hänen kanssaan muutkin ehdokkaat.

Kuuselan lausunnoista suutahtamisessa ei ollut mitään uutta. Huomiot yliopiston fuusion jälkeisestä keskusjohtoisuudesta herättävät kiukkua varsinkin siinä osassa professorieliittiä, joka on tässä keskusjohtoisuudessa hyötyvä osapuoli, tai jolle uusi, yliopiston autonomian vain johtoportaan etuoikeudeksi rajaava status quo sopii muuten vain. Silloin kun itse vielä jaksoin kirjoittaa muun muassa Tampereen yliopistofuusion jälkeisistä hallintonimityksistä, omaan suloiseen tapaani totta kai verraten kriittisesti Teknologiateollisuutta tai rehtori Wallsia kohtaan, pari silloista konsistorin jäsentä ilmaisi kuulemani mukaan närkästyneisyyttään. Kuulemma olin syyllistynyt “propagandaan” ja “mustamaalaamiseen” (sic). Tätä sattuu.

Somemyllytys ei kuitenkaan Kuuselan tapauksessa riittänyt, sillä viikonloppuna Aamulehti päätti osallistua polemiikkiin haastattelemalla kolmea professoria. Haastattelukierros oli tarkoitettu nähtävästi ikään kuin kumoamaan Kuuselan esittämä kritiikki, mikä oli jo sellaisenaan hassu lähtökohta. Tarkoitus oli joka tapauksessa vakuuttaa lukijat siitä, että yliopistolla asiat ovat kertakaikkisen hyvin; tutkimuksen vastakkainasettelua ei ole, eikä Teknologiateollisuus yritä vaikuttaa yliopiston hallintoon millään tavoin. Haastatellut professorit — Arri Priimägi, Kaisa Koskinen ja Matti Nykter — eivät havainneet mitään ongelmia omassa välittömässä tutkimusympäristössään ja suhtautuivat epäillen siihen, että meneillään olisi jonkinlainen valtakamppailu, tai että Teknologiateollisuus pyrkisi kahmimaan itselleen hegemonia-asemaa yliopistossa, tai toimimaan millään tavoin yliopistoa vastaan. Koskinen suuntasi moitteet enemmänkin opetusministeriön suuntaan, jota kyllä onkin syytä hiillostaa.

Se, ettei ristiriitoja huomaa omassa tutkimusympäristössään, ei kerro vielä mistään mitään. Yliopistolla on tosiaan mahdollista tehdä tutkimusta siten, ettei huomaa hallinnon ristiriitoja. Samaten myös uusissa tiedekunnissa yhteistyö keskustakampuksen ja Hervannan välillä on osoittautunut oman kuulemani mukaan toimivaksi. Autonomiaa koskevissa näkemyksissä Hervanta ja keskustakampus lähestyivät vähitellen toisiaan jo silloin kun itse olin vielä Tampereen yliopistolla. Hervannasta valittuja konsistorin jäseniä oli jo toissavuonna mukana kannattamassa yliopistoyhteisön sisäisen jäsenen valintaa yliopiston hallitukseen. Vastakkainasettelua tieteenalojen välillä tuskin on, mutta se ei merkitse sitä, etteivätkö vaikkapa innovaatiojohtaja Kuosmasen visiot voisi sellaisia tuntemuksia aiheuttaa, ja etteikö niitä tulisi myös kommentoida tarvittaessa varoittavaan sävyyn.

Professorikolmikon herttainen tietämättömyys Teknologiateollisuuden roolista oli joka tapauksessa absurdin tuolla puolen. Teknologiateollisuus oli vahvana taustapelurina jo Tampereen Teknillisen Yliopiston muututtua säätiömalliseksi. Teknologiateollisuuden silloinen toimitusjohtaja Jorma Turunen oli tiettävästi toisinaan peräti isällisesti läsnä TTY:n konsistorin kokouksissa. Tampereen uuden säätiöyliopiston hallituksen nimitysprosessi puolestaan on alusta asti ollut sidoksissa Tampereen kaupungin ja Teknologiateollisuuden solmimaan yhteisymmärrykseen nimityksen koordinoinnista, mikä on ollut täysin avoimesti tiedetty asia jo fuusion alusta asti.

Teknologiateollisuuden vaikutusvalta on näkynyt uuden säätiöyliopiston käänteissä säännöllisesti, mitä tietysti sopii odottaakin yliopistosäätiön keskeiseltä perustajataholta. Kesällä 2018 Teknologiateollisuus puuttui suoraan yliopiston hallitusvalintoihin muistuttaen “strategisen johtajuuden” periaatteista ja käytännössä peräänkuuluttaen yliopistoyhteisön edustajien sulkemista hallituksen ulkopuolelle. Tätä ennen konsistorin varapuheenjohtaja Mari Hatavara oli painostettu eroamaan, koska hän oli rohjennut lähestyä hallituksen nimitysasiassa muitakin yliopistosäätiön perustajia kuin Teknologiateollisuutta ja Tampereen kaupunkia. Vuonna 2019 hallituksen nimityskomitea, jossa näillä molemmilla tahoilla on edustuksensa, yritti loppuun asti vastustaa konsistorin pyrkimyksiä nimittää hallitukseen yliopiston sisäinen jäsen. Loppuvuodesta 2020, kun yliopiston kiistanalaisen johtosäännön uudistaminen oli viimeinkin käsillä, Teknologiateollisuus oli kuultavana yliopistosäätiön perustajana ja vastusti muiden elinkeinoelämää lähellä olevien perustajien kärjessä yliopistoautonomiaa vahvistaneita uudistuksia. Etujärjestö mitä ilmeisimmin vaikutti perustajana keskeisesti siihen, että neljätoista kahdeksastatoista itsehallintoa lujittaneesta esityskohdasta äänestettiin rehtorin esityksestä kumoon.

Näitä asioita ei ole pakko tietää. Yliopistossa voi tosiaan keskittyä kaikessa rauhassa tutkimukseen ja työntekoon, ja Aamulehden haastattelemista professoreista Arri Priimägi totesikin, ettei hän ole istunut konsistorissa seuraamassa näitä kamppailuja. Voisi kuitenkin olettaa, että jos haluaa kommentoida säätiöyliopiston hallinnossa käytyä kädenvääntöä, nämä asiat olisi hyvä tietää — tai että Aamulehden kirjeenvaihtaja osaisi kysyä henkilöiltä, jotka ne tuntevat. Niin ikään voi myös olla sitä mieltä, että tämä kaikki uuteen hallintomalliin liittyvä on kerrassaan hienoa. Mutta on hupsua olla, kuin ei olisikaan, ja vetää matto asiasta avoimesti puhuvien alta selittämällä, ettei täällä mitään tapahdu.

Professori Matti Nykter esitti Aamulehden haastattelussa kysymyksen siitä, mikä lopulta olisi Teknologiateollisuuden motiivi vaikuttaa yliopiston hallintoon. En omaa kätkettyä tietoa asiasta, mutta omasta puolestani olisin historiantutkijana taipuvainen otaksumaan tylsästi, että kyse on pelkästä halusta pitää kiinni siitä vallasta, mikä yliopistosäätiön perustajille on aikoinaan luovutettu. Silloin kun valtaa on, sitä myös käytetään. Samalla kuvio arvovaltakiistoille on vääjäämättä valmis, ja Tampereella, jossa yliopistoautonomian kaltaisiin asioihin on suhtauduttu vanhastaan vakavasti, koko säätiöyliopiston valmistusvikainen hallintomalli ajautui väistämättä kriisiin alusta asti. On naurettavaa, jos vielä tässä vaiheessa joku yrittää teeskennellä, etteikö tätä kriisitilannetta olisi olemassa.

Osalle yliopistoeliitistä tietämättömyys on kuitenkin siunaus. Vähemmän yllättäen samat professorit, joille Kuuselan kommentit olivat olleet punainen vaate, tervehtivät Aamulehden juttua suu messingillä. Työmaarauha oli jälleen palautunut, ääneen olivat päässeet säntilliset ja rauhalliset tutkijat, ja kotiolot olivat taas kerran kunnossa. Mieleen palaa vitsi Neuvostoliiton johtajista junamatkalla, jolla veturi hajoaa kesken kaiken; Leonid Brežnev vetää verhot ikkunoiden eteen ja kehottaa kaikkia kuvittelemaan maisemien edelleenkin vaihtuvan ja hytkyttelemään paikallaan ikään kuin juna vielä liikkuisi. Helluva drug.

Mitä säätiöyliopiston vallankäyttöön muuten tulee, itselläni ei tietysti ole yhtään mitään syytä epäillä, etteivätkö Teknologiateollisuuden vaikuttajat kuvittelisi aidosti toimivansa yliopiston parhaaksi. Se, että tämä tuntuu edellyttävän joka käänteessä rutiininomaista toimintaa yliopistoyhteisön huomattavan osan tahtoa vastaan autonomiaa kaventavalla tavalla, on sekin tietysti vallankäytön sisäänrakennettu elementti. Se on kuitenkin haitaksi kaikelle, eikä etujärjestö menettäisi mitään jos yliopistoautonomialle annettaisiin mahdollisuus. Todennäköisesti se olisi kelpo ele, joka myös vahvistaisi Kuosmasen siteeraamassa Vaikuttavuussäätiön selvityksessä edellytettyä keskinäistä luottamusta. Mutta selvää on, että valta tuo etunsa, mistä esimerkkinä etujärjestö totta kai käyttää yliopiston hallitusnimityksiä kultaisina kädenpuristuksina omille kellokkailleen. Miksipäs ei? Tällä tavoin sikariporras on aina toiminut. Tämä kaikki on Tampereella säätiöyliopiston todellisuutta.

Muuten ei asia minua liikuta. Kuten tunnettua, vaihdoin affiliaationi toiseen puulaakiin jo viime vuoden alussa. Tämänkin kannanoton kirjoitin vain, koska edunvalvonnassa toimineena satun asioista yhä jotain tietämään ja muistamaan, ja koska Kuusela ansaitsee solidaarisuuden osoituksen. Toivottavaa on, että muut kollegat ilmaisisivat mielipiteensä niin ikään riittävän laveana ryhmänä. Ylipäätään kaikkinainen yhteisön aktiivisuus olisi muutenkin suotavaa tilanteessa, jossa uuden huippuyliopiston ilmapiiri on muutenkin tulehtunut massiivisten yt-neuvottelujen seurauksena, ja tilansäästösuunnitelmat alkavat näyttää simuloidulta imploosiolta. Mutta huipullahan tunnetusti tuulee.

This entry was posted in Yliopisto and tagged , , , , , , , , , , , , . Bookmark the permalink.

1 Response to Säätiöyliopisto ja vallankäyttö

  1. Kiitos ajatuksia antavasta pohdinnasta! Olin jo varhain Tampereen yliopistojen yhdistämisen kannalla, mutta säätiömalliin päätyminen oli moka, josta rivijäsenenä kannan osavastuun. Sitä kuten fantastisen yliopistolain uudistusta ei osattu valppaasti seurata ja vastustaa kun mentiin vaan laumana Professoriliion ja OPM:n viitoittamalla tiellä…

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s