Kirjoiteltuani aiemmin Puheenvuoro-palveluun avasin tämän uuden blogin, koska vastikään tulin suostuneeksi kunnallisvaaliehdokkaaksi. Osallistun vaaleihin täällä Tampereella, kotikaupungissani, Keskustan listalla. Numerokseni arvottiin 216, joka ei ole ollenkaan hassumpi lukema. Kyseessä on kuutosen kuutio, joka on ominaisuuksiensa puolesta huomioitu jo Platonin teoksessa “Valtio”. Marja Itkonen-Kailan käännöksessä, jota lyhennän tässä hieman, kuvaillaan numeroa 216 seuraavalla tavalla:
“Ihmissuvulla on periodin lukuna pienin mahdollinen luku — luku, joka on muodostunut yhtäläistävistä ja erilaistavista, kasvavista ja pienenevistä aineksista, jotka tekevät kaiken keskenään yhteismitalliseksi ja verrannolliseksi.”
En paneudu kreikkalaiseen numeromystiikkaan tämän enempää, vaikka tuo kuvaus tavallaan kiteyttää onnistuneesti poliittisen keskustan olemuksen. Ehdokkaaksi minua suostuttelivat yliopistomme nuoret opiskelevat keskustalaiset, ja koska heidän toiveensa nähdä minut ehdokkaana oli mitä ilmeisimmin aito, allekirjoitin lopulta sitoumuksen. Työkiireiden vuoksi en ehdi sanottavammin kampanjoida, sillä valmistumassa olevan väitöskirjani viimeisteleminen on ensisijaisen tärkeää.
Mutta millään muotoa en kiellä ketään raapaisemasta platonilaista numeroa äänestyslipukkeeseen. Koska joku kirjoituksiani lukeneista myös saattaa tätä harkita, on varmaankin hyvä sekä kertoa näkemyksistäni että ilmoittaa jonkinlaisia tavoitteita vaaleja ajatellen.
Eli alkajaisiksi, kuka olen? Täydellinen nimeni on Jussi Olavi Jalonen ja olen syntynyt vuonna 1975. Kuten blogin nimestä voi päätellä, asun Pyynikillä. Oppiarvoltani olen filosofian lisensiaatti ja toiminut viimeiset viisi vuotta sotahistorian tutkijana, työskennellen yliopiston palveluksessa, yksityisellä sopimuksella sekä apurahalla. Olen kirjoittanut kohtalaisen hyvät arvostelut saaneen jääkärieversti Eino Polónin elämänkerran “Haavoitettu ritari” ja toimittanut onnensoturi Kaarlo Kurkon muistelmien puolankielisen käännöksen. Kirjoitan aika ajoin artikkeleita historiallisista sekä päivänpoliittisista aiheista Tygodnik Powszechny -viikkolehdelle ja olen muun muassa laatinut yhden viimevuotisen Suomi, terrorismi ja Supo -teoksen artikkeleista. Muun ohessa istun Tietokirjailijat ry:n vaalivaliokunnassa; olen myös aktiivinen erinäisissä tieteellisissä seuroissa sekä Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seuran varapuheenjohtaja.
Mikäli sellainen ihme tapahtuisi, että edes varavaltuutetuksi sattuisin kunnallisvaaleissa suoriutumaan — mikä olisi hämmentävä suoritus — niin tavoittelisin paikkaa sivistys- ja elämänlaatupalvelujen lautakunnassa. Tällä haavaa lautakunta on paljolti Tampereen kunnallispolitiikkaa hallitsevien Kokoomuksen ja Vihreiden valtuutettujen huostassa. Taustani ja pätevyyteni perusteella uskoisin omaavani verraten hyvät edellytykset kyseisiin tehtäviin.
Miksi sitten Keskusta? Otin jäsenkirjan viime presidentinvaalien jälkeen, osaksi koska olin tympääntynyt niiden toisella kierroksella ilmenneeseen kotimaisen politiikan täydelliseen sisällöttömyyteen. Sympatiani ovat aina olleet maakuntien puolella, mutta olen aiemminkin sanonut, että Keskusta on tässä maassa ollut myös perinteinen sivistyspuolue. Puolueessa tai sen piirissä ovat aikoinaan vaikuttaneet sellaiset näinä aikoina jo lähes unohtuneet suurmiehet kuten Kustaa Vilkuna, Jouko Tyyri sekä Vapauden Akateemisen Liiton johtajana toiminut Jaakko Mauri Numminen. Tätä nykyä on Suomessa sikäli erikoinen tilanne, että aidon kansallisen sivistyspuolueen paikka on täysin täyttämättä. Kokoomus on sen hylännyt, ja vaikka Keskusta on tällä hetkellä kieltämättä aallonpohjassa, tämä itsetutkiskelun kausi tarjoaa myös mahdollisuuden pyrkiä palauttamaan puoluetta näille juurilleen.
Vanhaa blogiani lukeneilla lienee verraten hyvä käsitys muista näkemyksistäni. Kunnallisvaaleja silmällä pitäen voin toistaa, että näkökantani kotikaupungissani vallitsevaan pakonomaiseen yksityistämisen ja ulkoistamisen puuskaan on vahvasti kielteinen. En lämpene hankkeelle Rantaväylän tunnelista ja suhtaudun Keskusareena-hankkeeseen niin ikään pitkin hampain. Raitiovaunujen ilmaantuminen Tampereen kadulle on nähdäkseni myönteinen asia, ja Näsilinnan remonttia kannatan ilman muuta, koska kyseessä on kaupungillemme tärkeä keskeinen historiallinen rakennus. Suunnitellun ravintolan ja museon yhdistelmän ohella pitäisin toivottavana, että valtuustossa pohdittaisiin Näsilinnan mahdollisuuksia konferenssikeskuksena. Pyynikin asiat ovat minulle luonnollisesti läheisiä, ja tämän päivän ilmapiirissä näen tamperelaisten keskinäisen yhteishengen toisinaan tärkeämpänä kuin poliittiset jakolinjat.
Yleisistä poliittisista mielipiteistäni voin todeta, että Keskustan kunnallisvaalikampanjan suuntaaminen nimenomaan Kokoomusta vastaan on nähdäkseni oikea ratkaisu. Tähän mennessä on käynyt selväksi, että sitoutuminen Kokoomukseen on niin kunnallisella kuin valtakunnallisella tasolla kaikille puolueille kohtalokas ratkaisu. Omasta puolestani kannatan Keskustan ja sosialidemokraattien välisen perinteisen yhteistyön elvyttämistä, mielellään laajalla kansanrintamapohjalla, jossa Kokoomus olisi oppositiossa. Keväisessä puheenjohtajavaalissa äänestin Tuomo Puumalaa.
Näillä näkymin osallistun tasan yhteen kunnallisvaalipaneeliin Tulenkantajat-kirjakaupassa. Tulen jatkossa täydentämään tätä blogia vaalien aikana ja myös vaalien jälkeen; pelkästään poliittiseksi palstaksi tätä ei ole tarkoitettu, sillä ylläpidän tätä myös muitakin tarkoituksiani varten. Mutta tässä ensi postissa olen nyt tuonut julki sen, että minua voi halutessaan äänestää kunnallisvaaleissa, ja numeroni on 216, eli Platonin kuutio.
Historiantutkijan näkötorni 