Gunnar Höckertin sankarikuolema

   

Helsingin Sanomissa on vastikään muistettu pikajuoksija Gunnar Höckertiä, joka voitti 5000 metrin juoksun kultamitalin Berliinin olympialaisissa vuonna 1936 ja kaatui myöhemmin talvisodassa. Olympiamitalistin kuolema talvisodan rintamalla kiinnitti huomiota kautta maailman, ja chileläinen Gabriela Mistral laati Höckertin kunniaksi paatoksellisen muistorunon nimeltä Campéon Finlandés. Runo on nyt suomennettu Chilen satavuotislahjana itsenäiselle Suomelle.

Höckertin tarina tuli myös itselleni tutuksi Summan tarina -teosta kirjoittaessani, ja käsikirjoituksen varhaisiin versioihin sisältyi oma katsaukseni Höckertin ympärille syntyneeseen sankarimyyttiin. Lopulta teksti jäi pois, koska Höckertin kuolema ja sen ympärille luotu legenda ei varsinaisesti koskettanut Summan rintamanosan tapahtumia, vaikka liittyikin läpimurtovaiheen taisteluihin ja tapahtui Summankylän lohkon läheisyydessä. Höckert palveli 4. Divisioonaan kuuluneen helsinkiläisen JR 10:n riveissä joukkueenjohtajana 4. komppaniassa ja kaatui 11. helmikuuta Karhulan kylän tuntumassa Marjapellonmäellä käydyssä yhteenotossa, Summan rintamasta lounaaseen. Helsingin Sanomat on artikkelissaan siteerannut samassa yksikössä rivimiehenä palvelleen Sven Lindqvistin kertomusta ”Kun Gunnar Höckert lainasi sotatankin”, joka on julkaistu Kansa taisteli -lehden numerossa 2/1964.

Lindqvistin tarinassa Höckertin kuolema esitetään ainutkertaisena sankarikuolemana. ”Vaatimattomana ja sivistyneenä upseerina” tunnettu Höckert oli kesken taistelun syöksähtänyt vaurioituneen vihollisen panssarivaunun luokse, kavunnut tykkitornista sisään ja alkanut ampua tankin yhä toimintakykyisellä tykillä hyökänneitä neuvostojoukkoja vastaan. Lindqvistin kertoman mukaan ”kunniakkaisiin urheiluvoittoihin tottunut tähtiurheilija” oli peräti ampunut panssarivaunun ammusvaraston loppuun ennen kuin oli rajussa ristitulessa ryöminyt tankista ulos ja joutunut tarkka-ampujan saaliiksi. Lindqvist kuvaili tapausta ”poikamaista urheilumieltä” vaatineena ”rohkeana tempauksena”, johon Höckert oli suhtautunut samanlaisena rutiiniasiana kuin mihin tahansa urheilusuoritukseen.

Höckertin tarinassa oli kaikki legendan ainekset, ja kotimaiselle lehdistölle kultamitalimiehen kaatuminen sodan ratkaisutaistelun pyörteissä oli unohtumaton episodi. Kerrottaessa jo alun alkaenkin melkoinen sankaritarina kasvoi entisestään; myöhempien versioiden mukaan Höckert oli valloittanut tankin tuhottuaan sitä ennen kaksi muuta panssarivaunua. Tarina levisi kansainvälisten sotakirjeenvaihtajien levittämänä myös maailmalle, ja Chilen ohella juoksijasankarin kuolema herätti huomiota olympia-aatteen kotimaassa Kreikassa. Kreikkalaiselle Vradini-iltalehdelle raportteja laatinut sotakirjeenvaihtaja Theodoros Doganis tarttui Höckertin sankarikuolemaan erityisellä innolla. Hellaan lukeva yleisö sai tutustua Doganisin kynästä lähteneeseen kertomukseen, jossa suomalainen urheilijasankari onnistui pelkästään käsikranaatilla uhkaamalla valloittamaan kaksi neuvostopanssaria ja pidättelemään hyökännyttä punajalkaväkeä pikakiväärillä tulittaen. Legenda loi lisähohdetta sankaritarulle Pohjolan talvisesta Thermopylaista.

Tapahtumien kulku on vähemmän yllättäen ollut todennäköisesti proosallisempi. Höckertin joukkue oli johtajansa kaatuessa taistellut Kinnassaaren tukikohdan edustalla Marjapellonmäessä, jossa tosiaan oli sotapäiväkirjojen mukaan samaisen iltapäivän aikana tuhottu kolme tankkia. Lindqvistin muistelma tarkka-ampujan yllättävästä luodista oli ilmeisesti kuitenkin virheellinen, sillä rintamalääkärin allekirjoittaman kaatumistapausta koskevan ilmoituksen mukaan Höckert oli kuollut kranaatinsirpaleista, jotka olivat silponeet hänen kurkkunsa ja rintakehänsä. Samojen tietojen mukaan Höckert oli kaatuessaan pitänyt puoliaan pikakivääripesäkkeessä, mikä sinänsä lyö yksiin Doganisin kuuleman tarinan version kanssa. Kertomus siitä, miten Höckert olisi suorastaan käytellyt tuhotun tankin tykkiä vihollisia vastaan lienee kuitenkin rintamatarina. Viralliset paperit viittaavat enemmänkin siihen, että hän itse olisi saanut surmansa etulinjaan tunkeutuneen panssarivaunun ampumasta kranaatista. Sinänsä ei ole syytä epäillä, etteikö kaatunut urheilijavänrikki olisi kunnostautunut taistelussa, etulinjassa esimerkkiä näyttäen, uhmakkaasti loppuun saakka. Täysin mahdollista on, että kertomus tankin valtaamisesta perustuu epäonniseen yritykseen. Kaatuneiden upseerien muistojulkaisussa tankin valtauksen mainitaan tapahtuneen itse asiassa kolme päivää ennen Höckertin kuolemaa; voi olla myös, että kaksi eri tapausta ovat sulautuneet Lindqvistin kertomuksessa yhdeksi.

Höckertin tarinaan liittyy myös surullinen piirre, sillä reserviupseerikoulussa hän oli saanut varsin tylyn arvostelun. Helsinkiläisen urheilijavänrikin johtamistaito oli arvioitu RUK:n papereissa keskinkertaiseksi, minkä lisäksi arviota tehnyt komentava upseeri oli raapustanut hänen päällystökorttiinsa murskaavan arvion ”lapsellinen, tarmoton, kuten monasti huippu-urheilijat”. Arvostelussa saattoivat hyvinkin näkyä RUK:n kouluttajien omat ennakkoluulot etuoikeutetuksi koettua olympiamitalistia kohtaan. Höckert itse on saattanut tämän seurauksena kokea joukkueenjohtajana sitäkin voimakkaampaa tarvetta osoittaa kykynsä ja todistaa arvostelut vääräksi. Paine liene ollut sitäkin kovempi, koska Höckert oli jatkuvan sairastelun takia jäänyt pois ylimääräisistä harjoituksista ja hakeutunut rintamalle vapaaehtoisena. Jälkikäteen asioista ei voi sanoa mitään varmaa, mutta mahdollisesti tarve nujertaa kouluttajien ylenkatse ja irtautua näiden nurjamielisyyden aiheuttamasta taakasta vaikutti siihen, että Höckert pyrki johtamaan miehiään ajan hengen mukaan korostetusti esimerkin kautta, siinä samalla itsensä vaaralle alttiiksi asettaen.

Urheilupiireissä Höckertin kuolema sai yhtä lailla voimakasta huomiota, ja hänen kaatumisensa näyttäytyi paitsi yksilöllisenä sankaritarinana, myös kotimaisen urheilun tekemänä uhrauksena isänmaan hyväksi. Lauri Lehtinen, joka Berliinissä oli ponnistanut samoissa 5000 metrin kilpailuissa hopeasijalle varmistaen Suomen kaksoisvoiton, päätti osoittaa kaatuneelle ystävälleen kunnioitusta lahjoittamalla oman Los Angelesin kultamitalinsa toiselle rintamamiehelle, vänrikki Matti Mäkiselle, joka oli haavoittunut Kannaksen taisteluissa. Symboliikka täydellisti myyttisen yhteyden urheilukentän ja taistelukentän välillä aikana, jolloin pienen kansakunnan identiteetti oli yhtä vahvasti sidoksissa molempiin. Rauhanajan olympialaisten koetuksista kulki suora polku Kannaksen verisille lumilakeuksille. Helsingistä kootun suomenruotsalaisen joukkueen verinen helmikuinen iltapäivä Marjapellonmäellä katkerine menetyksineen muuttui samalla yhden kaatuneen reserviupseerin nauttiman julkisuuden seurauksena jälleen yhdeksi talvisodan myytiksi — näin siitäkin huolimatta, että vapaaehtoiseksi vähin äänin hakeutunut ja RUK:n kouluttajien ennakkoluuloja vastaan kamppaillut Höckert itse tuskin oli moista mainetta itselleen tavoitellut.

 

Lähdeaineisto:

Gunnar Mikael Höckertin kantakortti, päällystökortti, lääkärintarkastuskortti ja ilmoitus kuolemantapauksesta, Kansallisarkisto (KA).

13 II/JR 10:n sotapäiväkirja, 11.2.1940, SPK 981, Kansallisarkisto (KA).

Sven Lindqvist, ”Kun Gunnar Höckert lainasi sotatankin”, Kansa taisteli – miehet kertovat 2/1964, s. 46–48.

He antoivat kaikkensa : viime sodissa menehtyneet suomalaiset mestariurheilijat, Antti O. Arponen, Markku Kasila ja Vesa-Matti Peltola, Kustannusosakeyhtiö Auditorium 2014.

Kira Kaurinkoski, ”Kreikka ja Suomen Talvisota. Sodan kuva Kreikan lehdistössä (1939–1940)”, s. 103, teoksessa Talvisota muiden silmin, toimittanut Antero Holmila, Atena, Jyväskylä 2009, s. 102–124.