Apurahat, akatemia ja vapaus

Apurahalla työskentelevien yliopistotutkijoiden asema on herättänyt kiitettävän paljon keskustelua koko myöhäissyksyn ajan. Helsingin Sanomien kirjoitettua aiheesta siitä ovat jatkaneet Tiina Raevaara, Suomen Kuvalehden blogissaan, ja nyt viimeisimpänä Tuomas Aivelo, Tiede-lehden blogissa. Tuntuu siltä, että on aika pitää oma puheenvuoronsa.

Tätä blogia lukevat tietävät, että olen tehnyt lähestulkoon koko tutkijanurani säätiöiden ja vastaavien tahojen apurahojen turvin. Tarkkoja jos ollaan, aivan ensimmäinen gradun jälkeinen tutkimukseni oli yksityishenkilön maksama tilaustyö, nimittäin jääkärieversti Eino Polónin elämäkerta, joka valmistui erään edesmenneen everstin sukulaisen teettämänä, ja josta tuli lisensiaatintyöni. Varsinaisen väitöskirjani rahoitus järjestyi pääosin Suomen Kulttuurirahastolta, vaikka tutkimusvaiheessa ehdin olla poikkeuksellisesti kaksi vuotta työsuhteessa yliopistoon. Väitöksen jälkeen tekemiini kirjoihin rahoitusta ovat suoneet Suomen Tietokirjailijat ry, Kaatuneiden muistosäätiö ja Tiedonjulkistamisen Neuvottelukunta, joista ainoastaan viimemainittu edustaa julkista sektoria. Puheet “verovaroilla elävistä tutkijoista” menevät siis kohdallani hieman ohitse.

Voisi luulla, että historiantutkija olisi etuoikeutetussa asemassa muihin humanistisiin ja yhteiskuntatieteellisin aloihin nähden, koska tutkimusala on niin populaari ja puhutteleva. Tämä riippuu kuitenkin rahoittajasta, ja esimerkiksi Koneen Säätiön vastikään julkistetuissa apurahoissa historia ei järin juhlinut. Eritoten Koneen vaatimat “rohkeat avaukset” ovat jo pelkästään hankkeen suunnittelun ja hakemuksen laatimisen osalta äärimmäisen työläitä. Hakemuksilta edellytetty “rohkeus” ja ainutkertaisuus merkitsee yleensä myös sitä, ettei viimeisen päälle laadittua rohkeaa avausta voi enää toista kertaa hyödyntää missään muualla, eikä liioin Koneen haussa enää seuraavana vuonna. Hankkeet ovat siis varta vasten räätälöityjä ja kertakäyttöisiä säätiölle, joka kykenee myöntämään apurahan alle viidelle prosentille laadituista hakemuksista.

Viime vuosina säätiöt ovat kokeneet entistä voimakkaammin rahoituksesta kamppailevien tutkijoiden hakemusten synnyttämän paineen. Osin tähän ovat olleet syynä yliopistoleikkaukset, osin muutkin seikat. Lainatakseni hyvää kollegaani Mikko Poutasta, tätä voi pitää osoituksena tutkijanuran prekarisaatiosta, jos moista käsitettä haluaa käyttää. Harvassa ovat joka tapauksessa työntekijäryhmät, joiden kohdalla ristiriita omatun kulttuurisen, kielellisen ja sosiaalisen pääoman ja varmojen työmahdollisuuksien välillä on näinkin jyrkkä.

Väitöskirjaansa vasta aloittavalle nuorelle tutkijalle tilanne on erityisen haasteellinen. Tohtorintutkintoa suorittavien rahoitustilanne on arvattavasti muuttunut takavuosilta, mutta itselleni on jäänyt mieleen, miten oman väitöskirjani alkuvaihe muistutti sitä “kuolemanlaaksoa”, josta startup-yrittäjät puhuvat etsiskellessään enkelisijoittajaa oman liikeideansa tueksi. Apurahojen varassa väitöskirjaansa laativat nuoret tutkijat ovat myös korostetusti riippuvaisia ohjaajiensa ja muiden tahojen suosituksista, mutta on sattuman kauppaa, onko niillä painoarvoa. Arvuuttelut siitä, mitä tieteenalaa tai yliopistoa edustava taho kulloinkin on arvioimassa hakemuksia, olivat aikoinaan ja ovat kaiketi yhä tutkijayhteisöjen alituinen keskustelunaihe apurahapäätösten jälkeen. Säätiöiden rahoituspäätökset ovat väistämättä läpinäkymättömiä arvioinnin anonymiteetin vuoksi, kuten pitääkin, jos kohta säätiöt ovat viime vuosina halunneet hieman avata tätäkin arvoituksellista osa-aluetta.

Omalla kohdallani väitöskirjavaiheen alun lyhyet apurahakaudet synnyttivät tarpeen käyttää lunastettu aika tehokkaasti ja tuottaa näkyvää ja selvää tulosta, jonka turvin voisin varmistaa selviytymiseni myös myöhemmissä hauissa. Tieteenalallani on tavallista laatia väitöskirja monografiana, mutta päätin myös julkaista hankkeen edetessä jatkuvasti uusia tutkimusartikkeleita väitöskirjan keskeisistä teemoista. Niissä oli sekin hyvä puoli, että artikkelien vertaisarvioinnin yhteydessä sain jatkuvaa palautetta työni etenemisestä hyvin monelta eri taholta. Pääasiallinen syy oli kuitenkin halu kartuttaa julkaisuluetteloani ja tällä tavoin osoittaa työni edistyminen. Olen ollut valitettavasti aina toistaitoinen hakemusten kirjoittaja, joten on ollut pakko kartuttaa ansio- ja julkaisuluetteloita. Uskoisin, että samankaltainen tarve tuottaa jatkuvasti tulosta iskostuu voimakkaasti kaikkien apurahatutkijoiden mentaliteettiin. Se totta kai heijastaa laajemminkin yliopistomaailmaan iskostunutta kilpailun eetosta, jota on muun muassa yliopistorahoituksessa haluttu vain entisestään lisätä.

Tohtorin tutkinnon jälkeinen kausi on tunnetusti kohtalokkainta aikaa. Uskoisin, että monen kohdalla väitöksen jälkeen vallitsee se vaihe, jolloin vastikään kovan saavutuksen tehnyt ja tohtorin tutkintoon kavunnut tutkija on motivaationsa, työhalunsa, innostuksensa ja ajatustensa puolesta huipussaan. Mutta juuri tässä kohtaa leikkuri iskee uudelleen, ja tutkija huomaa päätyneensä jälleen uuteen, entistä vielä ankarampaan kuolemanlaaksoon, jossa hänen on jälleen laadittava itselleen uusi reittikartta. Omalla kohdallani olen väitöksen jälkeisinä vuosina jatkanut itsenäistä työskentelyä parhaani mukaan. Olen laatinut kolme kirjaa, joista kaksi on jo ilmestynyt, ja kolmas odottaa vielä kustantamolla julkaisemistaan, ja olen ollut mukana toimittamassa neljättä. Tutkijan identiteettini on monin tavoin sulautunut tietokirjailijan identiteettiin, ja free-lance-eetos on korostunut entisestään. Tutkimuksen niinsanottu popularisointi ja sen näkyväksi tekeminen myös suurelle yleisölle ovat saaneet painoarvoa, mikä on jatkumoa aiempaan tarpeeseen tehdä lakkaamatta lisää tulosta.

Samalla tämä tulos on entistä selvemmin henkilökohtaista, omaa tulosta. Tiivistetysti voi todeta, että apurahatutkijana huomaa olevansa hyvin monessa asiassa täysin omien ratkaisujensa varassa. Tämän seurauksena muun muassa suhteet yliopiston ulkopuolisiin tahoihin, etenkin kustantajiin, ovat muotoutuneet itselleni merkittäviksi. Väittäisin, että nimenomaan apurahatutkijoilla saattaa olla yleisemminkin parempi tuntuma paljonpuhuttuun yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen kuin monilla muilla yliopistoissa toimivilla. Samaten myös copyright on tullut itselleni äärimmäisen tärkeäksi asiaksi. Tekijänoikeuksien kohdalla olen tullut havainneeksi senkin, että tätä nykyä tieteen edistämisen vuoksi toivottu open access ja omien julkaisujen taltiointi yliopistojen tietokantoihin on käytännössä vain kuukausipalkalla olevien luksusta. Apurahatutkijalla, jolle tekijänoikeudet ovat yksi toimeentulon kulmakivi, ei ole mitään syytä eikä mitään mieltä moista tehdä. Se, että yhä enenevä osa tutkimuksesta halutaan teettää tutkijan itsensä hankkimalla rahoituksella, mutta samalla yliopistot vaativat joko avointa julkaisua tai peräti tekijänoikeuksien siirtosopimuksia, on vain yksi monista oman aikamme akatemian epäsuhtaisuuksista ja ristiriitaisuuksista.

Yliopistoyhteisöön kuuluminen, joka on ollut paljon esillä apurahatutkijoista ja apurahalla tehdystä tutkimuksesta puhuttaessa, on silti ollut minulle aina itsestäänselvyys. Minut tuntevat ihmiset tietävät, että pitäydyn mielelläni omiin oloihini, enkä välttämättä kovinkaan usein ole läsnä oman oppiaineen tapahtumissa, mutta yliopistoyhteisö kokonaisuudessaan on ollut minulle hyvin tärkeä viitekehys. Tieteentekijöiden ammattiyhdistystoiminta, johon alun alkaen lähdin mukaan vain silkasta uteliaisuudesta ja saadakseni paremman tuntuman siihen, mitä yliopistolla oikeastaan tapahtuu, on ollut tässä aika lailla keskiössä ja edesauttanut asemoitumista yhteisön jäseneksi. Tämä on ollut oma reittini yhteisöön; muunlaisiakin varmasti on.

Apurahoilla suoritettavan tutkimuksen kohdalla olen samaa mieltä useimpien muiden kanssa siitä, ettei se pidemmän päälle voi olla vallitseva tutkimuksen tekemisen muoto. Vuoden tieteentekijän puheenvuorossani huomautin siitä, miten tutkijan itsensä hakemalla rahoituksella tehdyn tutkimustyön lisääntyminen saattaa muuttaa yliopistot pian aikaan eräänlaisiksi alustatalouden toiminimiksi. Mikäli haluaa kärjistää, niin käytännössä yliopisto voi muuttua lopulta pelkäksi brändinimeksi, joka suo kilpailutetun yksityisen rahoituksen omin avuin lunastaneelle itsenäiselle sankaritutkijalle oikeuden käyttää tunnustaan ja kuittaa siinä samalla opetusministeriöltä julkista pääomaa tästä hyvästä. Tämä ei käsittääkseni ole toivottava kehityssuunta, siis jos haluaa edelleenkin uskoa yliopiston rooliin sivistysinstituutiona. Selvää on, että akateemista tutkimusta ei voi rakentaa pelkästään apurahoilla työskentelyn varaan, vaan apurahatutkimuksen lisääntyminen ja sitä myöten kilpailutetun rahoituksen korostunut painottuminen ovat enemmänkin oireellisia ja huolestuttavia osoituksia nykytilanteesta. Tämän takana taas ovat puhtaasti poliittiset päätökset, joita olisi nyt syytä tarkastella kriittisesti. Asioita ratkoneiden poliitikkojen ja virkamiesten, joiden projektit saattavat kohtsillään olla katkolla, olisi hyvä tehdä näistä ratkaisuista oma väliselvityksensä, jonka kansalaiset voivat jokainen yksityisesti arvioida.

On selvää, että pysyvien ja reilujen työsuhteiden edistämisen pitää olla akateemisen edunvalvonnan keskiössä. Apuraharuletissa katoaa työvuosia ja resursseja; ja kuten Tieteentekijöiden liiton tuore puheenjohtaja Maija Peltola on todennut, tilanne, jossa työntekijä joutuu hakemaan rahoitusta tehdäkseen työtä, jossa hän joutuu edelleenkin hakemaan rahoitusta, on pitemmän päälle mahdoton kierre. Tästä huolimatta uskon myös, että apurahatutkimuksella on aina oltava sijansa yliopistoissa. Toisin kuin tässä ylempänä siteerattu Tuomas Aivelo, en itse pitäisi mielekkäänä tai edes toivottavana, jos Tieteentekijöiden liitto ottaisi linjakseen sen, että kaikki tutkimustyö tulisi suorittaa palkallisessa työsuhteessa. Apurahalla tehty tutkimus on ennen muuta osa tieteen ja tutkimuksen vapautta. Se on tutkimustyön muoto, jossa tutkija on itse oma mestarinsa, jossa hän päättää itse tutkimusaiheensa ilman ylempiensä sanelua, ja jossa häntä ei voi sitoa. Myönnän, että itsessäni tämä vakaumus istuu sattuneista syistä hyvin vahvana, ja uskon, että akatemia vastaavasti myös tarvitsee vapaat tutkijansa.

Vapaus ei silti tarkoita ulkopuolisuutta. Kuten sanoin, omalla kohdallani yhteisöön kuuluminen on selvä asia, ja sen on oltava taattu myös muiden apurahatutkijoiden kohdalla. Samoin on hyvä muistaa, että apurahatutkijana työskenteleminen kysyy tutkijalta ja yksilöltä hyvin paljon. Se tarjoaa vapautta; mutta se tuo mukanaan myös korostetun velvoitteen vastata omasta riippumattomuudestaan ja tuottaa tulosta itsenäisesti ja usein hyvinkin yksin. Tässä muodossa se on, rohkenisin sanoa, monin tavoin enemmänkin elämäntapa. Se sopii loistavasti joillekuille, muun muassa allekirjoittaneelle. Pidän siitä mielelläni kiinni; mutta en ole milloinkaan ajatellut, että omat henkilökohtaiset valintani sopisivat mittapuuksi tai yleiseksi normiksi sille, miten yhteiskunta tai sen tietyt osa-alueet, tässä tapauksessa yliopistotutkimus, järjestetään.

Advertisement