Ruotsissa parlamentaarisella tasolla uudelleen virinnyt keskustelu Länsi-Saharan demokraattisen arabitasavallan tunnustamisesta on herättänyt kiinnostusta myös Suomessa. Marokon kuningaskunnan miehittämä Länsi-Sahara — aiempi Espanjan siirtomaa — on ollut kotimaassamme etenkin poliittisen vasemmiston mielenkiinnon kohteena, ja Kansan Uutiset on julkaissut varsin voimakassanaisen teemanumeron aiheesta. Poliittisesti innoittunut pohjoisen Afrikan itsenäisyysponnistelujen seuraaminen ei Suomessa ole tietysti mikään uusi ilmiö, ja sitä on harrastettu koko itsenäisyytemme ajan. Siinä, missä nykypäivän vasemmisto on viehättynyt Länsi-Saharasta kansainvälisen solidaarisuuden merkeissä, tarkkailivat 1920-luvun suomalaiset mielenkiinnolla Abd el-Krimin ja Rifin berberitasavallan vapaustaistelua. Tuolloin eniten huomiota pienen pohjoisafrikkalaisen kansakunnan vastarinnalle soivat kuitenkin valkoista Suomea edustaneet tahot, joiden kiinnostuksen taustalla oli aikakauden isänmaallisuus ja maanpuolustushenki.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeisinä vuosina runsaasti kansainvälistä huomiota kerännyt Rifin itsenäisyystaistelu alkoi vuonna 1920 Espanjan yritettyä kukistaa valtapiiriinsä joutuneiden Marokon koillisosien sotaisat berberiheimot. Seurauksena oli kuusi vuotta kestänyt verinen ja katkera sota, jossa Abd el-Krimin johtamat berberit tekivät lujaa vastarintaa Espanjan ja sittemmin myös Ranskan sotavoimia vastaan. Sodan aikana espanjalaiset ja ranskalaiset turvautuivat kemiallisiin aseisiin ja laajamittaisiin ilmahyökkäyksiin myös siviiliväestöä kohtaan, mikä herätti huomiota myös Suomessa. Erityisen kiinteästi Pohjois-Afrikan taisteluja seurasi kotimaamme suojeluskuntain pää-äänenkannattaja Hakkapeliitta.
Suojeluskuntajärjestön mielenkiinto kaukaista siirtomaasotaa kohtaan oli ymmärrettävää, kun pitää mielessä, että myös Suomi oli vasta hiljattain itsenäisyytensä saavuttanut nuori valtio ja kansakunta. Aina autonomian ajan viime vuosikymmenistä asti oli suomalainen lehdistö tarkastellut kotimaan tilannetta myös kansainvälisessä viitekehyksessä, ja eräs luonnollinen ja helmikuun manifestin jälkeen mieluisaksi koettu vertailukohta Suomen asemalle Venäjän yhteydessä oli Aasian ja Afrikan maiden ja kansojen suhde eurooppalaisiin suurvaltoihin. Suomalaislehdistö oli seurannut kiinnostuneena Abessinian vuonna 1896 käymää voittoisaa puolustustaistelua Italiaa vastaan, ja Etelä-Afrikan buuritasavaltain sota brittiläistä imperiumia vastaan vuosina 1899-1902 oli tarjonnut suomalaiselle kansalaisvastarinnalle inspiraation aiheen routavuosien aikana. Suomen itsenäistyttyä ja Neuvostoliiton säilyttyä uhkana maan turvallisuudelle näyttäytyi Rifin tasavallan menestyksekäs sota vastaavasti esimerkkinä siitä, kuinka pienikin kansa kykeni puolustautumaan ei ainoastaan yhtä, vaan peräti kahta suurvaltaa vastaan.
Selkeimmät yhtäläisyysmerkit Rifin tasavallan ja Suomen välillä Hakkapeliitta veti 27. maaliskuuta 1926 ilmestyneessä numerossaan, jossa Abd el-Krimin berberien taistelu nähtiin rohkaisevana esikuvana suomalaisille maanpuolustusaktivisteille. Aihetta käsitellyt artikkeli luonnosteli pikapiirroin arvion Suomen mahdollisuuksista tulevasta sodasta, nojaten ajan hengen mukaisesti vakaumukseen maanpuolustushengen mahdollisuuksista ylivoimaa vastaan ja myös uskoteltuun maastoetuun:
“Viime kesänä oli liittoutuneilla ranskalaisilla ja espanjalaisilla riffejä vastaan taistelemassa n. 250,000 miestä. Riffien koko kansa käsittää 425,000 henkeä, siihen luettuna äijät, naiset ja lapset. Ranskan ja Espanjan yhteinen väkiluku on toistasataa miljoonaa henkeä, siirtomaat mukaanluettuina. Ne täytyy lukea mukaan, sillä niistä saavat liittoutuneet sotaväkeä. Jos — eli kun — me joskus joudumme puolustautumaan ase kädessä, niin on meitä ainakin 3,5 milj. ja vastustajalla ainakin 100 miljoonaa. Sanokaamme vaikka 130 miljoonaa. Sittenkin suhdeluku on meillä edullisempi kuin nykyisin riffeillä.
Riffit ovat taistelleet espanjalaisia vastaan jo monta vuotta ja pitäneet puolensa, sekä liittoutuneita ranskalaisia ja espanjalaisia vastaan vuoden ja pitäneet puolensa. Niiden, jotka ajattelevat ja sanovat meidän olevan turhaa yrittääkään vastarintaa näillä vähäisillä voimillamme — sellaisiakin viisaita on — sopii ajatella yllämainittuja lukuja ja ottaa myöskin huomioonsa sen seikan, että meillä, kuten riffeilläkin, ovat kaikki maastoedut puolellamme.”
Kyse ei ollut pelkästään sattumanvaraisen vieraan konfliktin puitteissa tehdystä ajatusleikistä, sillä Hakkapeliitan artikkelista kuulsi myös välitön ihailu Abd el-Krimin sotureita kohtaan. Suojeluskuntajärjestön äänenkannattaja intoutui Marokon taistelujen seurauksena suorastaan ennustamaan eurooppalaisen siirtomaavallan vääjäämätöntä perikatoa:
“Huudot “Aasia aasialaisille” ja “Afrika afrikalaisille” alkavat muuten kuulua yhä selvempinä. Niiden toteuttamiseen kuluu vielä pitkä aika, mutta merkit ja ennukset ovat selvät. Ja kun ne joskus toteutuvat, silloin vajoaa nykyinen maailmaa hallitseva, mutta rappeutuva Euroopa omaan vähäpätöisyyteensä ja saa sen aseman, jonka sen pinta-ala ja väestösuhteet edellyttävät.”
Vuoden 1926 toisessa numerossaan oli Hakkapeliitta esitellyt myös suomalaisen ja pohjoisafrikkalaisen kulttuurikohtaamisen julkaistessaan jääkärimajuri Heikki Kekonin — entisen valtionhoitaja C. G. E. Mannerheimin adjutantin — kirjoituksen vierailustaan Algeriaan. Lehti korosti erikseen, miten majuri Kekonille vieraanvaraisuutta ramadan-aterian merkeissä osoittanut algerialainen isäntä edusti “samaa rotua” kuin “Abd el-Krimin sotilaat, joiden kamppailu on herättänyt koko maailman huomiota”.
Kekonin tausta keisarillisen Saksan riveissä taistelleena upseerina oli tehnyt ilmeisen vaikutuksen ranskalaisia siirtomaavaltiaita halveksuneeseen algerialaiseen, minkä lisäksi jääkärimajuri oli maininnut aikakauden panturanististen kuvitelmien mukaisesti suomalaisten olevan turkkilaisten sukulaiskansa ja ennustanut, miten “vielä kerran Marokosta Egyptiin Pohjois-Afrikkaa eivät hallitse euroopalaiset”. Kekonin isäntä oli esitellyt suomalaiselle vieraalleen vaimonsa ja tyttärensä — vieläpä ilman huntua, mitä jääkärimajuri ymmärsi pitää peräti suurena kunnianosoituksena — ja haastellut tälle pitkään siitä, miten Maghrebin alistetut kansakunnat ja oikeauskoiset muslimit tulisivat vielä saavuttamaan vapautensa. Kekoni suhtautui isäntänsä näkemyksiin myötämielisesti ja teki myös rinnastuksen Suomeen toteamalla: “Voin vaan sanoa, että kyllä meidän tunteemme sortajaamme kohtaan ovat olleet lievät verrattuna arabien tunteisiin maansa herroja kohtaan”.
Huhtikuussa 1926, vain kuukausi ennen kuin Ranska ja Espanja aloittivat lopullisen ja ratkaisevaksi osoittautuneen suurhyökkäyksen Abd el-Krimin sotureita vastaan, julkaisi Hakkapeliitta kokonaisen seitsensivuisen artikkelin Rifin sodasta. Kuusi vuotta kestäneen sodan tapahtumista yksityiskohtaisen kuvauksen sisältänyt teksti oli ihaileva ja sankarimyyttiä rakentanut suomalainen kuvaus Abd el-Krimin kamppailusta. Artikkeli kuvaili berberijohtajan veljeä Sidi Mehmediä arvovaltaiseksi, määrätietoiseksi ja järjestelmälliseksi komentajaksi, jonka kyvyt olivat maailmansodassa kunnostautuneen Ranskan marsalkka Ferdinand Fochin veroiset. Rifin armeija esiteltiin uudenaikaisena ja hyvin järjestettynä sotavoimana koulittuine upseereineen ja aliupseereineen. Suomalaisen suojeluskuntalehden ihailu ja halu samaistua Rifin taistelijoihin näkyi myös artikkelin kommentoidessa arveluja neuvostohallituksen lähettämästä tuesta Abd el-Krimin miehille. Valkoista Suomea edustanut lehti kuittasi huhut toteamuksella“kommunismin kanssa ei riffeillä ole mitään tekemistä; ottavat rahat, kun ne kerran annetaan”. Loppurivillään artikkeli kertasi jälleen olennaisimman: “Meille suomalaisille antaa riffien sodankäynti ja järkkymätön voitontahto muistiinpantavaa oppia”.
Oma kysymyksensä on, palveliko Abd el-Krimin joukoissa suomalaisia vapaaehtoisia. Rifin armeija hyödynsi sekä eurooppalaisten onnensoturien että muukalaislegioonan sotilaskarkurien palveluksia, ja Hakkapeliitta antoi halukkaasti ymmärtää myös muutaman suomalaisen liittyneen berberitaistelijoihin. Epävarmaa on, pitikö tieto paikkansa ja keitä nämä harvalukuiset suomalaiset olisivat olleet; voi olla, että kyse oli vain berberitaistelijoiden tarinasta innostuneen ja Suomen ja Marokon välisiä yhtäläisyyksiä halukkaasti rakennelleiden kirjoittajien kuvitelmasta. Ranskan siirtomaa-armeijan riveissä sotaan tosin osallistui vahvistetusti eräitä suomalaisia seikkailijoita, kuten muukalaislegioonan méhariste-ratsujoukoissa palvellut Kaarlo Kurko, mutta he sotivat Rifin vastarintataistelijoita vastaan.
Toukokuussa 1926 Abd el-Krim antautui ranskalaisille, jotka lähettivät hänet maanpakoon Réunionin saarelle. Aikanaan berberijohtaja palasi karkotuksestaan ja ehätti myöhemmin nähdä Maghrebin maiden vapautumisen siirtomaavallasta. Myöhemmistä sissijohtajista Fidel Castro, Che Guevara ja Ho Tši Minh nimesivät Abd el-Krimin innoittajakseen ja esikuvakseen, ja yhtä lailla berberien vastarinta oli innoittanut hetkellisesti myös sotienvälisen ajan valkoisen Suomen suojeluskuntalaisia. Kolmetoista vuotta Abd el-Krimin antautumisen jälkeen Hakkapeliitan kuvailema tilanne myös tavallaan muuttui todellisuudeksi, kun itsenäinen Suomi joutui samankaltaisen tilanteen eteen, minkä berberitasavalta oli läpikäynyt aiemmin.
Lähdeaineistoa ja kirjallisuutta:
Heikki Kekoni, ‘Arabialaistalossa vieraisilla’, Hakkapeliitta 2/1926, s. 27-26.
‘Tällä viikolla’, Hakkapeliitta 12/1926, s. 6.
‘Riffien taistelu’, Hakkapeliitta, 3.4.1926, s. 10-16.
David S. Woolman, Rebels in the Rif: Abd El Krim & the Rif Rebellion, Stanford University Press, 1968.
José E. Álvarez, The Betrothed of Death: The Spanish Foreign Legion During The Rif Rebellion, 1920-1927, Greenwood Press, 2001.
Historiantutkijan näkötorni 