Päivän omanlaisensa myrsky vesilasissa ehätti kehkeytyä Ilta-Sanomien päätoimittajan Ulla Appelsinin viikonlopun kolumnista, jossa hän pohdiskeli sota-ajan muistamista ja isänmaallisuutta. Samalla vaivaa Appelsin tuli ottaneeksi kantaa myös sattuneista syistä vellovaan äärioikeistokeskusteluun ja Jyväskylän välikohtaukseen. Päätoimittaja Appelsin teki selväksi, että väkivaltaisten äärioikeistoryhmien toiminta on moitittavaa, muistuttaen siinä samalla miten isänmaallisuutta ei saa luovuttaa fanaatikkojen monopoliksi.
Appelsinin kirjoitustyyli on omanlaisensa, mutta varsinaisesta pääasiasta tuskin voi olla eri mieltä. Kirjoituksen herättämä reaktio oli kuitenkin varsin kummallinen. Maan suurimman päivälehden kolumnisti Saska Saarikoski ja kaupunginvaltuutetuksi ryhtynyt virkaheitto historiantutkija Jukka Relander luonnehtivat Appelsinia oikeistopopulistiksi ja natsiksi. Vaikutelma on tavallaan häkellyttävä, kun pitää mielessä että Appelsin tuli kolumnissaan nimenomaan tuominneeksi äärioikeistoryhmien toiminnan varsin jyrkin sanoin, ja toisin kuin vaikkapa perussuomalaisten Juho Eerola, mitenkään Jyväskylän iskun uhreja syyllistämättä. Tästä huolimatta Helsingin Sanomien kolumnistit tuohtuivat. Maan suurimman oppositiopuolueen äänenkannattaja ehätti tietysti oitis raportoida asiasta; perussuomalaisen puolueen kannalta ajatus siitä, että heihin nurjamielisesti suhtautuneet tiedotusvälineet ovat repimässä toisiaan kappaleiksi, oli arvatenkin houkutteleva.
Tutkijan näkökulmasta voi toki todeta Appelsinin kolumnista yhtä ja toista. Iltapäivälehden päätoimittajan täytyy nähtävästi jo viran puolesta kohottaa omaa julkaisuaan jalustalle sotahistoriaa koskevan tiedon välittäjänä. Popularisoinnissa ja tuotteistamisessa ei kuitenkaan ole mitään pahaa, ja se on yleensä päinvastoin vain hyväksi. Appelsin tietysti myös erehtyy tai vähintäänkin tulkitsee historiaa värittyneiden silmälasien lävitse esittäessään, että sodanajan tapahtumista ja kokemuksista olisi joskus tässä maassa aktiivisesti “vaiettu”. Huvittavaa kyllä, Saarikosken oikeistopopulistiksi luonnehtima Appelsin on journalistin mielipiteineen tavallaan samoilla linjoilla kuin niin ikään vaietusta rumasta sodasta keskustellut tutkijakaksikko Sari Näre ja Jenni Kirves, joista ensimainittu on istunut Helsingin valtuustossa vihreiden edustajana. Näre ja Kirves toki lähestyivät asiaa eri lähtökohdista kuin Appelsin; historiakeskustelussa heidän voi katsoa edustaneen eräänlaista pasifistista virtausta, joka on vaikuttanut tasaveroisesti uuspatrioottisten äänenpainojen rinnalla.
Mutta mitä tulee itse keskiössä olevaan aiheeseen, tietystikin Appelsin on oikeassa. Totta kai on itsestäänselvää, että äärioikeistoryhmien toiminnassa on viime kädessä kyse myös kieroutuneesta kansallistunteen kääntöpuolesta. Osaksi tämä on seurausta nimenomaan siitä, miten isänmaallisuus on jätetty tuuliajolle. Yhteiskunta on lyönyt laimin ääriryhmiin harhautuneiden yksilöiden kansalaiskasvatuksen ja on nyt saanut niittää kylvämänsä seuraukset. Kun kotimaa ei enää tarjoa kaikille varttuville kansalaisilleen aiempaa yhteenkuuluvuuden tunnetta, he hakeutuvat etsimään sitä uusista alakulttuureista — jotkut huonommalla menestyksellä kuin toiset. Erityisen todennäköiseksi tämänlainen kehitys muuttuu yhteiskunnallisen eriarvoisuuden kärjistyessä. Suomessa keskustelun tahdin määrääviä kulttuurieliitin edustajia nämä asiat kiinnostavat vain satunnaisesti, joten myös heitä voi pitää vääjäämättä osavastuullisina. Ylipäätään on myös typerä ja pikkumainen reaktio Saarikoskelta ja Relanderilta suhtautua sadatellen ja myrkyllisesti kolumniin, jossa heille vastakkaista poliittista kantaa edustava henkilö kuitenkin tunnustaa äärioikeiston uhan ja vetää sitä vastaan tiukan rajan.
Hajahuomiona voinee kommentoida myös Appelsinin mainitsemaa toimittaja Timo Harakan onnentoivotusta Ylioppilaslehdelle. Kirjoituksen tarkoituksena on Harakan mukaan ironia, mutta hän kykenee vain väsyneeseen sarkasmiin. Hupaisa on väite, että sotia edeltäneen ajan oikeistoradikalismi olisi “jäänyt rankaisematta”, kun pitää mielessä miten 1960- ja 1970-luvun kommentaattorit harrastivat aivan samanlaista raivoamista kuin oman aikamme poseeraavat oikeistopopulistit. Edelliset näkivät joka vuoteen alla valkokaartilaisia ja AKS-miehiä, ja jälkimmäiset puolestaan mellastavat taistolaisista; molemmat ovat aloittaneet mekkalointinsa neljä vuosikymmentä jälkijunassa. Piruillen voisi myös todeta, miten suomalaisten oikeistoradikaalien sodanaikaista syntikuormaa ruumismäärän mukaan laskiessaan Harakka on ynnännyt vain suomalaisten menetykset. Aidot pasifistit muistavat yleensä myös ne vihollisen kaatuneet, mutta ehkäpä tämäkin on ymmärrettävä omanlaisenaan kieroutuneena kansallismielisyytenä.
Historiantutkijan näkötorni 
