Kuuliaisuus, kohtalo ja kadotus

Arkkitehtinä, kuvataiteilijana ja kirjailijana ansioitunut Johan Jacob Ahrenberg oli eräs 1800-luvun loppupuoliskon Suomessa vaikuttaneista ruotsinkielisistä merkkimiehistä monilahjaisimpia. Ahrenbergin piirustuslaudalta olivat lähtöisin muun muassa Helsingin synagoga, Langinkosken keisarillisen kalastusmajan sisustus ja vieläpä tämän vuoden kunnallisvaaleissa keskustelunaiheeksi noussut Salon vanha joutsenvaakuna. Ahrenbergin kukaties vähemmän tunnettuun kirjalliseen tuotantoon lukeutui pienoisromaani Anor och ungdom, kertomus Stjernstedt-suvun viimeisen vesan, vapaaherra Carl Alexanderin vaiheista nuorena suomalaisena upseerina Venäjän armeijan palveluksessa.

Ahrenbergin vuonna 1891 laatima teos on sävyltään melankolinen. Kertomuksen kantava teema on Suomen suuriruhtinaskunnan ruotsinkielisen säätyläistön korostettu uskollisuus keisarillista esivaltaa kohtaan Venäjän vallan ensi vuosikymmeninä. Romaani on kuitenkin kirjoitettu aikana, jolloin rajanveto Suomen itsehallinnollisen aseman ja Venäjän yleisten intressien välillä oli muuttunut kärjistyneemmäksi. Suomen asiain komitean lakkautus ja vuotta myöhemmin seurannut kuuluisa postimanifesti olivat kenraalikuvernööri F. L. Heidenin sovittelusta huolimatta merkinneet säröä rajamaan ja keisarikunnan harmonialle. Anor och ungdom oli nostalginen katsaus menneeseen aikaan, jolloin aiemmat sukupolvet olivat pyrkineet voittamaan uuden emämaan myötätunnon ehdottomalla kuuliaisuudella, uskoen että tämä koituisi eduksi paitsi heille itselleen, myös koko Suomelle. Teoksen ilmestyessä ensi merkit tämän aikakauden päättymisestä olivat jo havaittavissa.

Romaanin päähenkilö, vapaaherra ja kadettiupseeri Carl Alexander Stjernstedt, on keisarilliselle Venäjälle uskollisen, syntyperänsä velvoitteet tuntevan mutta samalla alttiin ja haaveilevan suomenmaalaisen aatelisnuorukaisen arkkityyppi. Ahrenbergin kertomus kuvailee tsaarin armeijaan sukunsa viimeisenä edustajana pestautuneen nuoren ylimyksen vaiheita Venäjän sodissa. Keskiössä on Kaukasian-sotaretkien ohessa myös Puolan vuosien 1830-1831 kansannousu, jonka kukistamiseen keisarillisen henkikaartin suomalainen tarkk’ampujapataljoona osallistui. Suomen kaarti sai keisarilta kunnianosoitukseksi Pyhän Yrjön lipun, jonka myöntämisestä on tänä vuonna tullut kuluneeksi tasan 180 vuotta. Kaartinpataljoona itse on viettänyt 200-vuotisia merkkipäiviään samanaikaisen Helsingin pääkaupungin juhlavuoden ohessa.

Vastaleivottu kadetti Stjernstedt saa komennuksensa Puolaan etäisen sukulaisensa, senaatin palveluksessa olevan ja Pietariin hyvät suhteet omaavan kenraali Palmfeltin myötävaikutuksella. Uutisen komennuksesta tultua julki Stjernstedtin isoäiti, vanha ja katkera kreivitär Marie Louise, järkyttyy saadessaan kuulla miten “viimeinen suvustamme” (den sista av vår ätt) on lähetetty “hurjien vallankumouksellisten” keskelle (bland dessa vilda revolutionärer). Pojanpoikansa kohtalosta huolestunut isoäiti myös syyttää kenraali Palmfeltia siitä, että tämä on “kuningasmielisempi kuin kuningas itse” — plus royaliste que le roi, verhottu viittaus vastikään Venäjän alamaisuuteen jääneelle kansakunnalle ominaiseen ylitsevuotavaan valmiuteen palvella keisarikuntaa.

Eversti Anders Edvard Ramsayn pataljoonaan sijoitettu nuori vänrikki Stjernstedt saa tulikasteensa ja ensi kokemuksensa sodasta taistelussa puolalaisia kapinallisia vastaan. Syyskuun 5. päivänä 1831 aatelisupseeri saapuu lopulta Varsovan porteille marssittuaan “rähjäisten juutalaiskylien” ja “likaisten puolalaisten pikkukaupunkien” halki. Kuluneiden kuukausien aikana on Stjernstedt oppinut lopultakin ymmärtämään sodan karmaisevan todellisuuden; tappamisen, kuoleman, koleraepidemian ja yleisen kurjuuden.  Ennen lopullista hyökkäystä Varsovaan hän kirjoittaa isoäidilleen kirjeen, jossa hän kuvailee omien tunteidensa kuolemaa sotaretken aikana:

“Nähdessäni ensi kerran punatukkaisen puolalaisen kapinallisen survaisevan pistimensä erääseen poloisista sotilaistamme ja surmaavan hänet, minut valtasi sellainen kauhu että kaikki raajani vapisivat. Jähmetyin aloilleni enkä kyennyt vetämään pistooliani kotelostaan ennen kuin sotilas oli jo kuollut ja puolalainen mennyt menojaan. Nyttemmin näen kuolleita ja kuolevia miehiä ympärilläni ilman, että sydämeni edes liikahtaa. Jumala suokoon minulle anteeksi, mutten juuri edes ajattele koko asiaa.”

Puolan pääkaupungin kukistuminen ei merkitse loppua sodan kauhuille. Suomalaisten sotilaiden kunnostautumisesta ja sotaretken voitokkaasta päätöksestä iloinnut Stjernstedt saa nyt tehtäväkseen toimia pyövelinä. Valloitusta seuraavana päivänä hänelle annetaan hoidettavaksi kahdenkymmenen vangiksi otetun kansannousuun osallistuneen puolalaisen teloittaminen. Muisto joukkoteloituksesta vainoaa Stjernstedtiä seuraavien viikkojen ja kuukausien ajan. Teloitettavien nimenhuudon aikana hän ummistaa korvansa ettei kuulisi vankien nimiä eikä ajattelisi näitä ihmisinä, mutta muistikuvat rivissä olleista hahmoista palaavat yhä hänen mieleensä jälkeenpäin. Puolalainen kreivi, puolalainen ruhtinas, Lublinin katolinen piispa ja pitkä, vanha, hopeahiuksinen mies, joka kiväärien noustessa riistää siteen silmiltään ja katsoo teloittajiaan silmiin huutaen “Vivat Poloniae”.

Teloituspäivän iltana Stjernstedt sairastuu ja makaa kuumehoureissaan neljä päivää. Puolalaisten isänmaanystävien uhmakkaat huudot kaikuvat hänen korvissaan joka yö. Ahrenbergin kuvitteellinen kertomus on todennäköisesti eräs ensimmäisistä Suomen kirjallisuudessa esiintyvistä traumaperäisen stressihäiriön kuvauksista. Tapahtuma jättää Stjernstedtin sieluun pysyvät arvet ja merkitsee hänen nuoruutensa päättymistä. Lopulta hän paaduttaa itsensä ja jatkaa palvelustaan tsaarin armeijassa, saaden lopulta surmansa Unkarin-sotaretken aikana 1849 käydyssä kaksintaistelussa. Jälkipolvien silmissä on nuorena ja idealistisena upseerina uransa aloittanut Carl Alexander enää vain “Wienin kongressin ja taantumuksen mies” ja “esivallan armoton palvelija” (en wienercongressens och reactionens man, en maktens hänsynslösa tjenare).

Ahrenbergin pienoisromaanissa kiteytyi Suomen suuriruhtinaskunnan fin de siècle. Puolan kansannousun kukistamista kuvaillessaan romaani onnistui vangitsemaan koko sotaretken historiallisen kaksijakoisuuden. Taistellessaan kuuliaisesti puolalaisia vastaan olivat suomalaiset upseerit uskoneet edesauttavansa kotimaansa erityisaseman säilymistä Venäjän yhteydessä. Vuosisadan kääntyessä lopuilleen oli voittoisa sotaretki kuitenkin jo kuuden vuosikymmenen takaista menneisyyttä, minkä lisäksi Suomen ja Venäjän suhteet olivat rapautumassa. Kuuliaisuus Venäjää kohtaan ei ollut tuonut pysyvää hyötyä suomalaiselle kansakunnalle; ylpeys oli kääntynyt syyllisyydentunnoksi; ja kaikki, mitä oli enää jäljellä oli myöhempien sukupolvien tuskainen tietoisuus siitä, että suomalaiset sotilaat olivat kerran olleet mukana nujertamassa toista kansakuntaa, joka oli taistellut oman itsenäisyytensä ja vapautensa puolesta.

Kirjallisuutta:

Johan Jacob Ahrenberg, Samlade Berättelser; Anor och Ungdom, två berättelser, Söderström & C:o Förlagsaktiebolag, Helsingfors 1922.

Max Engman, ’Landsmännens dubbla lojaliteter’, Finsk Tidskrift, 7-8/2002.

© Suomennos ruotsinkielisestä alkuperäistekstistä: Jussi Jalonen (2012)

Advertisements
This entry was posted in Historia, Puola, Sota and tagged , , , , , , , . Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s