Kadonneet karitsat

 

 

 

 

 

Sisäministeri Päivi Räsänen on kertomansa mukaan joutunut taannoisen kohua herättäneen kansanlähetyspäivien puheensa seurauksena kotirauhan häirinnän ja ilkivallan kohteeksi. Hänen kotiaan on viskottu kananmunilla. Temppu voi joistakuista vaikuttaa ehkä vähäpätöiseltä kepposenomaiselta protestilta, mutta asiassa on muutakin.

Rikosoikeudellisesti kyse on vahingonteosta, joka on sinänsä lievä, mutta sen motiivit ovat raskauttavat. Tapaus ei liity yksinomaan politiikkaan. Teon rankaistavuuden kannalta on merkitystä nimenomaan sillä, että Räsänen on valikoitunut hyökkäyksen kohteeksi selvästi uskonvakaumuksensa vuoksi. On syytä muistaa, että Räsänen piti puheensa kansanlähetyspäivillä yksityishenkilönä ja puhui tapahtumassa yleisluonteisesti omasta uskonkäsityksestään kristittynä. Olipa hänen uskontulkinnastaan mitä mieltä tahansa, häntä suojelevat samat lait kuin meitä kaikkia muitakin. Se, että hänen kotiansa vastaan on hyökätty juuri tämän esiintymisen seurauksena, saattaa siis hyvinkin täyttää rikoslain kuudennen luvun viidennessä pykälässä määritellyt tunnusmerkit rikoksesta, joka on tehty “uskontoon tai vakaumukseen perustuvasta vaikuttimesta”.

Asian käsittely on Räsäsestä itsestään kiinni, sillä kyseessähän on loppujen lopuksi asianomistajarikos. Moraaliselta kannalta tapaukseen ja sen taustoihin on kuitenkin syytä kiinnittää yleisempääkin huomiota ja ymmärtää, mihin vahingontekijät ovat, ajattelematta eli eivät, teollaan tulleet syyllistyneeksi. Vaikka sisäministeri Räsänen onkin joutunut ilkivallanteon uhriksi tavallisena kansalaisena, olisi valtioneuvoston jäsentenkin aiheellista osoittaa myötätuntoa ministeritoveriaan kohtaan. Se, että vahingonteko on kohdistunut julkisuuden henkilöön, saattaa nimittäin madaltaa kynnystä rivikansalaisten ja riviuskovaisten kohdalla, etenkin kun pitää mielessä, mikä on tätä nykyä muutenkin ajan henki. Räsänen on tietysti jo ehtinytkin saada moraalista tukea eräiltä kansanedustajilta. Poliittisesti on tavallaan kiintoisaa, että kristillisdemokraattien johtaja on saanut ymmärtämystä vasemmiston taholta, siinä missä hallitusrintaman oikealla laidalla onkin vaadittu hänen eroaan.

Tapahtumiin liittyy myös se, että sosialidemokraattien kansanedustaja Pauliina Viitamies, joka erosi kirkosta protestiksi Räsäsen lausuntoja vastaan, on saanut vastaanottaa herjaavaa palautetta. Viitamiehen ratkaisu oli sinänsä mielestäni erheellinen, koska eroamalla ei saa nähdäkseni aikaiseksi yhtään mitään, mutta hän on toiminut tavallisen ja hyväksyttävän kansalaiskeskustelun ja mielenilmaisun puitteissa. On merkillistä, miten tässä maassa on ihmisiä, jotka eivät tunnu kykenevän vastaavaan.

Asiat on hyvä pitää perspektiivissä. Kunnon kansalaisille, uskovaisille ja uskottomille, ei tässä maassa tarvitse kaikeksi onneksi erikseen vääntää rautalangasta, miten lähimmäistä tulee kohdella. Tapahtumat ovat taas kerran kuitenkin sikäli oireellisia, että ehkäpä olisi taas hyvä pysähtyä pohdiskelemaan, miksi nämä muutamat kadonneet karitsat ovat päässeet laumasta harhateille, ja miten heidät voisi saattaa takaisin laitumen tuntumaan.

Advertisement