Kennedy ja Vietnam, 1963-1965

Perjantaina tuli vierähtäneeksi tasan puoli vuosisataa Yhdysvaltain presidentti John Fitzgerald Kennedyn salamurhasta Dallasissa. Amerikkalaiset ovat muistelleet surmattua demokraattivaltionpäämiestä asianmukaisesti, ja sikäläisissä sanomalehdissä on myös pohdiskeltu Kennedyn olemusta poliitikkona. Hädin tuskin ensimmäisen virkakautensa loppupuolelle suoriutunut ja paljolti kansainvälisten kriisien kanssa kamppaillut Kennedy ei ehtinyt saada tilaisuutta muovata lopullista linjaansa presidenttinä, ja osaksi tämän vuoksi hän on säilynyt monitulkintaisena hahmona.

Historioitsija Larry Sabato käsitteli aikaisemmassa Washington Post -lehden lyhyessä kolumnissaan osuvasti ja hauskasti Kennedyn olemusta valtiomiehenä. Vapaamielisten ja edistyksellisten demokraattien lämmöllä muistama Kennedy noudatti ensi kautensa aikana varsin maltillista kansalaisoikeuspolitiikkaa ja pitäytyi talouspolitiikassaan varovaisuuteen ja vastuullisuuteen. Kiintoisaa sinänsä, Kennedy vieläpä suhtautui epäilevästi moniin niihin sosiaalipoliittisiin ratkaisuihin, jotka myöhemmin muodostivat hänen seuraajansa Lyndon Johnsonin vaaliman “suuren yhteiskunnan” perustan. Suurin kysymysmerkki on tietysti Vietnam, jolla on amerikkalaisille yhä suuri symbolinen merkitys eräänä historiallisena kipupisteenä ja hävittynä sotana. Olisiko presidentti Kennedy kyennyt välttämään Vietnamin sodan eskaloitumisen, vai olisiko hän ulkopolitiikkansa seurauksena lopulta ajautunut kriisin vietäväksi samalla tavalla kuin Lyndon Johnson hänen jälkeensä?

Kennedyn lyhyeksi jäänyttä Vietnamin-politiikkaa on käsitelty kahdessa spekulatiivisessa teoksessa. Tuoreempi näistä on politiikan tutkijan ja journalisti Jeff Greenfieldin hiljattain kirjoittama If Kennedy LivedThe First and Second Terms of President John F. Kennedyjonka viihteellisyyttä tasapainottaa huolellinen ja vakavasti kirjoitettu liiteosa. Toinen teos on neljä vuotta sitten julkaistu Vietnam if Kennedy Had Lived, jonka toimittivat James Blight, Janet Lang sekä David A. Welch.  Kirjan on kokoelma vuonna 2005 järjestetyn Kennedyn perintöä pohdiskelleen konferenssin esitelmistä;  osanottajiin lukeutui sekä historiantutkijoita, muuta yliopistoväkeä että Kennedyn ja Johnsonin presidenttikausien poliittisia vaikuttajia. Teoksessa on mukana myös laaja liite tuolloin julkistettuja kansallisen turvallisuusneuvoston dokumentteja. Enemmistö konferenssin osanottajista päätyi siihen kiinnostavaan lopputulokseen, että Kennedy ei olisi antanut Vietnamin tilanteen eskaloitua, vaan oli valmis hyväksymään vetäytymisen aiheuttamat poliittiset seuraukset.

Eräs perustelu tälle ovat Kennedyn omat historialliset päätökset, ennen kaikkea hänen tarkka rajanvetonsa sotilasneuvonantajien ja taistelujoukkojen välillä. Marraskuussa 1961 puolustusministeri Robert McNamara oli ensi kerran esittänyt amerikkalaisten taistelujoukkojen lähettämistä Etelä-Vietnamiin, aluksi kahdeksantuhannen miehen “avustusjoukkoina” tulvien hävittämälle Mekongin suistoalueelle. Samassa yhteydessä McNamara varoitti presidenttiä, että tilanne saattaisi edellyttää lopulta peräti kahdensadantuhannen sotilaan sijoittamista Saigonin hallituksen tueksi. McNamaran ratkaisua kannattivat Kennedyn kabinetissa sekä ulkoministeri Dean Rusk että kenraali Maxwell Taylor, mutta viime kädessä kuitenkin Kennedy itse torjui nämä vaatimukset ja tyytyi pelkästään sotilasneuvonantajien lisäämiseen. Amerikkalaisia taistelujoukkoja ei lähetetty Vietnamiin ennen kuin Lyndon Johnsonin toimesta neljä vuotta myöhemmin.

Kennedyn haluttomuuden taustalla näyttäisi olleen Sikojen lahden katastrofin muisto, sekä hänen useasti esille tuomansa ranskalaisten aiemmat huonot kokemukset Indokiinassa. Vielä vuonna 1961 oli Vietnamin tilanne tosin vähemmän uhkaava kuin vuonna 1965, mutta myös Kennedyn asema oli tuolloin tuoreena ja koettelemattomana presidenttinä haastavampi. Mahdollista on, että Kennedy olisi katsonut parhaaksi torjua taistelujoukkojen lähettämisen myös jatkossa, etenkin jos vuosien 1963-1965 alituiset sotilasvallankaappaukset Saigonissa olisivat saaneet hänet pitämään Etelä-Vietnamia menetettynä tapauksena. Ratkaisevaa on, että Kennedyn ei olisi tarvinnut toisella kaudellaan olla huolissaan uudelleenvalinnastaan, joten hän olisi voinut tehdä vaikeankin ratkaisun vakaumuksensa pohjalta.

Blight, Lang ja Welch luonnehtivat teoksensa yhteenvedossa Kennedyä varovaiseksi valtiomieheksi, jonka ulkopolitiikkaa sävytti Sikojen lahden ajoilta periytynyt epäluulo omalta sotilasjohdolta saatuja neuvoja kohtaan sekä pyrkimys välttää avointa selkkausta. Laosin kriisin pyrki Kennedy ratkaisemaan kompromissilla Hruštšovin kanssa, ja Kuuban kriisin aikana hän saartotoimista huolimatta tarttui ensimmäiseen sovittelumahdollisuuteen. Diplomatian saralla kovan koulun käynyt ja historiaa opiskellut Kennedy oli ulkopolitiikan johtajana toisenlainen hahmo kuin Johnson, jonka painopisteenä oli Amerikan sisäpolitiikka sekä “suuri yhteiskunta”, ja jolla oli kansainvälisesti taipumus vain seurata neuvonantajiensa ohjeita. Vaikutuksensa olisi voinut olla myös sillä, että toisin kuin varapresidentti Johnson, Kennedy oli sodan henkilökohtaisesti kokenut veteraani. Larry Sabato on teoksessaan The Kennedy Half-Century maininnut myös erään lisäperusteen, joka olisi kenties saanut Kennedyn pidättäytymään järeästä eskalaatiosta Vietnamissa. Taustaltaan akateeminen Kennedy oli nauttinut vahvaa kannatusta nimenomaan yliopistoväen keskuudessa, mikä todennäköisesti olisi saanut hänet suhtautumaan Johnsonia vakavammin orastaneeseen sodanvastaiseen liikehdintään kampuksilla.

Viime kädessä on tietysti mahdoton sanoa, miten Kennedy todella olisi menetellyt. Vaikka Kennedy oli tehnyt tarkan eron Etelä-Vietnamin tueksi lähetettyjen sotilasneuvonantajien ja taistelujoukkojen välillä, oli tämäkin silti merkinnyt huomattavaa sitoutumista; Kennedyn presidenttikauden aikana neuvonantajien määrä oli noussut muutamasta sadasta lopulta yli kymmeneentuhanteen. Kylmän sodan ratkaisevina hetkinä olisi Etelä-Vietnamin jättäminen oman onnensa nojaan ollut myös Kennedylle poliittisesti äärimmäisen hankala vaihtoehto. Larry Sabaton huomautus siitä, miten varovainen ja kriittinen Kennedy tuskin olisi heittäytynyt Kaakkois-Aasian selkkaukseen puolen miljoonan amerikkalaissotilaan voimin pitänee paikkansa; voi kuitenkin olla, että Kennedy olisi lopulta päättänyt lähettää Vietnamiin taistelujoukkoja, rajoittaen näiden käytön vain amerikkalaisten tukikohtien ja valittujen enklaavien alueille. Tämäkin olisi silti ollut yksi uusi askel eskalaatiossa.

Historian ironiaan kuuluu, että Kennedyn kuolema salamurhan uhrina ja ajatus marttyyriksi julistetun presidentin “perinnöstä” ilmeisesti vaikuttivat osaltaan Lyndon Johnsonin kohtalokkaaseen politiikkaan Vietnamissa. Johnson itse kuvaili tilannettaan eräässä myöhemmässä tunnustuksessaan Pulitzer-palkitulle Doris Kearns Goodwinille seuraavin sanoin: “Jos olisimme hävinneet Vietnamissa, olisi Robert Kennedy ollut ensimmäisenä johtamassa hyökkäystä minua vastaan ja selostanut kaikille, että olin pettänyt hänen veljensä sitoutumisen Etelä-Vietnamiin. Että olisin antanut kansanvaltaisen maan kukistua kommunistien käsissä. Että olisin ollut pelkuri; etten ollut mies; ettei minulla ollut selkärankaa. Tiesin kyllä, että sellaiseksi se olisi mennyt”. Epävarmuus Kennedyn todellisista aikeista ja kamppailu hänen perinnöstään presidenttinä sitoi osaltaan Amerikan sotaan, jota edesmennyt presidentti itse oli kukaties pyrkinyt välttämään. Myös tässä suhteessa Vietnamin sota oli eräs 1900-luvun kansainvälisen politiikan murhenäytelmiä.

Vaikka Kennedy olisikin tehnyt päätöksen sotilaallisista toimista, olisi hänellä ollut silti mahdollisuus myös lopettaa sota ennen toisen kautensa päätöstä. Vielä niinkin myöhään kuin vuonna 1968 oli Hanoi valmis rauhanneuvotteluihin ja myönnytyksiin, mutta aselepo kaatui Etelä-Vietnamin vetäydyttyä keskusteluista — republikaanien presidenttiehdokas Richard Nixonin suostuttelemana. Vaalikampanjaansa käynyt Nixon oli käytännössä harjoittanut Johnsonin selän takana omaa yksityistä ulkopolitiikkaansa ja luvannut jo ennakolta järjestää Saigonin hallitukselle paremmat ehdot oman valintansa jälkeen. Tapahtunutta voi pitää osoituksena Kennedyn ennenaikaisen kuoleman seurauksena syntyneestä ulkopoliittisesta tyhjiöstä, joka avasi myös republikaaneille tilaisuuden käydä uhkapeliä Vietnamin kysymyksellä. Yhtä kaikki on hankala kuvitella, että Nixon olisi rohjennut menetellä vastaavalla tavalla tilanteessa, jossa ulkopolitiikan ruorissa olisi ollut hänen vanha vastustajansa ja ohjakset tiukasti käsissään pitänyt Kennedy.

Blight, Lang ja Welch päättävät oman arvionsa Kennedyn persoonasta seuraaviin sanoihin, jotka sopivat myös tämän kirjoituksen loppulauseeksi:

“Väitteemme, että John F. Kennedy pyrki päätöksiä tehdessään välttämään sotaa ja että hän suhtautui epäillen sotilaallisen voiman käyttöön, ei tarkoita sitä että pyrkisimme jälkikäteen esittelemään hänet pasifistina. Tämä olisi hupsua. Kennedy ei ollut pasifisti, mutta hän oli hyvin perehtynyt historiaan, etenkin diplomatian historiaan. Opintojensa ohella hän tiesi myös kokemuksesta, että sodan kulkua olisi mahdoton ennustaa; hän oli itse palvellut Tyynellämerellä, jossa japanilainen hävittäjä oli halkaissut hänen torpedoveneensä kahtia. Kennedy tunsi sotahistorian perin pohjin ja tiesi, että sodan aloittava osapuoli aliarvioi aina sodan lopullisen hinnan, sekä veressä että rahassa.”

Kirjallisuutta:

Jeff Greenfield, If Kennedy LivedThe First and Second Terms of President John F. Kennedy. An Alternate History, The Penguin Group, 2013.

James G. Blight, Janet M. Lang, David A. Welch, Virtual JFK: Vietnam if Kennedy Had Lived, Rowman & Littlefield, 2000.

Larry Sabato, The Kennedy Half-Century. The Presidency, Assassination and Lasting Legacy of  John F. Kennedy, Bloomsbury, 2013.

Advertisements
This entry was posted in Historia, Sota and tagged , , , . Bookmark the permalink.

4 Responses to Kennedy ja Vietnam, 1963-1965

  1. Jussi Jalonen says:

    Huomautus kommentoijille: ikävä kyllä en julkaise historiallisia salaliittoteorioita sisältäviä vastauksia. Niitä varten suosittelen Magneettimediaa tai Sarastusta.

  2. Jere says:

    Jostain syystä lukiessa tuli mieleen, että Jalonen on joskus pelannut Civilizationia.

    • Jussi Jalonen says:

      Totta kai olen, ja tykkäsin kovasti. Ykköstä, kakkosta ja nelosta. Kiinnostaa tosin, miten se tästä kirjoituksesta nimenomaan käy ilmi?

  3. Vae victis says:

    Kennedyn presidenttikausi oli kyllä melkoista mylläkkää. Heti alkuun Sikojenlahden fiasko, sitten Berliinin kriisi ja Berliinin muurin pystyttäminen, Kuuban ohjuskriisi, Etelä-Vietnamin paheneva tilanne, ja samaan aikaan kotimaassa kansalaisoikeusliikehdinnän kanssa tasapainoilu. Ja kaiken lisäksi laitaoikeisto syytti häntä kommunistiksi.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s