Eilen illalla Krimillä piiritetyiksi joutuneet Ukrainan armeijan sotilaat järjestivät aseettoman mielenosoituksen tukikohtaa piirittäviä venäläisjoukkoja vastaan. Tänään kriisin ratkaisu voi olla käsillä, kun Yhdysvallat ja Venäjä istuvat yhteiseen neuvottelupöytään. Hetkellinen hengähdystauko näyttää sen verran lupaavalta, että uskallan taas jatkaa aloittamaani Ayn Rand -lukupäiväkirjaa, ainakin yhden kappaleen verran.
Atlas Shrugged -romaanin kertaukseni saavuttaa nyt ensimmäisen osan seitsemännen luvun, joka on nimeltään The Exploiters and The Exploited. Ayn Rand jatkaa vauhdikkaasti jo aiemmissa luvuissa luonnostelemansa yhteiskuntafilosofian vyöryttämistä. Jakso on tavallaan peilikuva Marxista, ei ainoastaan sanomansa puolesta vaan myös esteettisesti. Bloggari Michael Halilan lanseeraama ilmaisu “kapitalistinen realismi” sopii mainiosti kuvaamaan romaanin tätä lukua. Mukana on vaihteeksi myös juonenkäänteitä.
Aiemmin olemme saaneet ihastella kirjailijan hurmoksellisia kuvauksia terässulatoista, ja tämäkin luku alkaa samanlaisella reippaalla teollisuuspornolla. Dagny Taggart on aloittanut Coloradon rautatielinjan kunnostamisen, ja Kalliovuorten neitseelliset maisemat ovat muuttuneet massiiviseksi rakennustyömaaksi. Porat pärisevät ja moukarit heiluvat kun Rearden-erikoisteräksestä työstetyistä kiskoista syntyy uutta rautatietä maili kerrallaan. Muuan lavea kanjoni pitäisi saada ylitettyä, ja Hank Rearden poikkeaa rakennustyömaalla esittelemässä yhtiökumppanilleen uuden rautatiesillan piirustukset. Dagnyn ja Hankin välinen jäyhän asiallinen haastelu alkaa kehkeytyä omanlaiseensa suuntaan, kun Hank huomaa yllättäen olevansa kiinnostunut kollegastaan muussakin kuin bisnesmielessä.
Sattumaa eli ei, Randin maalailema tunnelma on hieman samanlainen kuin Stalinin ajan tuotantoromansseissa. Kyseessä oli kommunistisen kirjallisuuden genre, jossa kansan ja valtiovallan rakennusprojekteja ylistettiin kaunokirjallisin keinoin. Romaaneihin liittyi toisinaan myös romanttinen juonikuvio, jossa kirkasotsaiset iskurityöläiset rakastuivat toisiinsa liukuhihnan ääressä tai kivijalkaa muuratessaan. Neuvostoliitosta paenneen Ayn Randin romaanissa työläisten tilalla ovat yritysjohtajat, ja romanttisen kiintymyksen sijasta Rearden huomaakin tuntevansa kollegaansa kohtaan ihan ehtaa lihallista himoa. Kohtaus, jossa Rearden huomaa silmäilevänsä Dagnyn harmaan bisnespuvun avointa kaulusta ja käy akuutista verenpuutteesta kärsivissä aivoissaan lävitse ruumiillista mielihaluaan tätä kohtaan on oikeastaan aika hyvin kirjoitettu. Tuoltahan se tuntuu, ja kukapa mies ei olisi haaveillut ottavansa himoitsemansa naisen?
Sankariparimme rattaisiin heitetään kuitenkin myös kapuloita. Tähän asti ovat touhussa olleet yrittäjien omat kartellit, mutta nyt kehään astuu myös liittovaltio. Valtiovalta yrittää ostaa Rearden-metallin oikeudet painostukseen turvautuen, mutta Rearden kieltäytyy myymästä. Kostoksi valtiollinen tiedeinstituutti — State Science Institute, romaanissa eräänlainen tutkimusta koordinoiva liittovaltion oma akatemia — julkaisee ympäripyöreän lehdistötiedotteen, joka antaa erikoisteräksen luotettavuudesta kyseenalaisen kuvan. Mutta miksi instituutti tekee näin? Tämä selviää, kun Dagny tapaa instituutin johtajan, kuuluisan fyysikko Robert Stadlerin. Kyse on kateudesta. Kolmentoista vuoden aikana instituutti on itse käyttänyt metallurgiseen tutkimukseen yli kaksikymmentä miljoonaa dollaria, eikä ole saanut aikaiseksi kuin kehnon korroosiosuojauksen. Samalla on Rearden itse keksinyt huippuluokan erikoisteräksen puolentoista miljoonan dollarin investoinneilla. Eihän se vetele, että yksityisyrittäjän voitaisiin sallia tekevän parempia tuloksia kuin valtio.
Tässä kohtaa lukija pyörittelee silmiään. Romaani on siis kirjoitettu 1950-luvun Yhdysvalloissa? Maassa, jossa nimenomaan liittovaltion rahoittamat ja johtamat projektit olivat tuottaneet ENIACin, Manhattan-projektin ja olivat hyvää vauhtia viemässä ihmiskuntaa avaruuteen? Maassa, jossa valtiovallan ja pääoman liitto oli laskenut pohjan maailmanhistorian siihen asti massiivisimmalle sotilaallis-teolliselle kompleksille? Lukija huomaa tässä kohtaa hakkaavansa päätään seinään kirjailijattaren ideologisuudelle. Miksi ihmeessä professori Stadlerin kaltaisen neron, koska nerona hänet romaanissa esitetään, luotsaama valtiollinen tiedeinstituutti on niin tehoton? Minkä vuoksi liittovaltio yrittää painostaa Hank Reardenia, sabotoida hänen yritystään tai sosialisoida hänen patenttejaan, kun he voisivat sen sijaan vain palkata hänet alihankkijaksi ja tuottaa Rearden-teräksestä väsättyjä panssarivaunuja ja taistelulaivoja? Kyse on viihderomaanista, mutta samalla se on sisältävinään myös yhteiskunnallisen sanoman. Tässä sanomassa ei vain tuntuisi olevan yhtään mitään järkeä, ellei suostu hyväksymään Randin ajattelun omintakeisia paradigmoja yksityisen yritteliäisyyden ja valtiovallan välisestä vääjäämättömästä ristiriidasta. Lisäksi on hyväksyttävä myös ajatus valtiojohtoisten projektien lähtökohtaisesta saamattomuudesta. Valtiokapitalismi ei vain näyttäisi lukeutuvan Randin maailmankaikkeuteen.
Romaanissa valitellaan myös Pohjois-Amerikan malmivarojen ehtymistä. Tosielämässä ongelma ratkeaisi siten, että Rearden-teräksestä väsätyin ihmeasein varustettu Yhdysvaltain armeija ottaisi haltuunsa Australian kansanvaltion rautakaivokset. Interventioita on kyllä suoritettu jopa banaanien vuoksi. Ayn Randin maailmassa liittovaltion ratkaisu on säätää viime luvussa mainittu laki “mahdollisuuksien tasaamisesta”, jolla Reardenia kielletään omistamasta samanaikaisesti kaivoksia ja valimoita. Teräsparonillamme on edessään katkera valintatilanne.
Rautatieurakka sentään edistyy, vaikka James Taggart osoittaakin merkkejä hermojensa pettämisestä ja sählää kaikenlaista. Eräässä vaiheessa hän yrittää huiputtaa siskoaan osallistumaan väittelyyn, jossa opponenttina olisi viime luvusta tuttu edistyksellinen lehtimies Bertram Scudder. Paneelikeskustelun otsikko on “Onko Rearden-erikoisteräs ahneuden kuolettava tuotos?”. Dagny harppaa suutahtaneena veljensä autosta pihalle ja lampsii kotiinsa laitakaupungin kautta. Ohimennen hän jutustelee hämyisessä kuppilassa parin pummin kanssa, jotka kertoilevat tarinoitaan siitä, kuka on John Galt. Dagny saa tästä mainion idean rautatiensä nimeksi; siitä tulee John Galtin linja!
Francisco D’Anconia järkyttyy kuultuaan tästä nimivalinnasta, mutta Dagny on vain riemuissaan onnistuttuaan säikyttämään vanhaa heilaansa. Entisten rakastavaisten dialogi päättyy Dagnyn heittämään haasteeseen. Mikäli nimi ärsyttää, niin se ihka oikea John Galt, kuka hän sitten onkaan, voi tulla vaatimaan rautatietä omakseen. Francisco toteaa tähän arvoituksellisesti: “Hän tulee”.
Mutta kuka kumma on tämä paljonpuhuttu John Galt? Olisimmeko yhtään lähempänä tämän arvoituksen ratkaisua? Eräs vihje saattaa piillä Dagnyn keskustelussa tohtori Stadlerin kanssa. Stadler juttelee vanhoista ajoistaan Patrick Henry -yliopiston opettajana, jolloin hän lopullisesti pettyi ihmisiin ja menetti uskonsa yksilölliseen lahjakkuuteen. Hänellä oli kolme erinomaista oppilasta, joista kukaan ei täyttänyt hänen odotuksiaan. Yksi näistä oli Francisco D’Anconia, josta tuli kelvoton playboy. Toinen oli Ragnar Danneskjöld, josta tuli merirosvo ja lainsuojaton. Kolmas puolestaan — no, kolmas oli eräs keskinkertaisuus, joka vain katosi jonnekin. Voisiko tämä salaperäinen kolmas mies olla John Galt? Voisiko?
Historiantutkijan näkötorni 