Ukraina, suvereeni demokratia ja Suomi

    

Ukrainan kriisissä on meneillään suvantovaihe. Presidentti Vladimir Putin on tänä aamuna julistanut Venäjän armeijan länsirajoilla järjestetyn sotaharjoituksen päättyneeksi ja vetänyt taistelujoukot takaisin tukikohtiinsa. Suora sota, jota aiheutti pelkoa vielä viikonloppuna, näyttää ainakin tällä hetkellä vähemmän todennäköiseltä.

Krimin alueella sen sijaan tilanne on yhä avoin Venäjän de facto tukemien ja varustamien sikäläisen autonomisen tasavallan sotilaiden piirittäessä Ukrainan armeijan tukikohtia. Aleksanteri-instituutin Markku Kivinen on ilmeisesti hyväksynyt sellaisenaan Venäjän hallituksen tiedonannon, että Krimillä toimivat sotilaat olisivat vain paikallisia joukkoja. On hankala uskoa, että niemimaalla olisi vain parissa päivässä onnistuttu polkaisemaan maasta uunituoreilla Venäjän erikoisjoukkojen aseilla varustettu kurinalainen sotilasvoima, jolla kaiken lisäksi oli operaatiosuunnitelmat valmiina. Etenkin, kun tunnuksettomin univormuin sonnustetut joukot aloittivat toimintansa samaan aikaan kun Venäjä vahvisti Sevastopolin tukikohtaansa ja ennen kuin loikkauksia sikäläisistä Ukrainan armeijan joukoista oli ehtinyt tapahtua. Presidentti Putinin vakuutuksesta huolimatta on mahdollista, että ensimmäisissä vapaajoukoissa olisi ollut myös Venäjän armeijan sotilaita, jotka on lähetetty tehtäviinsä sammutetuin lyhdyin. Myös ulkoministeri Tuomioja näyttää pitävän tätä todennäköisenä.

Alueellisen selkkauksen uhka on siis yhä vakava. Spectator -lehden julkaiseman vitsikkään bluffiohjeistuksen kuutoskohtaa lainatakseni on silti pakko todeta, että kriisi näyttäisi päivä päivältä kääntyvän Venäjän hallitukselle pahaksi poliittiseksi tappioksi. Sapelinkalistelu Ukrainaa vastaan ei näyttäisi Venäjällä nauttivan järin suurta suosiota, ja kriisi on ehtinyt kirvoittaa jo ensimmäiset sodanvastaiset mielenosoitukset. Ukrainaa vastaan käytetyt kovat otteet ovat tuottaneet moittivia lausuntoja jopa Putinin hallinnon tähänastisilta uskollisilta liittolaisilta, Valko-Venäjän ja Kazakstanin hallituksilta.

Tänään pitämässään tiedotustilaisuudessa Venäjän presidentti on pysynyt sitkeänä ja kerrannut perustelunsa operaatiolle Krimin alueella. Kremlin näkemys on yhä edelleen, että Ukrainan vallankumous oli laiton, vaikkakaan vallasta syöstyllä presidentti Janukovitšilla ei edes Putinin silmissä ole enää “poliittista tulevaisuutta”. Putinin mukaan vallankumouksen myötä syntyneessä hauraassa koalitiohallituksessa istuvat äärioikeistotahot muodostavat samaten vakavan uhan. Vaikka Kiovan uusi hallitus ei olekaan mikään järin länsimielisten tai muuten sympaattisten hahmojen galleria, on vaikea kuvitella että Venäjän toimet ainakaan tyynnyttävät hetkittäin pinnalle päässeitä äärikansallisia tuntemuksia Ukrainassa. Putinin mielestä ovat ripeät toimet Krimillä kuitenkin ennaltaehkäisseet samanlaisen “kaaoksen” syntymisen kuin muualla Ukrainassa. Duuman sunnuntaina myöntämät valtuudet sotilaallisen voiman käyttämiseen koko Ukrainan alueella ovat vain varotoimenpide, ja Putinin mukaan Venäjä on valmiina toimimaan yksinomaan “humanitaarisin” motiivein.

Tiedotustilaisuuden sisältö näyttäisi tukevan otaksumaa, että Putin on tosiaan liikkeellä aatteellisin perustein. Kyse ei ole vain kyynisestä voimapolitiikasta tai geopoliittisesta kamppailusta. Venäjän presidentti selvästi uskoo suvereenin demokratiansa periaatteisiin ja mitä ilmeisimmin aidosti näkee Ukrainassa tapahtuneen vallankumouksen epäoikeutettuna ja epävakautta luovana vaarallisena tapahtumana. Koska “normalisaatio” on tavallistenkin ihmisten etu, oikeuttaa status quon palauttaminen mahdollisimman nopeat toimet, myös sotilaallisiin toimiin varautumisen. Kuten aina, omasta mielestään oikeassa oleva taho on vakuuttunut myös siitä, että mahdollinen eskalaatio on yksinomaan toisen osapuolen syytä. Demokratian ja laillisuuden turvaamiseksi toimivana suvereenina vallanpitäjänä Venäjän presidentti ei katso tarpeelliseksi mietiskellä, mitä kansainvälinen yhteisö tai markkinat hänen toimenpiteistään mahdollisesti ajattelevat.

Presidentti Putinin puolustelut siis tuskin ovat vain retorinen savuverho. Hän näyttäisi toimivan oman näkemyksensä mukaan oikeutetusti, hilliten väkivaltaa ja kaaosta sekä suojellen Venäjän kansakuntaa ja naapurivaltioiden alueilla asuvia maanmiehiä. Hän näyttäisi uskovan asiaansa rehellisesti ja vakaumuksellisesti, eikä hänelle kaiketikaan ole olemassa mitään muita totuuksia. Informaatiosodan myötä Venäjän hallitus ja sitä lähellä olevat tahot ovat toki laskeneet liikkeelle runsain mitoin propagandaa, jota he eivät tietysti itsekään usko, mutta ylempänä mainituissa perusteissaan Putin lienee vilpitön ja selvästi uskoo siihen, mitä saarnaa. Tämä järkähtämättömyys on kriisin jatkuessa mahdollisesti huolestuttavin asia, ja on jo hetkittäin luonut vakavia kommunikaatiokatkoksia. Putinin kanssa keskustellut Saksan liitokansleri Angela Merkel ehti jo otaksua Venäjän presidentin irtautuneen todellisuudesta. Perspektiivien etäisyys on ymmärrettävissä. Toisella puolen neuvotteluissa oli “suvereenia demokratiaa” harjoittava, yksipuoliseen toimintaan uskova valtionpäämies; toisella taas liittolaismaiden ja unionikumppanien kanssa säännöllisesti neuvottelevan parlamentaarisen hallituksen johtaja.

Vaikka Putin uskoo vakaasti olevansa oikeassa, kriisi ei silti ole Kremlille yksinkertainen asia. Toisin kuin Georgia tai Viro, on Ukraina ollut Venäjälle hyvin läheinen valtio. Tällä on ollut nykyiseen tilanteeseen kaksitahoinen poliittinen vaikutus. Venäjän hallituksella on ollut omasta mielestään suorastaan aiempaa pakottavampi velvoite ryhtyä koviinkin painostustoimiin, osaksi myös siksi koska ennakkotapaus on vaarallinen. Ukrainan onnekas vallanvaihdoshan voisi merkitä samaa myös Venäjällä. Kääntöpuoli on se, että Venäjän kansalaiset tuskin ovat ääritapauksissakaan valmiita hyväksymään edes rajoitettuja tai epäsuoria sotilaallisia toimia Ukrainan alueella. Ukraina ei ole Venäjän suurelle yleisölle mikään pieni Kaukasuksen valtio tai uppiniskainen Baltian maa, vaan veljeskansaksi mielletty kansakunta, jolla on yhteinen historia Venäjän kanssa. Putinin hallitus on yrittänyt kiertää tämän ongelman keskittymällä Krimin venäläismielisen väestön “suojelemiseen” ja ylikorostamalla äärioikeistolaisen reaktion uhkaa Kiovassa. Tästäkin huolimatta Moskovassa on syntynyt protesteja hallitusta vastaan. Kremlin “suvereeni demokratia” saattaa kriisin jatkuessa joutua vääjäämättä vastatusten myös Venäjän kotimaisen kansalaisyhteiskunnan kanssa. Pitkällä tähtäimellä tämä on kolaus sekä Putinille itselleen että koko hänen luomalleen poliittiselle järjestelmälle.

Suomessa tilanne on pistänyt uutta vauhtia NATO-keskusteluun. Ulkopoliittisen instituutin tutkija Charly Salonius-Pasternak kiiruhti huomauttamaan, että NATO ei puolusta pelkkiä kumppaneita. Kirkkohistorioitsija Arto Luukkanen, joka on tullut tutuksi itänaapuria ja kotimaan politiikkaa käsittelevillä huumorikirjoituksillaan, puolestaan vielä paransi tahtia pelottelemalla, että Suomen hakeutuminen Atlantin liiton suojiin saattaisi sysätä Venäjän miehittämään Kouvolan ja Lappeenrannan. Oikeistolaisesti asennoituneiden taholta on muistuteltu siitä, miten Suomi on vailla turvatakeita ja täten altis Ukrainan kohtalolle; vasemmalla laidalla puolestaan on päästelty helpotuksen huokauksia vakuuttuneina siitä, että jäsenyys Atlantin liitossa olisi varmasti lisännyt myös jännitettä Suomen rajoilla.

Kaikki osapuolet ovat unohtaneet yhden asian. Toisin kuin Ukraina, ei oma kotimaamme ole entinen neuvostotasavalta. Meillä ei myöskään ole alueellamme Venäjän sotilastukikohtia, eikä meillä edes ole mitään sopimattomia rajakiistoja itänaapurimme kanssa, kuten Virolla. Moskovan perspektiivistä Suomi kuuluu tämän seurauksena eri kastiin kuin edesmenneestä Neuvostoliitosta irtautuneet valtiot, joiden osalta Venäjä on jo lainsäädäntönsäkin puitteissa katsonut voivansa menetellä miten haluaa. Näillä alueilla on Kreml soveltanut taloudellisia pakotteita, poliittista painostusta ja sotilaallista voimaa. Suomi on sen sijaan tunnustettu jatkuvasti suvereeniksi valtioksi, ja itänaapurimme on lähestynyt meitä kokonaan toisenlaisissa merkeissä. Venäjän ainoat intressit maassamme näyttäisivät tähän asti olleet vaikutusvallan hankkiminen talouden saralla — mikä osaltaan selittyy ovien avaamisella EU:n suuntaan — sekä tietynlainen myötävaikuttaminen yleiseen keskusteluilmapiiriin.

Mitä tulee Suomen mahdolliseen jäsenyyteen Atlantin liitossa, niin tylsä tosiasia lienee, että edellä kuvattu maamme asema Venäjän silmissä tuskin siitä sanottavammin muuttuisi. NATO-jäsenyys ei ole estänyt naapuriamme Norjaa ylläpitämästä hyviä suhteita Venäjään ja harjoittamasta taloudellista yhteistyötä arktisella alueella. NATO-jäsenyys ei ole myöskään estänyt Saksaa ottamasta pääroolia tämänhetkisen kriisin ratkaisussa ja Venäjän kanssa käydyissä neuvotteluissa. Niin vaikeaa kuin se onkin hyväksyä, sekä Venäjää että Atlantin liittoa kammoksuvat tahot lienevät molemmat väärässä. Venäjällä tuskin on minkäänlaista tarvetta käyttää sotilaallista voimaa Suomea vastaan; mutta mahdollinen NATO-jäsenyys ei sekään tuhoaisi ulkopolitiikkamme perusperiaatteita.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö Venäjä olisi Suomelle turvallisuuspoliittinen haaste. Vastoin kansainvälistä oikeutta toimiva ja voimaa käyttävä suurvalta on aina epämieluisa naapuri. Se, että Suomen turvallisuus perustuu yksinomaan etuoikeutettuun asemaan Venäjän ulkopolitiikassa vallitsevassa imperialistisessa hierarkiassa, on niin ikään huono asia. Pienten valtioiden etu nimenomaan edellyttää sitä, että ne voivat perustaa asemansa kansainvälisen oikeuden varaan. Paasikiven linjan kyynisistä perusperiaatteista huolimatta tämän toteutumista on vaadittava aina ja kaikkialla. Suurvallan yksipuolisesti sallimista etuoikeuksista juontava turvallisuudentunne on paitsi täysin väärää, myös moraalitonta turvallisuudentunnetta.

Turvallisuuspoliittisen keskustelun kannalta saattaisi silti olla hedelmällisintä, jos suomalaiset kommentaattorit eivät NATO-jäsenyyden eduista ja haitoista keskustellessaan tuijottaisi itseään lakkaamatta sokeiksi yksinomaan idänsuhteisiin. Viime kädessä kyse on siitä, haluaako Suomi järjestää puolustuksensa osana laajaa kollektiivista euroatlanttista turvallisuusjärjestelmää, tulla toimeen omillaan, vaiko etsiskellä pohjoismaista yhteistyötä. Kaikissa näissä vaihtoehdoissa — jopa liittoutumattomuudessa, edellyttäen että se pitää sisällään aktiivisen ulkopolitiikan kansallisen eristäytymisen sijasta — on omat haasteensa ja etunsa, joita on hyvä punnita kansalaiskeskustelussa. Kaikki ne jättävät meille myös edelleen mahdolliseksi määrittää suhteemme Venäjään pääsääntöisesti itse.

Suomen hallitus on toiminut meneillään olevan kriisin aikana hyvin ja vastuullisesti. Erityisen tunnustuksen ansaitsee ulkoministeri Tuomioja. Mainittava on myös presidentti Niinistö, joka on ulkopoliittisesti kokemattomana osoittanut valtioviisautta ja jättänyt luotsiveneen ohjat kokeneelle ministerilleen, asettaen samalla oman arvovaltansa hallituksen taakse. Kriisin päätyttyä sopii toivoa, että valtiovaltamme osoittaa samaa aloitekykyä kotimaamme turvallisuuspoliittisen aseman uudessa tarkastelussa.

Advertisements
This entry was posted in Politiikka, Sota and tagged , , , , , , , , , , , , , , . Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s