Kataisen tasavalta

                  

 

Kokoomuspuolueen johtaja ja pääministeri Jyrki Katainen ilmoitti vastikään, ettei aio enää tavoitella puolueensa johtajuutta, eikä myöskään olla ehdolla tulevissa eduskuntavaaleissa. Paitsi että tämä merkitsee pääministerin vaihtumista kesällä, kyseessä on Kansalliselle Kokoomukselle historiallinen tilanne. Katainen on ollut puolueensa kenties merkittävin puheenjohtaja sitten Harri Holkerin, ja hänen voi perustellusti katsoa lukeutuvan myös kylmän sodan jälkeisen kauden merkittävimpiin suomalaisiin valtiomiehiin.

Kokoomuspoliitikkojen otettua pääministerin ja presidentin tehtävät huostaansa on monien kenties hankala muistaa kymmenen vuoden takaista tilannetta, jolloin suurin oikeistopuolue oli lähestulkoon selvitystilassa. Ville Itälän puheenjohtajakaudella oppositioon ajautunut Kokoomus oli menettänyt uskottavuuttaan pahemman kerran, ja puolueen sisällä vallitsi demoralisoitunut mieliala. Kannatusmittauksissa alimmat lukemat mitattiin vuoden 2003 marraskuussa, jolloin Kokoomuksen tulos oli enää 16,4%, siinä missä vihreätkin kuittasivat jo 12,8% kannatuksen. Edistyspuolueen viimeinen lapsipuolikin alkoi näyttäytyä vahvana haastajana Svinhufvudin ja Paasikiven vanhalle valtapuolueelle.

Kataisen astuttua johtoon puolue koki mullistuksen, ja samanlaisen mullistuksen koki pian myös koko Suomi. Dynaamiseksi nuoreksi poliitikoksi osoittautunut Katainen onnistui vain neljässä vuodessa nostamaan puolueen maan valtatekijäksi ja käytti porvarihallituksessa valtiovarainministerinä suurempaa valtaa kuin skandaaleissa ryvettynyt keskustalainen pääministeri. Puolueen ilme muuttui samalla entistä liberaalimmaksi sekä arvo- että talouspolitiikan osalta. Kataisen ja hänen lähipiirinsä markkinoima aatemaailma edusti uudenlaista vireää ja nuorekasta kokoomuslaisuutta, joka näytti hetkittäin kaikuvan 1990-luvun nuorsuomalaisten perintöä. Sattumaa ei ole, että lyhytikäisen liberaalipuolueen vanha perustaja Risto E. J. Penttilä hakeutui Kataisen kaudella Kokoomuksen seurakuntaan.

Kokoomuksen noustua pääministeripuolueeksi ja voitettua presidentinvaalit puolueen hegemonia-asema oli selvä. Vastaavaan suoritukseen ei ole 2000-luvulla kyennyt yksikään toinen puoluejohtaja, ja ainoastaan Timo Soinin saavutusten voi katsoa painivan samassa sarjassa. Kataisen menestyksen ja Kokoomuksen valta-aseman ikävänä kääntöpuolena on ollut tuhoisa vaikutus suomalaiseen politiikkaan. Kokoomus on onnistunut aika ajoin hallitsemaan suomalaista media- ja mielipideilmapiiriä, samalla kun muu puoluekenttä on pidetty kurissa divide et impera -politiikalla. Kataisen johdolla porvaripuolue ei ole arkaillut käyttää hallituskumppaneitaan ihmiskilpinä “poliittisen vastuunkannon” nimissä, ja hallitusyhteistyö Kokoomuksen kanssa on ollut poliittista myrkkyä niin Keskustan, vihreiden kuin sosialidemokraattienkin kannatukselle. Kuvaavaa on, että kahdeksan vuoden aikana ei suomalaisessa politiikassa ole syntynyt minkäänlaista Kokoomuksen vastaista koalitiota, ja vieläpä Kokoomuksen aatteelliset päävastustajat kyettiin sitouttamaan joksikin aikaa hallitusyhteistyöhön. Tätä voi jo sellaisenaan pitää Kataiselta mestarillisena valtiomiehen taidonnäytteenä.

Ainoan varsinaisen haasteen Kokoomuksen hegemonialle on muodostanut perussuomalaisten hahmossa poliittiselle kentälle noussut radikaali kansallismielinen populismi. Kokoomuksen oma asema oikeistopuolueena on nojannut perinteisesti kansallisuusaatteeseen ja vasta toissijaisesti markkinahenkisiin talousoppeihin. Kataisen kaudella markkinatalous ohitti merkityksessä kansallismielisyyden, mikä osoittautui kohtalokkaaksi ja edesauttoi osaltaan perussuomalaisen protestipuolueen rajua nousua. Maanosan laajuisen kriisin oloissa on kansalaisten usko EU-projektiin aikoinaan sitoutuneen Kokoomuksen asemaan kansallisten etujen vaalijana väistämättä horjunut. Samalla ovat myös Kokoomuksen toimenpiteet velkakriisin ratkaisemiseksi horjuttaneet luottamusta valtavirran oikeiston kykyihin vapaan markkinatalouden ja talouskurin varjelijana. Tämä puolestaan on provosoinut Kataisen kaudella myös Kokoomuksen nuorisosiivessä avointa radikaalia talousoikeistolaista liikehdintää.

Kataisen ongelma ja suurin huoli pääministerinä on ollut se, että Kokoomus on nauttinut hegemonia-asemastaan lainatulla ajalla. Suomalaisen hyvinvointivaltion muovaaminen mahdollisimman paljon kokoomuslaisten ihanteiden mukaiseksi yhteiskunnaksi ei ole ollut tehtävä, jonka voisi toteuttaa yön ylitse, tai edes yhdessä vaalikaudessa. Pitkät ja tuskaisat hallitusneuvottelut tekivät tuoreelle pääministerille jo kesällä 2011 selväksi, että hänellä ei olisi kovinkaan paljoa mahdollisuuksia muokata Suomea puolueensa ihanteiden mukaiseen suuntaan. Noudatetun leikkaus- ja veropolitiikan myötä on kokoomuslainen taloudenhoito silti vakiintunut ainoaksi oikeaoppiseksi vaihtoehdoksi, siitäkin huolimatta että vuoden 2011 vaalien jälkeen on valtiovarainministerin salkku ollut sosialidemokraattien huostassa. Hyvinvointivaltion rakenteiden alasajo on ollut huomattavasti hankalampaa, vaikka säästöillä kuristaminen onkin ulottunut jopa puolustusvoimain kaltaiseen instituutioon asti.

Kataisen viimeisen kauden perinnöksi jääkin yritys toteuttaa kokoomuslaisen suunnitelman mukaista talouskuri- ja yksityistämispolitiikkaa niin paljon ja niin nopeasti kuin mahdollista. Työ jäi puolinaiseksi, ja hänen manttelinperijänsä tuskin enää kykenee saattamaan sitä päätökseen. Maamme puolueiden aiemman historian valossa suuren johtajahahmon poistuminen näyttämöltä merkitsee yleensä vääjäämättä kriisivaihetta, josta toipuminen voi viedä hyvinkin pitkän ajan. Vertailun vuoksi, sosialidemokraatit eivät ole vieläkään selviytyneet Paavo Lipposen jälkeisestä valtatyhjiöstä; ja Kataisen vetäydyttyä näyttäisi Kokoomuksessa olevan edessä todennäköisesti myös puoluesihteerin vaihdos. Mahdollista on, että puolue tulee siirtymään uuden johdon myötä entistä oikeammalle, mistä oli merkkejä jo kesän 2012 Rovaniemen puoluekokouksen aikoihin. Suomen oloissa kova ja avoimen oikeistolainen ohjelma tuskin takaa vaalivoittoja. Kataisen vuosien 2007 ja 2011 eduskuntavaalimenestys pohjasi aikoinaan nimenomaan taidokkaaseen ja onnistuneeseen mielikuvaan Kokoomuksesta maltillisena keskustaoikeistolaisena puolueena.

Suomen poliittinen kenttä on siis väistämättä siirtymässä murrosvaiheeseen. Kataisen ero tulee jo keskipitkällä aikavälillä melko varmasti merkitsemään myös Kokoomuksen jo hieman säröilleen hegemonia-aseman lopullista murtumista. Suomalaisessa politiikassa koittaa uusien valtakoalitioiden ja vastakkainasettelujen aika. Uuden liberaalin oikeiston haastajaksi alun alkaen noussut kansallismielinen populismi saattaa tulevaisuudessa joutua vastatusten voimistuvan vasemmistolaisen reaktion kanssa. Samalla politiikan valokeilaan nousee taas uusia Kataisen veroista valtiotaitoa osoittavia kyvykkäitä mies- ja naisjohtajia. Se perintö, jonka kanssa nämä kansakunnan uudet johtajat joutuvat tulemaan toimeen on kuitenkin ennen muuta Jyrki Kataisen tasavallan vuosien 2007-2014 jättämä perintö.

Advertisements
This entry was posted in Media, Politiikka and tagged , , , , , , , . Bookmark the permalink.

5 Responses to Kataisen tasavalta

  1. Pingback: Mies menee ja mies tulee… | Uuninpankkopoika Saku Timonen

  2. Erinomainen suoritus kyllä, siis joidenkin kannalta, keitä sitten lienevätkään, isoja rikkaita tietysti ja ilman muuta omalta kannaltaan. Nyt sitten vielä köyhätkin itkee perään ja ovat ihan että mitähän ihmettä oikein tapahtui.

  3. Francis Williams says:

    Katainen on kuin eräs toinen oikeistolainen, jenkkiläinen johtaja. “Suuri johtaja”, jonka jäljiltä aiemmin hieno ja toimiva yhteiskunta on raunioina. Täytyy vain sanoa, että jossain Pohjois-Savossa on kylä, joka kaipaa pikkupoikaansa takasin kotiin.

  4. Minusta on kyllä, miten sen nyt sanoisi, suorastaan käsittämätöntä, ettei noita Kataisen Kokoomusnuorten aikaisia suhmurointeja nosteta uudestaan esille. Jos historiassa on noinkin härskejä manööverejä, voi olettaa, että tapa on säilynyt. Ehkä on näin, Että EU:n ylin organisaatio edellyttää, että valitulle jäsenelle vilppi ei ole kynnyskysymys. Saa nähdä kuinka pitkälle Katainen vielä kiipeilee. Sääliksi käy Urpilaista jo nyt. Ei luokanopettajan kyvyt riitä noihin hommiin. Valtiotieteellinen vielä vähemmän. “Valtsiskka” on perinteisesti ollut yliopiston kepoisin ahjo, josta paperit saa ulos, jos viitsii käydä siellä. Voi näitä aikoja ja voi näitä tapoja.

    http://jormakalliokoski.blogspot.fi/2014/03/katainen-petoksen-kautta-uraputkeen.html

    Eräs mielestäni parhaimpia tutkivia journalisteja kautta aikain kommentoi tätä juttua seuraavasti:
    Toki. Tämä oli julkisuudessa jokunen vuosi sitten. Väärennös oli kiistaton, ja valtionsyyttäjä Pekka Koposen päätös ehtaa VKSV:n tasoa. Väärennöstä oli käytetty todistuskappaleena, eikä ole mielestäni kohtuullista väittää tekoa vähäiseksi. On toki mahdollista, että Katainen olisi noussut pj:ksi ilman näitäkin, mutta periaatteessa temppu oli nolo. Syyttäjä Koponenkin edisti mukavasti uraansa, hänet nimitettiin Korkeimman oikeuden tuomariksi. Valta kasvoi, palkka nousi ja työt vähenivät.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s