Eurovaalit ja äärioikeisto

  

 

Viime viikonloppuna pidettyjen eurovaalien eräs huomattava seuraus oli eurooppalaisen äärioikeiston menestys. Erityisen hätkähdyttävä vaikutus oli Ranskan kansallisen rintaman vaalivoitolla. Europarlamentin puhemies ja sosialistiryhmän johtaja Martin Schulz kuvaili tapahtunutta “huonoksi päiväksi Euroopalle”, viitaten Marine le Penin äärioikeistopuolueen muukalaisvihamieliseen ja juutalaisvastaiseen ohjelmaan. Schulzin kommentti onnistui närkästyttämään Suomessa historioitsija Markku Jokisipilän, joka julisti Turun Sanomien kolumnissaan Schulzin olevan “väärässä” ja moitti häntä saman tien “poliittisesti hölmöstä kilpailijoiden leimaamisesta rasisteiksi”. Dosentti Jokisipilän mukaan “vaalitulosta tulee kunnioittaa silloinkin, kun se on itselle epämiellyttävä”.

On vaikea ymmärtää, mitä Jokisipilä ajaa kolumnissaan takaa, sillä puhemies Schulz on kunnioittanut vaalitulosta. Hän ei ole kyseenalaistanut äänestystä, eikä edes vielä vaatinut europarlamentin muita ryhmiä toimimaan äärioikeiston eristämiseksi. Jälkimmäinenkin olisi sivumennen sanoen vielä parlamentaariseen politiikkaan kuuluva hyväksyttävä menetelmä. Schulz on yksinomaan ilmaissut huolensa äärioikeiston noususta ja samalla maininnut Front National –puolueesta erään tosiasian, jonka kaikki politiikkaa seuraavat tietävät muutenkin. Dosentti Jokisipilän peräänkuuluttamiin kansanvallan periaatteisiin kuulunee myös poliittinen väittely ja etenkin vastustajia kohtaan suunnattu aiheellinen kritiikki. Arvostelun tarkoituksena voi olla myös pyrkimys kehottaa kohdettaan itsetutkiskeluun, ja silloin kun kyseessä on kyseenalaisin perustein lietsottu luokka- tai muukalaisviha, on tähän kohdistuva kritiikki hyvinkin oikeutettua ja suotavaa.

Toisin kuin dosentti Jokisipilä kuvittelee, kansallisen rintaman vetäminen tilille rasismista ei ole vain leimakirveen heiluttelua poliittisten irtopisteiden toivossa. FN on yhä edelleen aito äärioikeistopuolue, eikä Marine le Penin dédiabolisation-politiikka ole onnistunut pesemään puoluetta puhtaaksi muukalaisvihasta. Holokaustin kyseenalaistamisesta tunnettu puolueen kunniapuheenjohtaja Jean-Marie le Pen pohdiskeli vaalien alla, voisiko Ebola-viruksesta olla ratkaisuksi maahanmuuttajaongelmaan. Aiemmin huhtikuussa puoluejohtaja ilmoitti, ettei juutalaisille ja islaminuskoisille oppilaille enää tulisi tarjota sianlihattomia kouluaterioita. Kansallisen rintaman uuspopulistinen ohjelma on esittänyt tämän yksinomaan laïcité-periaatteen noudattamisena; käytännössä kyseessä on äärirajoille vedetyn sekularismin varjolla toteutettu vähemmistöjen sorto. Rintamalla on kytköksensä äärioikeistolaiseen Bloc Identitaire -liikkeeseen, ja sotilasjärjestö OAS:n aktiivi Dominique Vennerin surmattua itsensä Notre Damessa protestiksi Ranskan oletettua “afrikkalaistumista” vastaan Marine le Pen ylisti hänen ratkaisuaan “herätyshuutona kansakunnalle”.

Jokisipilän kolumni herättää hieman hämmennystä siihen nähden, että kirjoittaja on sentään poliittisen historian ammattitutkija. Ainoa, mitä kolumnista jää käteen, on kirjoittajan halu esiintyä itsetarkoituksellisesti vapaamielisenä ja sallivana, vieläpä niin sallivana, että hän ei suvaitse äärioikeiston poliittisten tavoitteiden arvostelua eikä niiden rasististen piirteiden arviointia. Jokisipilän kannalta kyse on vain “euroeliitin” harjoittamasta protestiliikkeiden leimaamisesta ja äänioikeuttaan käyttäneiden kansalaisten väheksymisestä. Väite on kummallinen, kun ottaa huomioon että puhemies Schulz tuli samaisessa puheessaan maininneeksi täsmälleen samat asiat, jotka Jokisipilä itsekin nimeää kolumnissaan. Myös Schulz nosti esille eurooppalaisten äänestäjien pettymyksen, luottamuspulan ja menetetyn uskon Euroopan Unionia kohtaan, ja toivoi eurooppalaisten puolueiden ottavan tuloksesta opikseen. Lopputulokseksi jää, että Jokisipilä onkin itse asiassa Schulzin kanssa samaa mieltä vaalituloksen syistä, ja paheksuu häntä ainoastaan äärioikeiston arvostelusta.

Vedotessaan siihen, että radikaalin oikeiston vaalimenestys kuvastaa vain kansalaisten aiheellista turhautumista, tulee Jokisipilä tietysti sivuuttaneeksi kaikki ne eurooppalaiset kansalaiset, joilla on yhtä perusteltu syy olla huolissaan äärioikeiston vaalivoitosta. Poliittinen polarisaatio ei ylipäätään ole tervetullut ilmiö. Sitäkin ikävämpi asia ovat korkeasti koulutettujen ihmisten kannanotot, joissa politiikan kärjistyminen hyväksytään valjuun sävyyn vailla kritiikkiä, muutamien arvostelijoiden kannanottoja samalla ylevästi moralisoiden. Tässä mielessä Jokisipilän kolumnin sävy on huomattavasti elitistisempi ja ylimielisempi kuin Schulzin kannanotto.

Äärioikeiston ja rasismin aihealueita sivunneissa kolumneissaan dosentti Jokisipilä on aiemminkin tyytynyt ilmaisemaan syvän huolensa “uusmoralistisesta” ilmapiiristä ja kaipaillut tämän tilalle vuoropuhelua ja keskustelua. Ehkäpä dosentti voisi kerrankin vaihtoehtoisesti pohtia sitä mahdollisuutta, että eurooppalaiseen politiikkaan viime vuosina ilmaantunutta oikeistoradikaalia virtausta kohtaan suunnatulla kritiikillä saattaa olla myös asiaperustansa. Äärioikeistolaisten poliitikkojen viesti on kyllä kuultu, heidän kanssaan on käyty vuoropuhelua, ja he ovat tehneet vaihtoehtonsa selväksi. Nimenomaan sen vuoksi monet muutkin kuin Schulz ovat huolissaan siitä, että neljäsosa äänioikeuttaan käyttäneistä ranskalaisista on pitänyt tätä vaihtoehtoa peräti poliittisen tukensa arvoisena. Taustalla on epäilemättä osin myös äänestäjäkunnan keskuudessa vallitseva monisyisempi pettymys. Mutta se, että nimenomaan äärioikeistopuolue on kyennyt valjastamaan nämä tuntemukset oman menestyksensä välikappaleiksi, on tosiaan paha päivä maanosalle.