Osapuilleen vuodesta 2012 on Suomessa käyty julkista keskustelua äärioikeistosta. Eniten huomiota on saanut etenkin Suomen Vastarintaliike, joka on taas vaihteeksi otsikoissa. Liikkeen aktiivit pistäytyivät eilen Porvoon hautausmaalla tekemässä kunniaa Eugen Schaumanille yhdessä perussuomalaisten kansanedustaja Olli Immosen johtaman Suomen Sisun ja Sarastus-lehden pyhiinvaelluskulkueen kanssa. Sessio päättyi hellyyttävään yhteiskuvaan, josta on läsnäolijoiden ulkoisen olemuksen perusteella verraten helppo päätellä, kuka mitäkin liikettä edustaa. Perussuomalaisten ryhmäpomo Sampo Terho on jo ehtinyt huomauttaa, että Immonen oli paikalla puhtaasti yksityishenkilönä; tietoja ulkoministeri Soinin verenpaineen tasosta ei ole toistaiseksi vielä ilmoitettu.
Kotimainen äärioikeisto-keskustelu on kolmen vuoden aikana välillä ottanut kierroksia ja välillä tauonnut, riippuen siitä kuinka uutterasti vastarintamiehet ovat ehtineet rähinöidä kirjastoissa, murjoa ihmisiä, toilailla kadulla tai harrastaa jotain muuta henkevää. Päättyneenä keväänä ehdittiin taas palata asiaan muun muassa ruotimalla fascismin kanssa flirttailevan ja Porvoon pyhiinvaellukseen osallistuneen esseisti Timo Hännikäisen edesottamuksia ja miettimällä, oliko hänen esseekokoelmansa julkaisemisen väärtti. Polemiikki poiki tuolloin yhden oikeistoradikalismia käsittelevän tekstin Politiikasta-forumilla, totta kai marxilaisen analyysin merkeissä.
Pari vuotta sitten päädyin itsekin kommentoimaan aihealuetta julkisesti, mutta sittemmin en ole enää jaksanut. Olen tullut näet siihen tulokseen, että suomalaisesta äärioikeistoa koskevasta keskustelusta puuttuu yksi olennainen asia. Se on tietenkin Blues Brothers.
Aihepiiriä tunteville viimeistään Porvoon kokoontumisajot tuovat komediallisessa paatoksellisuudessaan mieleen jo vanhan Sieg Heil Suomi -dokumentin, vaikka jatko-osa näyttäisi tälläkin kertaa olevan alkuperäistä huonompi. Tilanne kaipaa keventämistä farssin sävyillä. Se, mitä tässä maassa oikeasti kaivattaisiin, on kaksi aurinkolasipäistä kaveria, jotka ajavat pahki 612-kulkueeseen tai kansallismieliseen pyhiinvaellusretkikuntaan vanhalla poliisiautolla ja soittavat samalla auton mankasta Sam & Daven klassikoita. Tai ainakin edes ajaisivat ympyröitä ja ulvottaisivat moottoria siinä lähistöllä. Myös puolivolttien ja kärrynpyörien heitteleminen olisi hauskaa. Mustat puvuntakit ja wayfarerit olisivat muutenkin paljon repäisevämpi ja postmodernimpi yhteiskunnallisen protestin muoto kuin esimerkiksi silloin tällöin näkyvät typerät Fawkes-naamarit.
Mutta valitettavasti tätä ei tulla näkemään. Tänä päivänä äärioikeistoa vastustavat anarkistit ja punavihreä vasemmisto. Edelliset tuottavat musiikin sijasta ylihinnoiteltua ja kehnoa journalismia ja kokoavat hassahtaneen henkilökulttinsa tueksi diktatorisia järjestöjä, jotka hupsuudessaan eivät jää juurikaan jälkeen uusnatsien toiminnasta. Lisäksi molemmat suhtautuvat yksityisautoiluun nihkeästi, ja vanhan hyvän Motownin tai Staxin sijasta etenkin maamme punavihreät tahot harrastavat paljon huonompaa musiikkia. Tyylikkyys on pahemman kerran kadoksissa. Vasemmisto asennoituu myös kriitisesti kolmannen sektorin hyväntekeväisyyteen, joten yksityiskeräys ja konsertti katolisen orpokodin hyväksi välttämättä ei saisi varauksetonta hyväksyntää. Tai no, ehkä tuore kansanedustaja Li Andersson on poikkeus. Hän sentään oli edes yhdestä asiasta paavin kanssa samaa mieltä.
Repäisevämpää kansalaisaktivismia odotellessa on siis edelleenkin tyytyminen tähän.
Historiantutkijan näkötorni 
