Tähtien sapelit

     

Tieteiskirjallisuuden Hugo-palkinnot jaettiin joitakin päiviä sitten. Kesän aikana on muisteltu myös Frank Herbertin Dyyni-romaania, jonka ilmestymisestä on tullut kuluneeksi tasan viisikymmentä vuotta ja joka niin ikään sai aikoinaan Hugo- ja Nebula-palkinnot. Salaperäisen Arrakis-aavikkoplaneetan  uskonnollista heräämistä ja ruhtinassukujen hallitseman  tähtienvälisen imperiumin suurpolitiikkaa kuvaava Dyyni on yhä edelleen science fictionin klassikoita ja on tavallaan muuttunut entistä ajankohtaisemmaksi. Kuten kirjailija Hari Kunzrun Guardian-lehdelle laatimassa arviossa huomautettiin, Herbertin romaanin allegoriat islaminuskoon, öljykriisiin ja ekologiaan ovat säilyttäneet merkityksensä vielä 2010-luvullakin. Tämän päivän lukija voi Herbertin teokseen tutustuessaan havaita, miten oman aikamme kysymykset kansainvälisestä jihadismista, luonnonvarojen hupenemisesta ja ilmastonmuutoksesta saivat alkunsa jo 1960-luvulla.

Itselleni Dyyni on eräs niistä teoksista, joihin minulla on pysyvä suhde. Luin teoksen teini-ikäisenä, ja kirjan päähenkilöön oli varsin vaivatonta samastua. Romaanin sankari, nuori Paul Atreides, menettää kirjan alussa isänsä tämän saatua surmansa salaliiton uhrina, ja oma isäni oli samaten kuollut ollessani kymmenen ikäinen. Herbert ei ilmeisesti itse ollut kokenut vanhempansa kuolemaa — elämänkertansa mukaan hän karkasi kotoa lapsena — mutta tästä huolimatta hän onnistui kirjassaan vangitsemaan jotain olennaista siitä, millaista on kokea isän menetys ja miten perheen äiti ja poika tuntevat tapahtuman aiheuttaman surun. Romaanin kolmannessa osassa Paul mainitsee opettajalleen Gurney Halleckille, miten hän nuorena kuuli äitinsä kyynelehtivän öisin tämän muistellessa menettämäänsä puolisoa. Kohtaus on yksi monista, joissa Herbert on yksinkertaisesti, mutta todenmukaisesti vanginnut perheessä vallitsevan ilmapiirin sen jälkeen, kun yksi perheenjäsenistä on menehtynyt.

Filosofi ja uskontotieteilijä Brook W. R. Pearson on teoksessa Dune and Philosophy huomauttanut, että Dyyni on pohjimmiltaan klassinen Bildungsroman, kertomus nuoren miehen varttumisesta aikuisuuteen. Romaanissa nuoren Paul Atreidesin kasvukertomus on korostetusti sidoksissa hänen äitiinsä, Lady Jessicaan, ja kirjan toinen osa on ennen muuta molempien yhteinen selviytymistarina. Isän kuoleman jälkeen äidin odotukset kohdistuvat entistäkin voimakkaammin poikaan. Äidin ja pojan vaeltaessa Arrakisin autiomaan halki Lady Jessica tekee parhaansa opettaakseen poikaansa, yrittää välittää tälle oikeita arvoja, vaatii tältä paljon, mutta suostuu ajan mittaan myös tunnustamaan poikansa vapauden. Autiomaavaelluksen aikana molemmat joutuvat olosuhteiden pakosta keskittymään vain yhteiseen selviytymiseensä. Tukahdutetun surun, pelon ja toivottomuuden keskelläkin he kykenevät silti myös tuntemaan iloa. Äiti ja poika toimivat joukkueena, mikä on enemmän tai vähemmän tuttua monille yksinhuoltajaperheiden kasvateille.

Henkilökuvausten ohella Dyynin varsinainen viehättävyys on tieteiskertomuksen esittelemässä tulevaisuuden fantasiamaailmassa, joka on laadittu mestarillisesti ja vetää hyvinkin vertoja J. R. R. Tolkienin Sormusten herralle. Tolkienin saagasta poiketen Dyynin allegoria on kuitenkin tarkoituksellista. Aiemmin jo mainitut viittaukset ympäristökysymyksiin, suurvaltain riippuvuuteen korvaamattomista luonnonvaroista, uususkontoihin, naisemansipaatioon, huumausaineisiin tai vaikkapa atomiaseisiin kumpuavat välittömästi 1960-luvun vastakulttuurin ja kylmän sodan ilmapiiristä. Taidokkaimmillaan Herbertin romaani on silti kaukaisemmasta historiasta lainattujen elementtien soveltamisessa. Tässä suhteessa kirjaan käytetty tutkimustyö on tavallaan jopa vaikuttavampaa kuin Tolkienin eepoksessa, kun pitää mielessä että Herbert ei suinkaan ollut professori Oxfordista, vaan täysin itseoppinut, eikä koskaan suorittanut edes alempaa korkeakoulututkintoa.

Herbert luonnosteli Arrakis-planeettansa futuristiseksi allegoriaksi islamilaisesta maailmasta, ja aavikkomaailman maisemista voi tunnistaa Charles Montagu Doughtyn Travels in Arabia Deserta -matkateoksen ja T. E. Lawrencen Seven Pillars of Wisdom -omaelämänkerran vaikutteita. Kenties vahvimmin romaani on ammentanut kuitenkin 1800-luvun Kaukasian historiasta, ja Arrakisin autiomaita isännöivät sotaisat fremenit ja näiden vahvat naishahmot muistuttavat paljon enemmän tšetšenejä ja muita Kaukasian vuoristolaiskansoja kuin Lähi-Idän beduiineja. Arrakisin uskonto voimakkaan mystisine elementteineen on lähempänä Azerbaidžanin ja Dagestanin sufilaisuutta ja naqshbandī-veljeskunnan opetuksia kuin Arabian korostetun puhdasoppista wahhabismia. Samoin kuin Kaukasian 1800-luvun muridistimuslimeilla, myös Arrakisin fremeneillä on vastassaan nimenomaan keisarikunta; ensimainituilla tsaari Nikolai I:n Venäjä, jälkimmäisillä padišah-keisari Shaddam IV:n imperiumi, jonka valtapiiri kattaa koko galaksin.

Paul Atreides, josta romaanissa sukeutuu profeetta “Muad’Dib”, perustuu kahteen historialliseen henkilöön, joista toisessa näkyy niin ikään Herbertin perehtyneisyys Kaukasian historiaan. Fremenien pariin saapuneena ulkopuolisena karismaattisena johtajana hänet on selvästi muovailtu T. E. Lawrencen hahmon pohjalta, mutta vähintään yhtä paljon ellei enemmän hän on kuitenkin saanut vaikutteita keisarillista Venäjää vastaan 1800-luvulla taistelleen imaami Šamilin olemuksesta. Romaanin sanasto on myös monin paikoin lainattu suoraan Kaukasukselta; kirjassa vendettaa tarkoittava kanly on peräisin Dagestanista, kindjaltikari Georgiasta, ja fremenien yhteisöä tarkoittava sietch taas on vanhahtava translitteraatio kasakkaleirin sitšnimityksestä. Herbert vaikuttaisi käyttäneen lähteenään Lesley Blanchin kirjoittamaa Šamil-imaamin elämänkertaa The Sabres of Paradise, ja muun muassa miekkamies Duncan Idahon surmaamisen estetiikkaa kuvaava sitaatti “miekan kärjellä tappamisessa ei ole taiteellisuutta” on suora lainaus Blanchin kirjasta. Šamil-imaamin kertomuksen merkitys Herbertin romaanin esikuvana ja sen taidokas hyödyntäminen on eräs niistä asioista, jotka havaitsin vasta aikuisiällä yliopistossa tutustuttuani 1800-luvun Venäjän sotahistoriaan.

Historiallisten elementtien soveltaminen tekee Herbertin romaanista ennen muuta taidokkaan sotakirjan. Kirjan toisessa osassa Atreidesien neuvonantaja Thufir Hawat seuraa ällistyneenä fremenien käymää sissisotaa miettien, miten “tämä aavikon mielipuoli kertoo huolettomasti että menetti vain kaksi miestä sardaukareja vastaan”. Fremenien sitkeä ja kuolemaahalveksuva taistelu tähtienvälisen imperiumin sardaukar-eliittijoukkoja ja sadistisen Harkonnen-suvun sotilaita vastaan on kuvailtu romaanissa tavalla, josta välittyy kunnioitus pienten kansojen uhmakkuutta ja vapaudenkaipuuta kohtaan. Myös romaanin tämä ulottuvuus vetosi vahvasti nuoreen suomalaiseen lukijaan, jonka perheessä eräs kulmakivi oli ollut talvisodassa kaatuneen isoisän muisto. Tässäkin suhteessa, kuten niin monessa muussakin, Herbertin romaani oli teoksena monitasoinen ja universaali. Kirja on eräs niistä harvoista teoksista, jotka vangitsevat lukijan teini-iässä, ja joka ajan mittaan muuttuu vain entistä kiehtovammaksi ja puhuttelevammaksi.

Advertisements
This entry was posted in Historia, Kulttuuri and tagged , , , , , , , , . Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s