Vox populi, vox Dei

Isä Camillo -tarinakokoelmia lukenut sukupolvi muistanee kertomuksen “Vihreähattuinen aave” (alk. Fantasma con capello verde), jossa kommunistipormestari Peppone hiippailee kunnallisvaalien alla yön pimeydessä kirkkoon rukoilemaan Kristukselta vaalivoittoa ja unohtaa hattunsa penkille. Vaalitaistelun aikana kylään saapuu kristillisdemokraattien korskea propagandisti, joka julistaa mahtipontisesti aikovansa puhdistaa pitäjän “Kristuksen vihollisista”, kun taas Peppone esiintyy vilpittömän nöyränä ja avomielisenä, pyytäen kansalaisilta anteeksi erehdyksiään ja tappionsa hyväksyen. Nöyrryttyään ensin Jumalan edessä Pepponen nöyrtyy myös kansan edessä. Lopulta hän yllättää voittamalla vaalit vastoin kaikkia odotuksia, ja käy ilmi, että jopa Isä Camillo on silkasta myötätunnosta ja lähimmäisenrakkaudesta äänestänyt ahdingossa ollutta vihamiestään.

Timo Soinia yhdistää pormestari Pepponeen kyseenalaisen aatteen kannattaminen, mutta Pepponesta poiketen hän ei ole millään tavoin sympaattinen tai miellyttävä ihminen, saati sitten järin nöyrä. Perussuomalaiset lähtivät vuoden 2017 kunnallisvaaleihin pöyhistellen ja uhoten, osoittamatta minkäänlaista valmiutta katumukseen. Puolue ei säästellyt panoksia ja yritti kaikki keinot. Liekehtivillä kaduilla ja särkyneillä ikkunoilla kansalaisia säikytelleitä televisiomainoksia tasapainotti luontevasti väkivaltarikollisten toivottaminen tervetulleeksi ehdokaslistoille. Nopeasti kulttisuosikiksi muotoutuneessa verkkomainoksessaan puolue esitti tavoitteekseen “hippien pitämisen loitolla”, ja vaalitenteissä Soinin antina oli lähinnä puhista ja kiukutella sydämistyneen oloisena ties mistä syystä aina kun Li Andersson sai puheenvuoron. Nöyryydestä sen paremmin korkeampia voimia kuin toisia ihmisiä kohtaan ei ollut tietoakaan, eikä erheistä oltu otettu opiksi. Seuraukset olivat sen mukaiset, ja tällä hetkellä kun äänistä on laskettu 99,9%, perussuomalaiset ovat kärsimässä vaalitappion. Puolue on hädin tuskin selviytymässä vasemmistoliiton ohitse muutamalla sadalla äänellä.

Isä Camillo äänesti kommunistipormestaria säälistä ja myötätunnosta, mutta jäljellejääneisiin perussuomalaisten äänestäjiin vaikuttivat muunlaiset viestit. Näissä vaaleissa se alin mahdollinen nimittäjä, johon populistipuolue yritti vedota, ei jäänyt epäselväksi. Kansallisella tasolla puolue julisti ikiaikaista huuruista kulttuurisotaansa “punavihreitä” vastaan, ilmeisen kykenemättömänä voittamaan tätä itse aloittamaansa taistelua. Paikallisella tasolla perussuomalaisten ehdokkaiden ulostulot kertoivat turhan usein lähinnä sopeutumisvaikeuksista järjestäytyneeseen yhteiskuntaan. Osaa kansalaisista tämä miellytti. Eräänä tämän osaston kuriositeettina mainittakoon, että muun muassa erikoisilla väkivaltakuvillaan sosiaalista mediaa somistanut Kouvolan lasten ja nuorten valiokunnan jäsen lunasti näissäkin vaaleissa jatkopaikkansa valtuustossa. Laitilassa puolestaan äänikuninkaaksi nousi 25 pahoinpitelystä tuomittu paikallinen nyrkkisankari, joten munapitäjän vakkasuomalaiset totta vie saivat, mitä tilasivat.

Vaalituloksen tarkempi arviointi ei minua näin pääsiäisviikon alussa silti kiinnosta. Myönnän häpeilemättä ja avoimesti olevani pelkästään tyytyväinen maan politiikan asteittaisesta normalisoitumisesta. Muiden puolueiden suhteellisen osuuden heilahdukset eivät niinkään minua liikuta, mutta perussuomalaisten kokema suonenisku on mielestäni yksinomaan hyvää, otollista ja oikein. Ei-sosialistisella populistisella kansanpuolueella olisi sinänsä oma paikkansa Suomen poliittisella kartalla, mutta Soini ja hänen joukkonsa ovat vuosien saatossa syöneet luottonsa niin moneen kertaan, että he joutavat gehennaan. Vaalitappiossa puhkesi se kupla, joka alun alkaenkin on pohjannut liiallisessa määrin ennakkoluuloihin, matalamielisyyteen ja itsetarkoitukselliseen joutavanpäiväiseen katkeruuteen. Näiden tappio on vain hyvä asia. Ubi pus, ibi evacua.

Tällä hetkellä mielessäni on pari lentävää lausetta, ensimmäinen Winston Churchillilta ja toinen Harry S. Trumanilta. Britannian sota-ajan pääministeriltä muistan lausahduksen, jossa hän kehotti osoittamaan jalomielisyyttä hävinneitä kohtaan. Olen ollut tässä helvetin huono silloin kun hävinneet ovat täysin selvästi ansainneet tappionsa. Siteeraan siis vain sellaisenaan Yhdysvaltain 33. presidentin Richard Nixonista lausumat sanat, jotka heijastivat missourilaisen kansanmiehen rehevää itseilmaisua, ja joita voi omasta mielestäni suoraan soveltaa Timo Soiniin: “Nixon is a shifty-eyed goddamn liar. If you vote for Nixon, you ought to go to hell”.

Advertisements
This entry was posted in Kulttuuri, Kunnallisvaalit, Politiikka and tagged , , , , . Bookmark the permalink.

One Response to Vox populi, vox Dei

  1. Pingback: Kevät tuli, jytky suli – balthusknot

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s