Äänestämisen keveys

     

 

Kunnallisvaalien ennakkoäänestys alkaa huomenna. En tiedä, moniko blogini lukijoista muistaa, että alun alkaen siirsin nämä pöytälaatikkokirjoitukseni Uuden Suomen puolelta tähän palveluun vuoden 2012 kunnallisvaalien aikana, koska olin itsekin ehdokkaana. Sen, miten aktiivisesti jaksoin kampanjaa käydä voi huomata siitä, että vaalikuukauden kuluessa kirjoittelin paljon mieluummin vuoden 1944 Belgradin pommituksista,  Puolan 1930-luvun talonpoikaisprotesteista ja Johan Jacob Ahrenbergin romaanitaiteesta. Samalla tulin myös julkisesti ilmoittaneeksi äänestäneeni itseni sijasta samaisella Suomen Keskusta r.p:n listalla ehdokkaana ollutta Matleena Mikkosta, joka oli mielestäni ehdottomasti paras kandidaatti, ja joka nyttemmin muuten toimii hallintopäällikkönä Karkkilassa. Hän saikin ensikertalaisena varsin komean määrän ääniä, joten moni muu oli nähtävästi ollut yhtä mieltä kanssani. Vaaleissa pitäisi kuulemma tuolloin saamani palautteen mukaan äänestää itseään, mutta minulta moinen ei vain onnistunut.

Ehdokkaana totta kai olin solidaarisesti, koska puolueen taholta oli peräti pyydetty ja Suomen Keskustan tilanne ei tuolloin ollut johtajavaihdoksen jälkeen kehuttava, ja vaalimökilläkin päivystin. Blogia lueskelleet muistanevat, että sittemmin päätin erota puolueen jäsenyydestä vuosi ennen eduskuntavaaleja, puheenjohtajaksi valitun Juha Sipilän linjausten seurauksena. Tämän ansiosta olen nykyisen hallituksen aikana tietystikin voinut perikeskustalaiseen tapaan julistaa, että tiesin kaiken ennalta ja olin oikeassa koko ajan. Totta kai on yhä monia syitä olettaa, että Suomen Keskustalle voivat koittaa paremmat ajat, joten saa nähdä miten asiat näiltä osin asettuvat.

Kunnallisvaalit ovat joka tapauksessa olleet itselleni maailman sivu hankalimmat mahdolliset vaalit äänestää. Näissäkin vaaleissa ehdokkaat ovat korostaneet, miten kunnallisvaaleissa pitää äänestää, koska niissä tehdään “juuri sinua” koskevia päätöksiä. Tämä ei välttämättä pidä paikkaansa 42-vuotiaan terveen perheettömän miehen kohdalla, joka ei pahemmin käytä sosiaali- tai terveyspalveluja, jolla ei ole päivähoitoon tai kouluun kuskattavia lapsia, ja jolle liikenneratkaisutkin ovat aika lailla yksi lysti, koska keskustan alueella asuvana pääsen kävellen paikasta toiseen. Omaisteni osalta voisin olla huolissani äitini lähipalveluista, mutta hän asuu jossain muualla kuin täällä, eivätkä Tampereen valtuuston päätökset tee hänelle suvea tai talvea. Eduskuntavaaleja en jättäisi väliin missään nimessä, koska parlamentin ja vaalituloksen pohjalta kootun hallituksen kansallisella tasolla tekemiä päätöksiä ei vain pääse pakoon, mutta kuntatason ratkaisut ovat aika lailla samantekevä asia, ellei nyt sitten kirjastoa päätetä lakkauttaa. Kunnallisvaaleissakin tehtävät päätökset ilman muuta näkyvät yhteisön elämässä ja ilmapiirissä, mutta mikäli vaaleissa tosiaan olisi kyse omien etujen ajamisesta tai omaan elämään kohdistuviin päätöksiin vaikuttamisesta — mikä nyt kai on se, mitä “juuri sinua” koskevilla päätöksillä tarkoitetaan — niin voisin aivan hyvin jättää äänestämättä. Tämä on tietysti huomattavan etuoikeutettu asema. Tavallaan hämmästyttää, että äänestyspassiivisuus ei ole voimakkaampaa niiden keskuudessa, jotka elävät vieläkin suojatumpaa elämää, mutta kenties he juuri ovat kaikkein epävarmimpia oman tilanteensa suhteen. Saattaisin kaiketi olla itsekin, jos esimerkiksi omistaisin maata.

Äänestämiselle pitää siis kohdallani olla jonkinlaiset muut syyt, esimerkiksi halu tukea jotain puoluetta. Mieluiten äänestäisin uskottavaa ja sosiaali- sekä sivistysasioissa vahvan linjan omavaa porvaripuoluetta, jollaisia sekä Keskusta että Kansallinen Kokoomus joskus onnistuivat olemaan. Vuoden 2007 jälkeen ei Kokoomuksen äänestäminen ole inspiroinut, ja nyttemmin kun puolue on haudannut perinteisen sosiaalireformismin ohella myös aikaisemman roolinsa sivistysvaikuttajana, ei kyseisen puulaakin tukeminen kiinnosta senkään vertaa. Aikoinaan nuorena konservatiivina oman poliittisen taipaleensa aloittanut muuan amerikkalaistuttuni kirjoitti takavuosina sinänsä oivaltavan blogin otsikolla When is it okay to vote Republican?. Vielä vuonna 2008 tämä oli aiheellinen kysymys, mutta nyttemmin hän ei keksi enää ensimmäistäkään syytä. Omassa maassamme Kokoomus on kulkenut samanlaisen reitin. En itsekään järin näe, miksi helkkarissa tukisin äänelläni puoluetta, joka on kansallisella tasolla päättänyt Robespierren elkein tunkea oppineet giljotiiniin ja on Tampereella kelpuuttanut listoilleen jos jonkinlaista viheltäjää, mutta lähtee silti yhä edelleen pokalla naamalla vaaleihin koulutus ja sivistys julisteissaan. Aikamme merkillisyyksiin kuuluu se, että media päivittelee aika ajoin vasemmistopuolueiden jättäneen vanhan työväenluokan tuuliajolle, vaikka harvemmin kukaan kummastelee sitä, miten ennen kansakunnan parhaat kyvyt piiriinsä koonneiden porvaripuolueiden edusmiehinä ovat sivistyneistön sijasta tätä nykyä erilaiset myyntimies Jethrot.

Toinen vaihtoehto on tukea puolueen sijaan ehdokasta, mielellään tietysti jotain fiksua ja tuttua ehdokasta, ja näistä nyt onneksi ei ole puutetta. Sosialidemokraatit ovat perinteisesti onnistuneet olemaan monissa vaaleissa vähiten huono vaihtoehto, ja SDP:n listalla on ehdolla kohtsillään väittelevä Maija Mattila yliopistomme politiikan tutkimuksen laitokselta. Hän toimii tutkijana Kalevi Sorsa -säätiössä ja sukkuloi Tampereen ja Helsingin väliä monen muun akateemisen tutkijan tavoin. Hän on myös Tampereen Yliopiston Tieteentekijät ry.n puheenjohtaja, ja sattumalta istun itsekin samaisen yhdistyksen hallituksessa. Tiivistettynä todettakoon, että Maijan ainoa kielteinen puoli on se, että hän tekee aivan liian paljon töitä. Hänen moniin myönteisiin ja kadehdittaviin puoliinsa kuuluu se, että jotenkin mystisesti hän onnistuu yleensä vielä suoriutumaan näistä kaikista päällekkäisistä tehtävistään varsin ensiluokkaisesti ja elegantisti. Hän osaa delegoida ja organisoida ja on yleisesti ottaen pirun skarppi. Ennen kaikkea hänellä on yliopistotutkijana sen luokan tuntumaa sivistyspolitiikkaan, mitä valtuustoissa harvemmin näkee, ja kuten lehdistöneuvos Hannu Laaksonen taannoin kirjoitti, maakuntauudistuksen jälkeen sivistyspolitiikka on kunnissa päätettävien asioiden keskiössä. Aikana, jolloin vihamielisyys sivistystä ja tiedettä kohtaan nousee alituiseen pinnalle poliittisessa retoriikassa, tämä on sitäkin tärkeämpää.

Ellei nyt siis mitään dramaattista muutosta tapahdu, niin melko varmasti hoitelen huomenna Tullin postissa äänestyksen pois alta jo ennakkoon ja raapustan paperiin Maijan numeron, joka muuten on 133. Siltä varalta, jos joku muu tuntisi mielenkiintoa tehdä samoin, niin halutessanne voitte vilkaista hänen läsnäoloaan sosiaalisessa mediassa tai vaalikonevastauksiaan, jotka eivät ole vallan mahdottomia. Mainittakoon, että halu säilyttää Eteläpuiston rakennusprojektissa vanha ylätasanne, rantapuut ja historiallinen puistoalue ylipäätään sellaisena kuin se on, ovat omissa kirjoissani lisäsuosituksia näissä vaaleissa, ja luojan kiitos sosialidemokraateilla ei tässä suhteessa nähtävästi ole ryhmäkuria. Monia muita asioita pääsee halutessaan pakoon, mutta maansiirtokoneita valitettavasti ei.