Islam, media ja Suomi

     

Vakoiluskandaalista ja muista uutisista huolimatta on Ajankohtaisen kakkosen viikolla järjestämä islam-ilta saanut poliitikot ja kansalaiset murtamaan suuta vielä pyhäinpäivän aikaankin. Viimeisenä aihetta on ehtinyt kommentoida keskustan varapuheenjohtaja ja europarlamentaarikko Riikka Pakarinen. Kuten blogini linkkilistasta ja joistain aiemmista kirjoituksistani voi havaita, omistan itsekin saman puolueen jäsenkirjan. Saattanee siis olla aiheellista käsitellä vielä kerran sekä ohjelmaa että sen saamaa palautetta.

Teemailta itsessään vastasi omia odotuksiani kieltämättä kaikilla tavoin, itse asiassa jopa enemmänkin. Kuten ounastelinkin, studioon pakolliseksi “islamkriittiseksi” somisteeksi kutsuttua perussuomalaisten kansanedustajaa Olli Immosta ei missään vaiheessa yritetty juontajien taholta kuulustella hänen lähetyksen aattona laatimastaan islam-vihamielisestä ja sisällissodalla polemisoineesta kirjoituksesta. Asia nousi esille vasta ohjelman loppupuolella, kun radiojuontaja Abdirahim Hussein tarttui härkää sarvista ja lausahti Immoselle  oman tahdikkaan mielipiteensä. Tiedä sitten miksi, mutta iltaa emännöinyt Salla Paajanen pyrki tuolloinkin keskeyttämään Husseinin puheenvuoron.

Suomen muslimiväestöön kohdistuneet moninaiset ennakkoluulot saivat kyllä keskustelun aikana muuten huomiota. Huvittavinta on se, että kenties voimakkaimmin stereotypioille omistautunut taho olikin yltiöpäisestä suvaitsevaisuudesta ja monikulttuurin edistämisestä moitiskeltu Yleisradio. Toimittajat, jotka vain muutama päivä aiemmin olivat ihmetelleet mitä kummaa “mahdi” oikein tarkoittaa, olivat päättäneet valita keskusteluiltaansa teemat, jotka olivat kaukana Suomen muslimien arjesta. Ohjelma alkoi heti kättelyssä näyttävällä kuvasarjalla “Allahu akbar” -karjahdusten säestämänä taisteluun rynnistäneistä julmista kommandopipoihin sonnustautuneista ja kalašnikovein aseistautuneista uskonsotureista. Tämän jälkeen päästiin itse keskusteluun, jossa oli tasan neljä aihetta: pyhä sota, naisten hunnuttaminen, kuolemanrangaistuksia langettavat uskonnolliset tuomioistuimet ja rituaaliteurastukset. Ilmeisesti tässä on tosiaankin kaikki, mitä suomalaisen toimittajan tai televisiokatsojan tarvitsee islaminuskosta ja maamme muslimiväestön arkipäivästä tietää. Teemaillan tympäisevää sensaationnälkää olisikin kai ollut hankala tyydyttää vaikkapa katsauksella urheilukisoihin, pienyrittäjyyteen tai asevelvollisuuden suorittamiseen.

Tuottajaportaan perustaessa ohjelmansa tarinointiin kärjistetystä eksoottisuudesta tarjosivat studiovieraiksi kutsutut henkilöt ironisen kontrastin arkisella olemuksellaan. Vierailustaan ytimekkäästi kirjoittanut bloggari Nimo Samatar ja kaksitoistavuotiaana huntunsa narikkaan heittänyt perheenäiti Sahra Ali eivät luoneet varsinaisesti vaikutelmaa sorronalaisista ja alistetuista somalinaisista. Seida Sohrabi ei liioin ole joutunut kivityksen kohteeksi islaminuskosta luopumisensa seurauksena. Maksimaalista toiseutta koskeviin kysymyksiin vastaili studiossa liuta tavallisia kotimaisia pulliaisia, joilla tosin sattumalta oli keskimääräistä erikoisemmat nimet. Kaikille edellämainituille naispuolisille vieraille voi antaa tunnustuksen iskevästä ja tavallisia arkisia asioita esille tuoneesta esiintymisestä, jossa ei myöskään kavahdettu oman yhteisön uskonnollisen tapakulttuurin haastamista.

Ohjelmassa vierailleista imaameista huomiota herätti šiialainen Abbas Bahmanpour, joka juontajien pitkän kärttämisen jälkeen myönsi, että islamilaisessa maassa šaria-oikeuteen sisältyisi vaatimus homoseksuaaleille langetettavista kuolemantuomioista. Bahmanpourin uskoa käytännön tasolla toteuttavassa Iranin islamilaisessa tasavallassa tätäkin yleisempiä ovat tosin pakolliset sukupuolenvaihdokset, jotka peruuttamattomana lääketieteellisenä toimena edustavat vähintään yhtä sairasta oikeuskäsitystä. Ratkaisevaa on se, että yksikään paikalla ollut uskonoppinut, saati sitten tavallinen rivimuslimi, ei ollut moisia käytäntöjä Suomeen vaatimassa, ja moisen vihjaaminen sai sekä Bahmanpourin että imaami Anas Hajjarin tuntemaan olonsa näkyvän vaivautuneeksi. Tämä ei tosin ole estänyt suurinta oppositiopuoluetta elämöimästä asialla, vaikka epäselväksi jääkin onko perussuomalaisten närkästys suunnattu enemmänkin imaamia vaiko sosiaalidemokraattista puoluetta vastaan.

Myöhemmässä haastattelussaan ehätti šiialainen uskonoppineemme tarkentaa lausuntoaan toteamuksella: “Mun mielestä maissa päätetään itse, miten siellä toimitaan. Suomalaisena voin sanoa, että Suomessa pitää noudattaa Suomen lakeja. Mitä muissa maissa tehdään, se on niiden asia. En usko siihen, että meidän pitäisi tuputtaa meidän maailman asioita muille”. Tämän valossa perussuomalaisen puolueen kannattaisi itse asiassa vakavissaan harkita Bahmanpourin rekrytoimista jäsenekseen. Viime kädessä imaamin näkemykset eivät nimittäin poikkea populistipuolueen linjauksesta, jossa Suomessa täytyy olla maassa maan tavalla ja rajojemme ulkopuolisiin ihmisoikeuskysymyksiin ei pidä puuttua. Totesihan jo perussuomalaisten oma islam-asiantuntija aikoinaan: “Minä en pyri nauttimaan muiden kulttuurien hedelmistä. Siitä huolimatta minä, toisin kuin “suvaitsevaiset”, kannatan niiden oikeutta olemassaoloon sellaisina kuin ne ovat. Kunhan ne ovat muualla kuin minä.”

Perussuomalaisten äänenkannattajan uutisointi teemaillasta jätti osin sen tunnelman, että keskustelu kotimaamme islaminuskoisen kansanosan kokemuksista ei itse asiassa niinsanottuun “kantaväestöön” lukeutuneita osallistujia liikuta — paitsi tietysti silloin kun se tarjoaa verukkeen perinteiseen puoluepoliittiseen nahisteluun. Perjantaina ilmestynyt Helsingin Sanomien Nyt-liite osoitti, että kulttuurisota hallitaan toki myös aition toisella laidalla. Viikkoliitteen tuore kolumnisti Maria Pettersson päätti heittää islam-illan jälkipeliin löylyä kiukaalle kirjoituksellaan, joka yritti pureutua kotimaisten islam-kammoisten yksilöiden hurskastelevaan kaksinaismoralismiin. Kannanotto olisi voinut kenties onnistuakin ilman kolumnin ummehtuneen punavihreää loppukaneettia, jossa annettiin ymmärtää että nykymuotoisen asevelvollisuuden kannattajat  rinnastuvat mielipiteidensä puolesta oikeudessa tuomittuihin rääväsuisiin rasisteihin. Paapuuriin kallellaan olevien ja oletetulla vapaamielisyydellään poseeraavien toimittajien kokonaisvaltaisen sumea maailmankuva on sysännyt heidät ennenkin kannanottoihin, jotka epäilemättä saavat heidät tuntemaan olonsa hyväksi, mutta joista ei itse yhteiskunnalliselle keskustelulle ole juuri mitään hyötyä. Vähemmistöille osoitettu sympatia on vähämerkityksellisempää kuin vaatimukset kliinisen puhtaasta poliittisesta oikeamielisyydestä.

Viimeisimpänä, kuten mainittu, on keskusteluun osallistunut Suomenmaa-lehden sivuilla europarlamentaarikko Riikka Pakarinen — ja nämä lausunnot jättävät toivomisen varaa. Keskustan varapuheenjohtajan toteamus “minusta on luonnollista, että kulttuuri, johon liittyy alisteisuutta, herättää Suomessa ihmetystä” näyttäisi hyväksyvän Ajankohtaisen kakkosen markkinoimat lähtökohdat sellaisenaan, vailla kritiikkiä. Arveluttavampia ovat virkkeet “haluan uskoa, että suurin osa vähän provosoivastikin ”maassa maan tavalla” -iskulauseeseen kotouttamisvaatimuksensa tiivistävät ovat meidän kulttuurimme ydinkohtia puolustavia” sekä “heillekin pitää antaa sijansa keskustelussa eikä vaientaa mielipiteitä, kuten moniarvoisuutta ehkä kiivastikin puolustavat ovat ajoittain vaatineet.” 

Herää kysymys, kenen näkemyksiä on Pakarisen mielestä oikein “vaiennettu”? Islam-iltaan vieraaksi kutsuttu Olli Immonen on saanut jo paikkansa keskustelupöydässä ja esittänyt mielipiteensä täysin vapaasti ja avoimesti, ilman että niiden sisältöä olisi sanottavammin edes arvosteltu. Aitoon keskusteluun kuuluisi myös se, että Immonen velvoitettaisiin selittämään fanaattisia ajatuksiaan julkisesti, ja näitä hänen näkemyksiään myös saisi kutsua niiden oikealla nimellä, aivan samoin kuin imaami Bahmanpourin kohdalla on jo tehty. Toivoa sopii, että varapuheenjohtaja Pakarinen ei laske laillistettuja uskonvainoja karkotusten uhalla vaatinutta Immosta “kulttuurimme ydinkohtien puolustajaksi”. Yhtä kaikki, haastattelu sai minut jälleen kerran kaipailemaan entistä puheenjohtajaa ja tämän moraalista auktoriteettia. Ylipäätään puolueen sisällä olisi tarvetta kertauskoulutukselle yhteiskunnallisen edistysmielisyyden tosiolemuksesta taatusti alkiolaisessa hengessä.

Huolellista julkista keskustelua nimenomaan Suomessa ilmenevästä islamofobiasta on nähty vielä varsin vähän, siitäkin huolimatta että rasismista sinänsä on taas viime aikoina puhuttu laajalti. Lyhyt vilkaisu poliisiammattikorkeakoulun viharikosraportteihin riittää kuitenkin kertomaan meille tapauksista, joissa musliminaisille on huudettu kadulla tappouhkauksia ja kutsuttu heitä “islamilaisiksi huoriksi”, tai joissa hajalle lyötyyn moskeijan ikkunaan on töhritty teksti “Muslim Genocide”. Islamilaisten yhdyskuntain tiloja kohtaan on harjoitettu ilkivaltaa tahrimalla niiden ovet ja ikkunat vereen tai punaiseen maaliin, lähettämällä postissa sianpää tai parhaassa tapauksessa tunkeutumalla sisään ja pistämällä kaikki säpäleiksi. Toki voi halutessaan otaksua, että näillä tapahtumilla ei ole mitään yhteyttä asenteiden muutokseen tai tiedotusvälineiden ja poliitikkojen kannanottoihin, mutta kansainväliset tutkimukset puhuvat kuitenkin toista. Poissuljettua ei ole, että Syyrian sisällissodan myötä meikäläisissä muslimiyhteisöissä ilmennyt radikalismi olisi osin kytköksissä näihin ilmiöihin. Tämän mahdollisuuden nostaminen esille taas ei ole “suomalaisten syyllistämistä” tai koko ympäröivän yhteiskunnan leimaamista rasistiseksi. On itsestäänselvää, että kokonaiskuvan saamiseksi yhdestä asiasta ei voi puhua ilman toista.

Avain asian käsittelyyn on medialla. Tämänkertainen islaminuskosta käyty keskustelu on sukeutunut lähes täysin kotimaisten tiedotusvälineiden omasta aloitteesta. Suomessa ilmenevä ajoittainen islamofobia on niin ikään ollut osa eräiden maamme muslimien arkipäivää, joten uutterien journalistien soisi paneutuvan myös tähän aiheeseen.